Mitä jos?

Pohdimme tässä kumpikin tahoillamme Isännän kanssa, että mitäs jos oltaisiinkin tavattu vasta tänä keväänä eikä jo loppusyksystä. Oltaisiinko tässä?

Koska jos oltaisi tässä kevään korvilla vasta tavattu ja tutustuttu häthätää... lisätään siihen maatilan kiireinen kesäkausi ja kesälomitusten minulla aiheuttama kiireisempi jakso, niin yhteistä aikaahan jää todella vähän. Oltaisi ehditty juuri ja juuri tavata pari kertaa ja sitten olisi ollut milloin kummallakin kiirettä niin, ettei yhteisiä hetkiä olisi voinut niin helpolla järjestää. Jompikumpi tai molemmat olisi kyllästynyt siihen. Isäntä totesi, että minä olisin kyllästynyt varmastikin ensimmäisenä ja minäkin myönsin, että näin asia olisi varmasti ollut.

-Sit ei oltais tässä, ei oltais yhdessä.
-Huh. Älä helkkari edes vitsaile siitä aiheesta, iski jo ton lauseen kuulemisesta lievä ahdistus.
-No se on ihan terve merkki, ettet sentään ala ääneen ajatteleen, että kenenkäs kans sitten olisitkaan jos et mun.
-No keu keu. Mut ihan tosi - tosta ei edes vitsailla. Iski meinaan tosi nopeaan se ahdistus.
-Ei ollu tarkoitus. Mä rakastan sua. Enkä halua susta luopua.
-Mäkin rakastan sua enkä tosiaan kenenkään muuhun enää vaihtais.

Mutta tosiaan, asia ei ole niin. Tapasimme loppusyksystä, molemmilla oli rauhallisempaa töiden saralla, joten yhteistä aikaa pystyi järjestämään paljon ja sitä myös järjestettiin. Tutustuttiin, ihastuttiin, rakastuttiin... Ja nyt, kun kiireisempää tosiaan on, suhdetta pidetään yllä pitkillä puheluilla arkisin ja pääsääntöisesti viikonloppujen lyhyelläkin yhdessäololla. Syksymmällä taas sitä yhteistä aikaa on enemmän, kun asutaan lähempänä toisiamme. Ja silloin se yhteinen arki vasta alkaakin.

Sitä odotellessa haaveellisesti huokailee,
Mou Rire

Ja niin, oikein hyvää juhannusta kaikille!

Kehittymistä

Puoli vuotta tuli täyteen :)

-Tiedätkös mitä kultaseni?
-No mitä?
-Jos suunnitelmat pitää paikkansa, niin tästä päivästä laskien tasan puolentoista vuoden päästä mä olen sun vaimos.
-Niin juu muuten onkin.
-Ahdistaako?
-Ei. Pitäiskö? Ahdistaako sua?
-No ei. Lähinnä harmittaa vaan, että siihen on vielä niin pitkä aika.

Elinikäistä sitoutumista siis tiedossa... Isännästä löytyy se vertaiseni, joka ei periksi anna jääräpäisyyteni kanssa tai muutenkaan, tukee, neuvoo ja auttaa hädän tullen ja osaa myös tulla pyytämään minulta apua, jos sitä tarvitsee. Hän, joka tietää mistä saa minut värisemään, missä kohdin kannattaa tulla halaamaan ja suukottamaan, pitämään kiinni. Näen jo, miten hän joinain iltoina nukuttaa lapsiamme ja miten vietämme koti-iltoja perheen kesken. Miten vietämme ystävien kanssa saunailtoja omassa kodissamme. Miten nalkutan hänelle hyvässä hengessä tietyistä asioista, joista nytkin jo pääsen hänelle sanomaan; miten hän kiusoittelee minua yhtä hyvässä yhteisymmärryksessä.

-Mitäs virnuilet?
-Toi on vaan niin riipaisevaa kuunnella sun lauluas...

