On se jännä, hyvin jännä

Lueskelin vanhoja tekstejäni läpi, alusta lähtien muutaman. Ihan kuin toinen ihminen olisi ne kirjoittanut. Huh heijaa.

Olen tässä muutamia viikkoja jo kypsytellyt ajatusta, että päätän kirjoitteluni. Että hukkaisin kaiken pois, mitä tänne on tullut kirjoiteltua ja jatkaisin tällä puhtaalla pöydälläni, jota vakaasti täytän Isäntäni kanssa.

On ollut... mielenkiintoista. Reaktiot, haukut ja kehut täysin tuntemattomilta ihmisiltä ja muutamalta tutummaltakin. Keskustelu mitä väliin on aiheista virinnyt. Myötätunto tai sen puute. Toivottavasti ne muutamat naurahdukset, mitä tekstini ovat saaneet aikaan lukijoissa.

Olen kasvanut, kypsynyt, vahingoistani viisastunut - ainakin uskon niin. Monta herraa tuli läpi koluttua ennenkuin tajusin, minkälaisen ihan oikeasti tarvitsen rinnalleni.

Ja hänet löysin. Rakastan häntä nyt ja lupaan rakastaa häntä lopun elämääni.

Joten kiitos vaan ja näkemiin. It's been great.

- MouRire

Kehittymistä

Puoli vuotta tuli täyteen :)

-Tiedätkös mitä kultaseni?
-No mitä?
-Jos suunnitelmat pitää paikkansa, niin tästä päivästä laskien tasan puolentoista vuoden päästä mä olen sun vaimos.
-Niin juu muuten onkin.
-Ahdistaako?
-Ei. Pitäiskö? Ahdistaako sua?
-No ei. Lähinnä harmittaa vaan, että siihen on vielä niin pitkä aika.

Elinikäistä sitoutumista siis tiedossa... Isännästä löytyy se vertaiseni, joka ei periksi anna jääräpäisyyteni kanssa tai muutenkaan, tukee, neuvoo ja auttaa hädän tullen ja osaa myös tulla pyytämään minulta apua, jos sitä tarvitsee. Hän, joka tietää mistä saa minut värisemään, missä kohdin kannattaa tulla halaamaan ja suukottamaan, pitämään kiinni. Näen jo, miten hän joinain iltoina nukuttaa lapsiamme ja miten vietämme koti-iltoja perheen kesken. Miten vietämme ystävien kanssa saunailtoja omassa kodissamme. Miten nalkutan hänelle hyvässä hengessä tietyistä asioista, joista nytkin jo pääsen hänelle sanomaan; miten hän kiusoittelee minua yhtä hyvässä yhteisymmärryksessä.

-Mitäs virnuilet?
-Toi on vaan niin riipaisevaa kuunnella sun lauluas...

Niin. Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Vuosi sitten en olisi ollut satavarma, että haluanko edes lapsia. Vuosi sitten epäilin, osaisinko olla ja elää parisuhteessa. Ja kieltämättä vuosi sitten ajattelin, että oppisin olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka minut vain huolii. Kaikkea sitä oppii ja käsittää itsestään ja elämästä ajan myötä...

-Kyllä mä vaan maalaistyttö olen, ei sitä muuta kaupungissa asutut vuodet miksikään.
-Miten niin?
-Äsken kun kuljettiin pihalla, niin oli vaan sellanen olo, että tää on ihan oikea paikka mulle. Että kyllä mä tänne vielä kotini teen sun kanssa.
-No hyvä. :)

Ja niin, eräs aika ihana ja suloinen juttu:
Olimme tässä Isännän sukulaisen syntymäpäivillä, tapasin toisen puolen hänen suvustaan ja pääsin hieman tutustumaan. No, eräs näistä sukulaisista lisäsi minut Facebookissa ystäväkseen ja kävi toivottamassa minut tervetulleeksi perheeseen :)

Epävarmuudesta ja vähän muuta

Mainitsin joku aika sitten, että kärvistelin tai oikeastaan kärvistelimme molemmat Isännän kanssa pienestä epävarmuudesta. Siitä, että riittääkö toiselle, osaako olla parisuhteessa.

Tämä taisi olla tammikuun alkupuoliskolla:
Hän sanoi eräästä asiasta puhuessamme, että sellaiset asiat pitää ottaa huomioon, nyt kun ollaan pari. Silloin vasta se tuntui kokonaisuudessaan jysähtävän tajuntaani, mehän tosiaan olemme me, pariskunta. Tämä keskustelu käytiin illalla ja seuraavana aamuna kiukuttelin itsekseni vähän kaikelle ja kaikille töissä ja vapaa-ajalla, illemmalla kotosalla vasta aloin myöntää itselleni, mistä kaikki se kiukuttelu johtuikaan - epävarmuudesta. And I hate that feeling.

