Vakavoitumista - joskus jopa minun kohdallani

Ei näitä vakavoitumisajatuksia nyt ihan harvoin sentään tule. Olen jopa sen verran vakavissanikin joskus liikkeellä ollut, että laitoin suomalaiselle treffipalvelulle profiilin itselleni. Onhan se tuottanutkin tulosta, kavereita on tullut meseenkin paljon lisää ja tietty vähän vakavammissakin merkeissä joihinkin suhtautunut. Hieman ennen juhannusta törmäsin deittipalvelussa vakavissa mielin herraan numero seitsemän. Tilannetta sekoitti hieman toinen vakavammin otettava vaihtoehto - saman palvelun kautta - joka olisi asunut ihan naapurikunnassa, seiska-herran asuessa noin kolmensadan kilometrin päässä itsestäni.

Loppujen lopuksi olen hirvittävän rehellinen ihminen: kerroin molemmille, että kuvioissa on nyt kaksi vakavammin otettavaa, etten osaa päättää. Molemmat totesivat vastaukseksi, että 'sinähän tapaat molemmat ja päätät vasta sitten'. Joten näin teinkin. Kävin kahvilla lähempänä asuvan kanssa, mutta totesimme molemmat sen kahvittelureissun jälkeen, että jotain olennaista puuttuu. Ei siis muuta kuin viikonloppureissua järjestämään heinäkuulle...

Se viikonloppu oli... erilainen. Käytiin tavallaan jopa treffeillä, herranen aika! Verrattuna aikaisempiin herroihin ja kohtaamisiin heidän kanssaan treffeillä käynti tosiaan oli erilaista... Hän esitteli kaupunkia - ja kauhisteli ajotyyliäni pariin otteeseen, koska ajoin jo valmiiksi kuin paikalliset, vaikka ensi kertaa olinkin kaupungissa - ja kävimme syömässä ja kiertämässä kauppoja. Hengailtiin siis, niin kaupungilla kuin myös hänen asunnollaankin.

Mutta - jotain olennaista puuttui. Mietin kotiin palatessani, että taisi jäädä ainoaksi reissuksi sinne suuntaan.

Annoimme kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden koko seurusteluajatukselle, jos vaikka siitä kehkeytyisikin jotain. Muutin omaan asuntooni loppukesästä ja hän tuli minun luokseni viikonlopuksi. Muistan hermoiluni ja odotukseni, kuinka töissä ollessani onnistuin telomaankin itseni, kun jännitin iltaa jolloin näkisimme taas. Kuukaudessa olin ehtinyt unohtaa epäilykseni, mutta jo ajomatkalla juna-asemalta kotiini ne ehtivät palata mieleeni takaisin. Päätin unohtaa moiset epäilyt ja nauttia viikonlopusta ja vieraastani parhaan kykyni mukaan.

Lopulta kuitenkin tuli sunnuntai, lähtöpäivä. Olimme kiertäneet kaupungilla ja toimineet kuskina yhdelle läheiselleni lauantai-iltana (tulipahan testattua herran pokkakin samalla...) ja hengailleet kotona. Hän nukahti lauantai-iltana ennen minua, oli väsynyt kuskausreissusta. Katselin häntä nukkumassa sängyssäni ja menin itse sohvalle miettimään ahdistuneena, mitä oikeasti haluan.
Hän se ei ollut, häntä en halunnutkaan; se olennainen, kipinä, puuttui. Ja sen kerroin hänelle sunnuntaiaamuna. Kyynelten kera ja katkonaisesti, mutta kerroin.

Nykyään olemme hyviä kavereita keskenämme, höpisemme mesessä lähes päivittäin ja välillä tekstailemme. Olen todennut hänelle muutamaan otteeseen - viimeksi eilen - että oli ihan hyvä, ettemme alkaneetkaan seurustella: olisin tähän mennessä menettänyt täydellisesti hermoni hänen kanssaan jo sata kertaa monesta eri syystä. Jospa nämä kaksi viikonloppua keskenämme olivatkin tarkoitettu vain hyvän kaveruuden aluksi... :)

---

Totesin itsestäni, ettei tämän blogin kirjoittaminen luonnistu tällä hetkellä kovin hyvin, siksi uutta tekstiä on täytynyt odottaa. Syy: olen sen verran vakavilla mielin tällä hetkellä uuden herran kohdalla, ettei vanhojen leikkimielistenkin kohtaamisten muistelu sujukaan niin hyvin, kuin olin olettanut. Mutta yritän kirjoittaa kaikesta huolimatta. Kärsivällisyyttä, vakilukijani, kärsivällisyyttä ;)