Kiltin tytön tarina

Millainen sitten olen?
No, ulkoisesti olen ulkona mallien mitoista, pituudesta hieman ali ja painosta reippaasti yli. Pitkät vaaleat hiukset, siniharmaat eloisat silmät silmälasien takana, sosiaalinen ja huumorintajuinen asiakaspalvelija. Päällisin puolin siis hyvinkin kiltin tytön näköinen, perheelleni se suhteellisen kiltti nuorimmainen ja ehkä vähän jääräpää pikkusisko. Mutta sisältä sitten suuremman osan ajasta kaikkea muuta. Kuten eräs herra totesi minulle, en ole niin ujo mitä annan ymmärtää.

Tämä tuhmempi puoleni pääsi valloilleen rippikouluiässä, jolloin erään meseystäväni kanssa jutellessani aloimme puhua seksistä ja päädyimme lopulta harrastamaan nettiseksiäkin. Ja pelkästään hänen kanssaan näitä kirjallisia lahjoja sillä saralla tuli harjoitettua muutama vuosi ennen kuin eksyin jo aiemmin mainitsemaani seksichattiin. Ja siellä kirjalliset tarinoinnit vasta valloilleen pääsivätkin ;) Nimimerkkini jäi miesten mieliin ja koska kuitenkin pyrin kohteliaasti vastaamaan jokaiselle tervehtijälle - vaikkei vastaus olisi ollutkaan kuin "seuraa löytyy jo, kiitosta vaan :)" - niin luokseni palattiin toistuvasti. Osaltaan kai luokseni palaamiseen vaikutti luonnonlapsimaisuuteni: olen maalta alunperin kotoisin ja puhun kursailematta mieliteoistani ja kokemuksistani. Avoin suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen vetää ihmisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Miten sitten ystäväni suhtautuvat näihin seikkailuihini? Herran numero viisi kohdalla tämä loukkaamani ystävä alkoi olla huolissaan, mihin olen itseäni viemässä. Tietysti sellainen toteamus rakkaalta ihmiseltä pysäyttää. Toinen tärkeä ystäväni totesi samoihin aikoihin, että niin kauan kuin pidän järjen mukana ja suojautumisen kunnossa, niin hänelle ei asialla ole merkitystä, vaikka olisi kymmenen miestä viikossa. No, tämä toteamus taas osaltaan auttoi pitämään mieleni kevyenä ja jalkani tiukasti maassa :)

Mutta pakko myöntää kaikesta huolimatta - olen minäkin ollut rakastunut. Tai ainakin vahvasti olettanut olevani rakastunut. Jopa kahdesti.

Herra numero yksi oli romanttinen herrasmies, availi ovia ja tarjosi tuolin ravintolassa. Hänetkin tapasin netin kautta, törmäsimme vahingossa nettibiljardia pelatessa. Meni siinä jopa reilu puoli vuotta ennen kuin oikeasti tapasimme, koska välimatkaa meillä oli huikeat 450 kilometriä. Se yhdessä viettämämme vuorokausi kuuluu edelleen yhdeksi parhaimmista elämäni hienoimpien päivien joukkoon. Vietimme päivän kulkien kaupungilla pyörällä ja yövyimme paikallisessa hotellissa.
Mukava muisto siltä päivältä: Olimme ainoat asiakkaat pysähtyessämme erääseen irlantilaispubiin pyöräretkellämme. Ilmeisesti kuhertelimme sen verran näkyvästi nurkkaloosissa, että tarjoilija kävi sytyttämässä pöydällä olevan kynttilän meille... Suloista, ehkä hieman noloa, mutta kuitenkin ah, niin ihanaa ja romanttista.

Välimatka oli kuitenkin liikaa kahdelle opiskelijalle. Päätimme jatkaa ystävinä. Tai no, hän ehdotti sitä, enkä rohjennut vastustaakaan, peli tuntui jo menetetyltä. Olin kieltämättä rikki sen päätöksen johdosta. Minulla on aina ajatus kulkenut nopeaa vauhtia hyppien paikasta toiseen ja olin jo suunnitellut koulun lomien hyödyntämistä reissaamiseen. Suorastaan synkistelin muutaman kuukauden, vaikka olen muuten luonteeltani optimistinen. En päästänyt ketään yhtä lähelle, yhtä iholle, lähes vuoteen. Ja vielä lähemmäs pääsikin vasta reilu kahden vuoden kuluttua herra numero kaksi.