Olin Isännälle päivän mittaan kertonut kiukutteluistani ja illemmalla sitten mesen ääressä hän uteli, olenko jo rauhoittunut. Avauduin sitten tarkemmin, että koko fiilis juontaa juurensa epävarmuuteen. Hän halusi tarkennuksen.
Selvitin, että hänen edellisiltainen lauseensa vain jysähti tajuntaan, että hei muuten joo, nythän täytyy osata ottaa toinenkin huomioon, sisäistin sen asian vasta parhaiten sillä hetkellä. Että nyt ollaan tosiaankin pari ja se tarkoittaa enemmän kuin koskaan aiemmin on takoittanut.
Helpotti kun sain puhua aiheesta hänelle. Isäntä tosin kysyi varmennuksena, että ei kai tämä keskustelu johda siihen, että hidastetaan tahtia ja mietitään asioita. Kielsin kiivaasti tämän - ennemmin märehtisin näitä juttuja hänen kanssaan kuin yksikseni.

Lopputuloksena totesimme, että kai se on vain normaalia tuntea sellaista pelkoa ja epävarmuutta, ettei kelpaisi tai riittäisi toiselle.

Kerran totesin Isännälle hänen tehdessä lähtöä luotani ja minun jälleen kyynelehtiessä vuolaasti, että vanhoista tavoista on vähän vaikea luopua. Hän ihmetteli mitä tarkoitin.
"En meinaa heti käsittää sitä, että sä tosiaan tulet vielä takasinkin."
Nykyään sujuu lähdön hetketkin paremmin, saan itseni hillittyä pahimmilta itkuilta. Silmäni saattavat vielä kyyneltyä, mutta huokaisen ja totean mielessäni olevani onnellisimmillani juuri hänen kanssaan ja hei, hänhän on MUN!

Mutta voi luoja, kun syksyyn osaa olla vielä pitkä aika, kun muutan häntä lähemmäs. Kaipuu liki ja yhteiseen arkeen on melkoinen.

---

Sekavasti kirjoitettu, mutta nyt en ole ihan parhaimmassa vedossa... Ehkä vielä joku päivä tulee kunnon tekstiä :)

Väliaika, teetä ja unta

Hetkellisen vuolaan itkukohtauksen jälkeen kirjoitin vanhan kunnon plus ja miinus -listan ja muitakin ajatuksia ylös, yrittäen olla suhteellisen looginen ja objektiivinen.
Ei välttämättä kaikista parhain keino tuollaisen listan tekeminen, mutta omalla kohdallani näen sitten paperilla jakaantuman selkeämmin.

Ihan vain toteamuksena - rauhoituin, hyvinkin paljon. Plussapuoli voitti noin puolellatoista merkinnällä, mutta pari ajatusta, jotka kirjoitin listan alle, rauhoittivat eniten, tasapainottaen tilannetta ja varmaan antavat enemmän, hmm... voimaa päästä asian yli.

Nyt on siis hyvä mennä nukkumaan, kun olen ensin saanut rähjätä ja sitten tyynnytellä itse itseni.

Käyttäytymistä

Olen tässä miettinyt menneitä suhteita ja miten olen itse niissä käyttäytynyt. Ajattelin nyt purkaa näitä pohdintoja tänne - tämä on siis melkoisen pitkä teksti, mutta haluan mieluummin laittaa sen kokonaisuudessaan yhdessä osassa kuin pätkissä.

Herra nro yksi - Olin lääpälläni, täysin ihastunut ja rakastunutkin, täytyy myöntää, oi sitä 18-vuotiaan ensirakkauden huumaa. Kun tutustuimme netin kautta, hänellä oli tyttöystävä, jonka kanssa hänellä oli kohtalaista on-offailua sen kesän aikana, jolloin me sitten kohtasimme. Ja niin, me kohtasimme siis tällaisen off-kauden ollessa käsillä... Välimatkastamme johtuen tapasimme vain sen yhden kerran, mutta minä aina nopeana ajattelijana ja haaveilijana olin jo miettinyt tulevan syksyn ja talven koulujen lomat ja viikonloput, mitenkä ne voitaisiin järjestää. Tosin se oli sitten turhaa ajattelua - alle kaksi viikkoa kohtaamisestamme juttelimme mesessä; hänen ehdotuksestaan jatkoimme ystävinä. Täysin rehellisesti sanottuna: olisin halunnut takertua siihen ajatukseen, että minulla on nyt joku poikaystävän tapainen olemassa. Miten niin huono itsetunto?

Herra nro kaksi - Ainoa, jonka kanssa ollut seurustelusuhteessa, sen huikeat kolme kuukautta. Ainoa, jolle sanonut sanat 'mä rakastan sua'; ainoa, jolta saanut kuulla samat sanat myös takaisin. Hänellä oli ja on edelleen vakava masennus ja suoranaisia alkoholismin piirteitäkin. Minä taas hyvin hoivaavana ja empaattisena ihmisenä... noh, halusin ilmeisesti sitten tosiaan hoivata, olla tärkeä toiselle, kun hän sitä tarvitsi. Tutustuttuamme juttelimme melko paljon mesessä ja sain jo käsityksen, mistä aiheista hän kenties saattaa ottaa nokkiinsa ja kuohahtaa - näin ollen suoranaisesti pidättelin itseäni. En käyttäytynyt samalla tavalla kuin normaalisti: en heittänyt sellaisia piruilevia, sarkastisia ja lämmöllä naljailevia kommentteja takaisin kuin heittelen kuta kuinkin kaikille muille. Vältin kaikenlaisia ristiriitatilanteita, myötäilin. Lisätään tähän vielä masennuksen johdosta tullut eristäytyminen, jota hän harrasti muutamaan otteeseen kadoten puhelimen tavoittamattomiin pariksikin viikoksi ja minä mietin toiselta puolen Suomea, missä kunnossa hän mahtaa olla ynnä muuta mukavaa, joten tämän johdosta aloin itsekin miettiä koko seurustelun järkevyyttä. Ja sitä, että rakastinko itse miestä vai ajatusta, että joku haluaa minutkin... Kyllä, edelleen huono itsetunto, tässä kohtaa on toisaalta vieläkin parantamisen varaa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Yritin järjestää hänet tulemaan myös minun luokseni - silloin kun asuin vielä vanhempieni luona siis. Kun mietin tätä tilannetta, että hän tulisi perheeni eteen, mietin myös, minkälaista oma käyttäytymiseni olisi ollut. Olisin pysynyt hänen lähellään koko ajan, kokenut kuin häntä tarvitsisi jotenkin puolustaa - hänen kärkkäitä mielipiteitään, olemustaan, mitä tahansa. En oikein itsekään vielä tiedä, mitä tarkalleen ottaen olisin hänessä halunnut puolustella. Vai oliko se ajatuksena sitten vain jonkinlaista omien tunteiden puolustamista, vaikka järki jo vihjailikin, että kannattaako sitä jatkaa?

Äidyn taas irralliseksi pohdinnoissani, palataanpa ruotuun...

Toki - olihan suhteen aikana kauniita ja herkkiä hetkiä, joita olen viime viikkoina muistellut lämmöllä. Mutta takaisin en enää menisi: en kestäisi jatkuvaa huolehtimista ja murehtimista, yhteyden täysinäistä katkeamista. Enkä halua kadottaa ja pidätellä itseäni. Niin kuin fiksut toteavat - itseäänkin tulee rakastaa.

Herrat nro 3 ja nro 4 - No, nämä molemmat jäivät yhden illan jutuiksi. En siis pahemmin pidätellyt, voisi kai sanoa... ;) Kolmosen kanssa yritin viritellä eräänlaista seksisuhdettakin, mutta se jäi. Neloseen otin myöhemmin yhteyttä ja kyselin kuulumisia - olin silloin hänet kohdatessani suhteellisen herkällä tuulella, että 'tässä voisi olla sitä jotain' (=hyvä seksi sekottaa pään), joten halusin hieman selvittää, mitkä hänen fiiliksensä olivat. Hän sanoi kohteliaasti kiitos ei, joten emme ole jutelleet sen jälkeen. Näistä kahdesta siis hyvät muistot ainakin jos ei muuta :)

Herra nro 5 - Silkkaa seksiä ja panetuksen hoitamista. Koska kyseessä ei muuta ollut, käyttäydyin kuin eräänlainen femme fatale, itsetietoisena ja kevytmielisenä. Tosin myöhemmin koin itseni hieman käytetyksi.

Herra nro 6 - Varattu mies. Olen tosiaan aina ihastunut nopeasti, niin häneenkin. Tapasimme chatissa ja juttelimme vilkkaasti ja koin jonkinlaista yhteyttä ja samanhenkisyyttä. Vasta mesessä pari tuntia juteltuamme tulin kysyneeksi hänen siviilisäätyään. Ja fiilikseni laski pakkasen puolelle, kun hän kertoi rehellisesti olevansa varattu. Varmaan puolentoista kuukauden ajan torjuin hänen ehdottelunsa yhteisistä hetkistä, koska mielestäni se oli moraalisesti väärin. Mutta sitten herra vitosen kanssa jokin päässäni ja ajatuksissani naksahti ja mietin, että hei, miksikäs ei. Kerran sitä vaan eletään, hän kiinnostaa minua, minä häntä, joten miksi en kokeilisi? Vihjasin hänelle muuttuneesta käsityksestäni ja tästä vajaa kuukausi oli ensimmäinen kohtaamisemme, josta olen tännekin kirjoittanut. Sen jälkeen on ollut pari muuta kertaa myös, joista en ole täällä vielä erityisemmin maininnut.
Ja kyllä - eräänlainen yhteys meillä tosiaan on, olemme nykyään ystävystyneet ja puhumme toisillemme asioista, joista ei muille pysty aina edes kertomaan. Tapaamisiamme on värittänyt - akrobaattistenkin seksikokemusten ohella - huikeat määrät keskustelua ja pohdintoja. Emme ole tavanneet nyt moneen kuukauteen, mutta pidämme säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä eri virtuaaliteitä pitkin sekä puhelimitse.
Ja käyttäytymisestäni hänen kanssaan ei kai voi muuta todeta, kuin erittäin luontevaa. Hänelle voin heittää mitä mieleeni pälkähtää ja hän tekee samoin.