Välimatka ei lyhentynyt tämän herran kohdalla kuin 50 kilometriä edellisestä, mutta hän asui aivan toisella suunnalla. Tällä kertaa minulla oli oma auto ja enemmän itsepäisyyttä todeta kotioloissa lähteväni viikonlopuksi toiselle puolen Suomea. Vaikkakin ensimmäisen matkan onnistuinkin tekemään salaa... ;) Ensimmäinen tapaaminen oli jo kolmen viikon mesessä jutteluiden jälkeen ja rohkeutta se kieltämättä vaati. Vietimme mahtavan viikonlopun silloin ja muutaman muun viikonlopun ja viikon vielä senkin jälkeen seurustelumme aikana.

Miksi sitten sanoin aiemmin, että ainakin oletin olevani rakastunut? No, yhteytemme herran numero kaksi kanssa tökki erinäisistä syistä aina silloin kun olimme erossa toisistamme. Ja kuten jo totesin, mielikuvitukseni toimii nopeasti ja mieleen pälkähtää mitä erikoisempia ajatuksia. Ja erästä ajatusta en saanut enää päästäni pois: olinko tosiaan rakastunut itse mieheen vai ajatukseen, että joku haluaa minutkin. Se taas tuntui epäreilulta häntä kohtaan, joten otin asian lopulta puheeksi. Ja mainittakoon, että tunteista ääneen puhuminen on ollut minulle aina vaikeaa ja suurien tunteiden ollessa kyseessä kyyneleet ovat väistämättömiä. Sen kyynelten täyttämän keskustelun jälkeen päätimme jatkaa ystävinä ja katsoa tilannettamme myöhemmin uudestaan. Vielä se päivä ei ole tullut.

Suhteen loppumisesta herran numero kaksi kanssa ei ole vielä kulunut vuottakaan tätä merkintää kirjoittaessani. Tämän vuoden aikana olen selvästi kyynistynyt ajatusmaailmaltani ja tullut kovemmaksi. Kirjoissa tätä kai kutsuttaisi muurien pystyttämiseksi eikä se ole mikään huono vertaus. Osaan toki ruusunpunaisten lasienkin läpi katsella maailmaa - niinä aamuina, jolloin havahdun hereille ennen herätyskelloni soimista, käännän kylkeäni ja siirrän käteni viereiselle paikalle. Ja joka kerta käteni on kohdannut vain lakanan...

Jotakuta varmaankin kiinnostaa, miksi kirjoitan tätä blogia. Minulle on kerääntynyt monenlaisia ystäviä messengeriini ja minulla on tietyille asioille tietyt ihmiset, joille voin puhua. Eräs miespuolinen kaverini, jolle olin maininnut satunnaisia otoksia reissuistani, kysyi yhtenä iltana jutellessamme, että 'onko sulla ollut mitään seikkailuja viime aikoina?' Nauroin ja totesin, että tarinani ilmeisesti kiehtovat. Hän heitti ehdotuksena, että alkaisin kirjoittaa blogia. Leikimme ajatuksella ja kehittelimme ideaa. Ja kun päähäni saa jotain niin ei se hevillä sieltä lähde pois. Ehdin jo miettiä, miten aloittaisin, miten etenisin... Ja parin viikon ajatuksella leikkimisen ja suunnittelun jälkeen kirjoitin ensimmäisen viestin koneelle valmiiksi. Luetutin sen parilla luottoystävällä, jotka tuntevat minut muutenkin sekä kaverillani, jota nykyään kutsun editorikseni. Teksti sai kannustavaa palautetta, joten... Pehmeitä naurahduksia oli syntynyt ;)

Kuitenkin toivon, että joku päivä löytyy sitten se Herra Oikeakin, on se sitten numero 12 tai 27. Että voisin aamulla kääntää kylkeäni ja tavoittaa vierestäni jotain ihan muuta kuin pehmeän lakanan... Sitä päivää odotellessa - blogini jatkuu.