Herra nro 7 - Olen edelleen tämän herran kanssa tiiviisti yhteydessä lähestulkoon päivittäin. Meillä kyllä synkkasi siinä mielessä, että täydensimme toistemme lauseita loppuun ja totesimme monesti "hei, mun piti sanoa just toi!" Mutta siitä ei sitten sen enempiä syntynyt. Hän totesi itse asiassa tänään mesessä jutellessamme, että ehkä hän oli vielä turhan kiinni eksässä silloin kun minun kanssani tapaili. Mutta minähän sanoin silloin kiitos ei, joten ei kai siinä mitään. Vastasin hänelle, että sen eksässä kiinni olemisen aistikin hänen puheistaan, joten senkin takia kai jarruttelin, eikä kipinää syntynyt - mutta sitä kipinän syttymistä en edes odota hänen kanssaan tapahtuvan, meidän on parempi näin kavereina.

Mietin kyllä silloinkin, että mitä jos hän tulisi perheeni nähtäväksi, miten itse käyttäytyisin silloin. Totesin, että olisin pingottanut jälleen, kokenut halua puolustella jostain syystä, toimia puskurina. Hän tuli kyllä toimeen veljieni kanssa, jotka näki luonani käydessään, mutta muuta perhettä hän ei päässyt kokemaan. Silloin kun hän oli täällä käymässä ja vietimme aikaa keskenämme, olimme enemmänkin kuin nahistelevat kaverukset kuin mitään suurempaa. Kai se sitten kypsytti sen päätöksen, joka johti silloiseen sunnuntaiaamun keskusteluumme.

Herra nro 8 eli Mikko - Viimeisen parin viikon aikana näitä suhteitani pohtiessani olen tosissani miettinyt, että mitä helvettiä oikein näinkään tässä ihmisessä? Kysyin tätä itse asiassa herralta kuusi, joka oli tätä samaista asiaa minulle ihmetellyt jo alkukesästä kuunnellessaan tarinointiani, miten Mikon kanssa oli mennyt milloinkin. Totesimme, että kaipa sitä täytyy polultaan eksyä löytääkseen uusia teitä ja soitakin.

Mutta niin, Mikko - hän osasi tehdä ja sanoa oikeat asiat kipinän kaipuuseeni viime syksynä. Sekoitin kuuman kipinän sängyn puolelta siihen, että homma voisi toimia muutenkin. Tuhoon tuomittu ajatus, hyvä seksi ei takaa hyvää suhdetta. Pitää siis täysin paikkansa, kuten tuli todistettua Mikon kanssa sitten tänä keväänä ja alkukesänä. Mikko sai ja saa minut herkästi ärsyyntymään kommentoidessaan toisten tai minun tekemisiä, erityisesti kun hän tekee sen siihen tyyliin kuin ei itse sortuisi ikinä mihinkään virheisiin. Tästä syystä huomasin jälleen pidätteleväni itseäni - en haastanut riitaa tai väitellyt joistain asioista vaikka mieleni olisi tehnyt, en kommentoinut aina niin kuin olisin halunnut.
Mielenrauhani oli kateissa parisen kuukautta. Ei kovin mukava ajanjakso siinä mielessä. Myöskin mahdolliset haaveeni kuolivat sitä myötä, kun Mikko ei suostunut asioita ja suhdettamme miettimään sen pidemmälle.

Palaan taas tähän ajatukseen, mitä sitten, jos olisin saanut Mikon perheeni eteen. Hän näki kolme sisarustani, jokaisen eri aikaan. Pingotin jokaisen sisaruksen läsnäollessa, koska tilanteet eivät tuntuneet... luontevilta. Koin halua olla puskurina heidän välillään jatkuvasti ja tällaisena toiminkin. Mainittakoon, että kaikki Mikon nähneet sisarukseni totesivat, ettei hän ollut minun juttuni eivätkä he pitäneet hänestä.

Herra nro 9 eli Pitkätukka - No, tämä nyt ei vaadi sen erityisempää selittelyä. Ainoa tähän astisista herroistani, jonka olen tavannut alunperin muualta kuin internetin kautta. Laivareissun kevytmielinen yhden illan juttu, käyttäydyin sinä iltana kuin haluaisin saada ja sainkin. Joten ainakin toimintani oli johdonmukaista ;D

Herra nro 10 eli Harri - Olin tyyni, rauhallinen, onnellinenkin suorastaan. Harri sai haaveiluintonikin heräämään pitkän ajan jälkeen, meillä oli melkoisen lennokas suunnitelma, mitä muutaman vuoden päästä olisi mahdollista lähteä toteuttamaan. Olin Harrin seurassa hyvin... noh, normaali itseni. Piruilin tavalliseen tyyliini, kinasin asioista jos katsoin sen tarpeelliseksi, autoin, huolehdin ja hemmottelin tarpeen vaatiessa. En siis pidätellyt itseäni.

Koska härnäsin Harria perheelleni esittelemisestä niin ajattelin väkisinkin, miten se tilanne toteutuisi. Ja kas kummaa - en kokenut mietinnöissäni tarvetta puolustella tai puskuroida. Harrin huumorintajulla ja keskustelutaidoilla hän olisi pärjännyt erinomaisesti perheeni keskuudessa. Ja se itsessään on jo huikea plussa.

Tällä hetkellä fiilikseni Harrin suhteen on melko neutraali - toki pieni osa minussa pitää edelleen toiveikkuutta yllä, että sitten myöhemmin tämä voi vielä onnistua, mutta tällä hetkellä siihen ei olisi edellytyksiä. Miksi vain pieni osa: 'poissa silmistä, poissa mielestä' toimii aika hyvin. En ole Harrin kanssa jutellut kuin mesessä pariin otteeseen, välttäen kysymästä hänen ajatuksiaan tästä tilanteestamme. Ehkä silloin sitten keskustelen asiasta hänen kanssaan, kun palautan hänen kirjansa pois lainasta. Silmätysten tavallaan helpompi ottaa puheeksikin koko aihe. Ehkä.

***

Omituista itse asiassa havaita tässä kohtaa, miten paljon annan perheeni mielipiteelle painoarvoa. Ilmeisesti omaan asuntoon muuttaminen reilu vuosi sitten on tuonut kokonaisuudessaan minua läheisemmäksi heidän kanssaan - ennen muuttoani nimittäin olisin halunnut häipyä niin kauas kuin vain mahdollista. Hassua. Niin se vaan ihminen muuttuu.

Onnittelut, että jaksoitte räpiköidä loppuun asti tämän tekstin kanssa. Halusinpa taas palastella itseni osiin ja kirjoittaa sen vielä ylös. Jos sitä tästä siirtyisi nukkumaan, kun puhelinvuorokin kohta loppuu.

Ai juu. Seuraava herra on omalla tavallaan kyllä kiikarissa. Hän tosin tulee asettumaan kevyemmän tason versioksi, ei mitään vakavaa viritystä hänen kanssaan. Mutta tästä lisää sitten myöhemmin, kun sen aika tulee.

Vaihtamalla paranee?

Kuten jo edellisen merkinnän kommenteissa totesin, on tapailu minun ja Mikon kanssa päättynyt. Keskustelumme aiheesta kävi kivuttomasti mesessä lauantai-iltana:

Aloitin juttelun, kyselin kuulumiset ja sitten kerroin jälleen miettineeni asioita ja päätyneeni siihen, että meidän on parempi lopettaa tämä tapaileminen. Mikko kysyi syytä tähän ja kerroin minua häiritsevän sen, että koko touhu ei tunnu mitenkään tasapuoliselta, että muistini mukaan minä olen joka kerralla tapaamista ehdottanut ja järjestänyt. Hän myönsi tämän, totesi päälle, että hänellä auto sellaisessa kunnossa, ettei pysty niin helposti edes lähtemään liikkeelle eikä halua maksaa reilusti kalliimpaa hintaa joukkoliikenteestä päästäkseen paikasta toiseen. Sanoi, että teen itse kuitenkin omat päätökseni. Totesin hänelle, että vaikuttaa olevan ihan oikea päätös, kun ei hän tuon enempää vastaankaan laita. Mikko ilmoitti, ettei hän ketään ala kerjäämäänkään tapailemaan kanssaan. Hymähdin, ettei vastalauseen esittämistä lasketa vielä kerjäämiseksi. Mikko ihmetteli, mitä hyötyä siitä vielä olisi - sanoin, ettei jäisi tosiasioita kertomatta.
Mikko sanoi, että tosiasia on, että hän tykkää tapailla kanssani, koska viihtyy seurassani.

Ja tuon jälkeen jatkoimme juttelua täysin normaalisti. Editorini totesi tämän kerrottuani, että melkoisen casual break up.

Ei kyyneleitä, ei sen suurempia tunteenpurkauksia kummaltakaan puolelta. Tosin olin omat itkuni jo itkenyt perjantaina Houkutuksen läsnäollessa ja hänelle koko tarinan kertoessani.

Hmm, täytyy nimetä tämä Houkutus, herra numero 10, jotenkin uudestaan. Harri Houkutus rimmaisi jotenkin, joten olkoon hän Harri tästä eteenpäin. Ja kenties Hartsa jossain välissä, lempinimenä :p

Harri saapui luokseni perjantaina ennen iltaseitsemää - työvuoroni puhelimen ääressä jatkui vielä kahdeksaan asti. Harri tiesi tämän jo ennalta ja osasi siis varautuakin, että häivyn välillä toiseen huoneeseen puhumaan soittajille. Keitin meille kahvit ja juttelimme sohvalla. Vuoroni päättyi ja juttu vain jatkui... Vasta joskus iltakymmenen aikaan Harri rohkaistui suutelemaan minua - sanoi miettineensä sitä jo jonkin aikaa, mutta ei ollut varma, miten reagoisin. Hän suuteli minua uudestaan ja totesi rauhallisesti, että hän on tullut jo siihen johtopäätökseen illan aikana, ettei halua tämän jäävän vain yhteen tapaamiskertaan. Ja jätti minut tupakalle lähtiessään sohvalle miettimään, että kaverina vai muutenkin...

Puhuimme pitkään, juttelumme polveili. Harri tuli uudestaan lähemmäs, suuteli varovaisesti, sitten väkevämmin... Minä kuitenkin vihelsin pelin vielä poikki - eteneminen ei vain tuntunut siinä kohtaa oikealta. Harri pyysi minua katsomaan häntä silmiin, kun välttelin hänen katsettaan ja sanoi minulle, jälleen rauhallisesti, että meidän ei tosiaankaan ole mikään pakko edetä yhtään pidemmälle - voisimme jättää tilanteen siihen puoleksi tunniksi, tunniksi tai koko illan osalta ja hän voisi lähteä kotiin, jos minusta siltä tuntuisi. Kävimme molemmat sauhuilla ja takaisin sisälle palattuamme Harri kysyi minulta Mikosta, minkälainen juttumme oikein on ollut. Ja minä kerroin koko tarinan, viime syksystä lähtien.

Siinä, kun tarinaani kerroin ja mietin... totesin ennen loppuun pääsemistä ääneen, että ei tämä kuulosta kyllä hyvältä enää omissa korvissanikaan. Harri sanoi minulle, että vaikken häneen vaihtaisikaan, olisi minun parempi jättää Mikko, koska siitä hommasta ei tulisi sen valmiimpaa. Myönsin vaisusti, että niin se kai on tehtävä.

Menin vielä hänen seurakseen parvekkeelle sauhuille. Harrin lähtiessä takaisin sisään jäin vielä istumaan ja vastasin hänen kysyvään katseeseensa toteamalla, että tulen kohta. Hän tajusi mistä oli kysymys ja kun hän oli saanut oven kiinni perässään, aloin itkeä. Niitä hiljaisia kyyneleitä, joita olen tottunut itkemään. En osaa sanoa tarkalleen mitä itkin: menetettyjä haavekuvia, hitaasti syttynyttä järjen valoa, omien toiveiden ja halujen tietämättömyyttä - ehkä niitä kaikkia.
En kuitenkaan jäänyt parvekkeelle pitkäksi aikaa, tätä kyynelille antautumista kesti ehkä pari minuuttia ennen kuin tulin takaisin sisälle, pää painuksissa, suunnaten keittiöön juomaan lasin vettä ja pyyhkimään poskilta vielä muutaman tipan pois. Hymyilin vaisusti Harrille mennessäni hänen ohitseen ja kun palasin sohvalle, tuntui hyvin luontevalta käpertyä Harrin kainaloon ihan vain olemaan.

Juttelimme rauhalliseen tahtiin tuon jälkeen. Harri kertoili erilaisia hänelle tapahtuneita tilanteita ja sattumuksia, minä nauraa käkätin sohvalla maaten pää hänen sylissään. Olin jo sanonut hänelle, että hän saa jäädä yöksi eikä tarvitse välttämättä sohvallakaan nukkua vaan voi tulla myös viereen - Harri huokaisi helpotuksesta tässä kohtaa, hän kun oli jo ehtinyt henkisesti valmistautumaan nukkumaan myös sohvallani.

Ja lopulta, hänen tarinoitaan kuunneltuani:
"Mä taidan olla jo sen verran rauhoittunut ettei omatuntokaan enää soimaa."
Harri katsoi minua jännittyneenä. "Mitähän tuo tarkalleen ottaen mahtaa tarkoittaa?"
"Vink vink", sanoin ja virnistin.

Siirryimme makuuhuoneen puolelle... ja niin Harrista tuli herra numero 10... ;)

**

Seuraavana päivänä kävin ystäväni luona suuremmassa kaupungissa. Miettiessäni näitä herrojani hymähtelin itsekseni nähdessäni DNA:n mainoksia katukuvassa - "Vaihtamalla paranee."

Niinpä. Mutta miten, niin siitä lisää ensi kerralla.

Tapailemisen iloja ja suruja

Viime viikko oli yhtä... no, helvettiä on varmaan kaikista kuvaavin sana. Jahkailen, jahkailen, jahkailen, kääntelen asioita mielessäni mukamas uuteen järjestykseen ja teen johtopäätöksiä perustuen olettamuksiin. Riudutan itseäni pohtiessani synkimpiä vaihtoehtoja, miten tässä tapailemisessa Mikon kanssa voi käydä ja unohdan mahdolliset positiiviset puolet kokonaan. Olen itkenyt viime viikon aikana aivan liian monta kertaa, aivan liian pitkiä pätkiä. Olen uupunut ja väsynyt nyt, vaikka viikonloppuna ratkesi pari asiaa ja sääntöä suhteeseemme liittyen. Mikäs se hieno sana tälle on, posttraumaattinen stressi? Oli mikä hyvänsä - väsyttää.

Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.

Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?

Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.

Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.

Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.

Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)

Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.

Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.

Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.

Kiltin tytön tarina

Millainen sitten olen?
No, ulkoisesti olen ulkona mallien mitoista, pituudesta hieman ali ja painosta reippaasti yli. Pitkät vaaleat hiukset, siniharmaat eloisat silmät silmälasien takana, sosiaalinen ja huumorintajuinen asiakaspalvelija. Päällisin puolin siis hyvinkin kiltin tytön näköinen, perheelleni se suhteellisen kiltti nuorimmainen ja ehkä vähän jääräpää pikkusisko. Mutta sisältä sitten suuremman osan ajasta kaikkea muuta. Kuten eräs herra totesi minulle, en ole niin ujo mitä annan ymmärtää.

Tämä tuhmempi puoleni pääsi valloilleen rippikouluiässä, jolloin erään meseystäväni kanssa jutellessani aloimme puhua seksistä ja päädyimme lopulta harrastamaan nettiseksiäkin. Ja pelkästään hänen kanssaan näitä kirjallisia lahjoja sillä saralla tuli harjoitettua muutama vuosi ennen kuin eksyin jo aiemmin mainitsemaani seksichattiin. Ja siellä kirjalliset tarinoinnit vasta valloilleen pääsivätkin ;) Nimimerkkini jäi miesten mieliin ja koska kuitenkin pyrin kohteliaasti vastaamaan jokaiselle tervehtijälle - vaikkei vastaus olisi ollutkaan kuin "seuraa löytyy jo, kiitosta vaan :)" - niin luokseni palattiin toistuvasti. Osaltaan kai luokseni palaamiseen vaikutti luonnonlapsimaisuuteni: olen maalta alunperin kotoisin ja puhun kursailematta mieliteoistani ja kokemuksistani. Avoin suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen vetää ihmisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Miten sitten ystäväni suhtautuvat näihin seikkailuihini? Herran numero viisi kohdalla tämä loukkaamani ystävä alkoi olla huolissaan, mihin olen itseäni viemässä. Tietysti sellainen toteamus rakkaalta ihmiseltä pysäyttää. Toinen tärkeä ystäväni totesi samoihin aikoihin, että niin kauan kuin pidän järjen mukana ja suojautumisen kunnossa, niin hänelle ei asialla ole merkitystä, vaikka olisi kymmenen miestä viikossa. No, tämä toteamus taas osaltaan auttoi pitämään mieleni kevyenä ja jalkani tiukasti maassa :)

Mutta pakko myöntää kaikesta huolimatta - olen minäkin ollut rakastunut. Tai ainakin vahvasti olettanut olevani rakastunut. Jopa kahdesti.

Herra numero yksi oli romanttinen herrasmies, availi ovia ja tarjosi tuolin ravintolassa. Hänetkin tapasin netin kautta, törmäsimme vahingossa nettibiljardia pelatessa. Meni siinä jopa reilu puoli vuotta ennen kuin oikeasti tapasimme, koska välimatkaa meillä oli huikeat 450 kilometriä. Se yhdessä viettämämme vuorokausi kuuluu edelleen yhdeksi parhaimmista elämäni hienoimpien päivien joukkoon. Vietimme päivän kulkien kaupungilla pyörällä ja yövyimme paikallisessa hotellissa.
Mukava muisto siltä päivältä: Olimme ainoat asiakkaat pysähtyessämme erääseen irlantilaispubiin pyöräretkellämme. Ilmeisesti kuhertelimme sen verran näkyvästi nurkkaloosissa, että tarjoilija kävi sytyttämässä pöydällä olevan kynttilän meille... Suloista, ehkä hieman noloa, mutta kuitenkin ah, niin ihanaa ja romanttista.

Välimatka oli kuitenkin liikaa kahdelle opiskelijalle. Päätimme jatkaa ystävinä. Tai no, hän ehdotti sitä, enkä rohjennut vastustaakaan, peli tuntui jo menetetyltä. Olin kieltämättä rikki sen päätöksen johdosta. Minulla on aina ajatus kulkenut nopeaa vauhtia hyppien paikasta toiseen ja olin jo suunnitellut koulun lomien hyödyntämistä reissaamiseen. Suorastaan synkistelin muutaman kuukauden, vaikka olen muuten luonteeltani optimistinen. En päästänyt ketään yhtä lähelle, yhtä iholle, lähes vuoteen. Ja vielä lähemmäs pääsikin vasta reilu kahden vuoden kuluttua herra numero kaksi.

Välimatka ei lyhentynyt tämän herran kohdalla kuin 50 kilometriä edellisestä, mutta hän asui aivan toisella suunnalla. Tällä kertaa minulla oli oma auto ja enemmän itsepäisyyttä todeta kotioloissa lähteväni viikonlopuksi toiselle puolen Suomea. Vaikkakin ensimmäisen matkan onnistuinkin tekemään salaa... ;) Ensimmäinen tapaaminen oli jo kolmen viikon mesessä jutteluiden jälkeen ja rohkeutta se kieltämättä vaati. Vietimme mahtavan viikonlopun silloin ja muutaman muun viikonlopun ja viikon vielä senkin jälkeen seurustelumme aikana.

Miksi sitten sanoin aiemmin, että ainakin oletin olevani rakastunut? No, yhteytemme herran numero kaksi kanssa tökki erinäisistä syistä aina silloin kun olimme erossa toisistamme. Ja kuten jo totesin, mielikuvitukseni toimii nopeasti ja mieleen pälkähtää mitä erikoisempia ajatuksia. Ja erästä ajatusta en saanut enää päästäni pois: olinko tosiaan rakastunut itse mieheen vai ajatukseen, että joku haluaa minutkin. Se taas tuntui epäreilulta häntä kohtaan, joten otin asian lopulta puheeksi. Ja mainittakoon, että tunteista ääneen puhuminen on ollut minulle aina vaikeaa ja suurien tunteiden ollessa kyseessä kyyneleet ovat väistämättömiä. Sen kyynelten täyttämän keskustelun jälkeen päätimme jatkaa ystävinä ja katsoa tilannettamme myöhemmin uudestaan. Vielä se päivä ei ole tullut.

Suhteen loppumisesta herran numero kaksi kanssa ei ole vielä kulunut vuottakaan tätä merkintää kirjoittaessani. Tämän vuoden aikana olen selvästi kyynistynyt ajatusmaailmaltani ja tullut kovemmaksi. Kirjoissa tätä kai kutsuttaisi muurien pystyttämiseksi eikä se ole mikään huono vertaus. Osaan toki ruusunpunaisten lasienkin läpi katsella maailmaa - niinä aamuina, jolloin havahdun hereille ennen herätyskelloni soimista, käännän kylkeäni ja siirrän käteni viereiselle paikalle. Ja joka kerta käteni on kohdannut vain lakanan...

Jotakuta varmaankin kiinnostaa, miksi kirjoitan tätä blogia. Minulle on kerääntynyt monenlaisia ystäviä messengeriini ja minulla on tietyille asioille tietyt ihmiset, joille voin puhua. Eräs miespuolinen kaverini, jolle olin maininnut satunnaisia otoksia reissuistani, kysyi yhtenä iltana jutellessamme, että 'onko sulla ollut mitään seikkailuja viime aikoina?' Nauroin ja totesin, että tarinani ilmeisesti kiehtovat. Hän heitti ehdotuksena, että alkaisin kirjoittaa blogia. Leikimme ajatuksella ja kehittelimme ideaa. Ja kun päähäni saa jotain niin ei se hevillä sieltä lähde pois. Ehdin jo miettiä, miten aloittaisin, miten etenisin... Ja parin viikon ajatuksella leikkimisen ja suunnittelun jälkeen kirjoitin ensimmäisen viestin koneelle valmiiksi. Luetutin sen parilla luottoystävällä, jotka tuntevat minut muutenkin sekä kaverillani, jota nykyään kutsun editorikseni. Teksti sai kannustavaa palautetta, joten... Pehmeitä naurahduksia oli syntynyt ;)

Kuitenkin toivon, että joku päivä löytyy sitten se Herra Oikeakin, on se sitten numero 12 tai 27. Että voisin aamulla kääntää kylkeäni ja tavoittaa vierestäni jotain ihan muuta kuin pehmeän lakanan... Sitä päivää odotellessa - blogini jatkuu.