Niin. Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Vuosi sitten en olisi ollut satavarma, että haluanko edes lapsia. Vuosi sitten epäilin, osaisinko olla ja elää parisuhteessa. Ja kieltämättä vuosi sitten ajattelin, että oppisin olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka minut vain huolii. Kaikkea sitä oppii ja käsittää itsestään ja elämästä ajan myötä...

-Kyllä mä vaan maalaistyttö olen, ei sitä muuta kaupungissa asutut vuodet miksikään.
-Miten niin?
-Äsken kun kuljettiin pihalla, niin oli vaan sellanen olo, että tää on ihan oikea paikka mulle. Että kyllä mä tänne vielä kotini teen sun kanssa.
-No hyvä. :)

Ja niin, eräs aika ihana ja suloinen juttu:
Olimme tässä Isännän sukulaisen syntymäpäivillä, tapasin toisen puolen hänen suvustaan ja pääsin hieman tutustumaan. No, eräs näistä sukulaisista lisäsi minut Facebookissa ystäväkseen ja kävi toivottamassa minut tervetulleeksi perheeseen :)

This is deep

Olen onnellinen. Todella.

Ja rakastunut. Niin ihanan rakastunut... tunteet vain syvenevät päivä päivältä.
Niin höpösti rakastunut, että haluaisin vain julistaa sitä jokaiselle vastaantulijalle. Että olen löytänyt Isännän, joka tekee minut todella onnelliseksi ja jonka minä teen myös onnelliseksi.

Tein hänelle tässä syntymäpäivälahjaksi kirjasen, johon kokosin muistoja matkamme varrelta, syitä, miksi pidän hänestä ja erinäisiä lainauksia lauluista, runoista ja tv-sarjoista. Kartonkikansien väliin siis koottu paljon onnea ja rakkautta. Isäntä sanoi tässä muutama ilta sitten, että lukee iltalukemisena sen kirjasen, koska siitä tulee yksinkertaisesti niin hyvälle mielelle.

Vietimme tässä vuorokauden ihan kahdestaan, oikein laatuaikaa. Söpistelyä, lähellä oloa, juttelua, naurun remakkaa, rakastelua, vakavoitumista ja suunnitelmia. Kesästä tulee todennäköisesti aika kiireinen meille molemmille, mutta syksyllä sitten saa olla paljon helpommin lähellä - muutan häntä lähemmäs nimittäin.

Hänen perheensä on huolinut minut osakseen helposti. Eräs suvun jäsenistä totesi Isännälle minusta, että hän saa minusta hyvän emännän itselleen.

Olen kantanut hänen sormustaan kaulakorussani nyt muutaman viikon. Jotain hänestä on siis aina lähellä sydäntä. Mielessänihän hän on lähes koko ajan.

Ja ai niin, kai sanoin jo - olen siis todella rakastunut. Ja onnellinen. ;)

Onneks sä oot vähän tommonen, ku mäkin oon vähä tämmöne. Ni ei tule ongelmia, vaikka välillä sanookin vähän omituisesti asioita.

Epävarmuudesta ja vähän muuta

Mainitsin joku aika sitten, että kärvistelin tai oikeastaan kärvistelimme molemmat Isännän kanssa pienestä epävarmuudesta. Siitä, että riittääkö toiselle, osaako olla parisuhteessa.

Tämä taisi olla tammikuun alkupuoliskolla:
Hän sanoi eräästä asiasta puhuessamme, että sellaiset asiat pitää ottaa huomioon, nyt kun ollaan pari. Silloin vasta se tuntui kokonaisuudessaan jysähtävän tajuntaani, mehän tosiaan olemme me, pariskunta. Tämä keskustelu käytiin illalla ja seuraavana aamuna kiukuttelin itsekseni vähän kaikelle ja kaikille töissä ja vapaa-ajalla, illemmalla kotosalla vasta aloin myöntää itselleni, mistä kaikki se kiukuttelu johtuikaan - epävarmuudesta. And I hate that feeling.

Olin Isännälle päivän mittaan kertonut kiukutteluistani ja illemmalla sitten mesen ääressä hän uteli, olenko jo rauhoittunut. Avauduin sitten tarkemmin, että koko fiilis juontaa juurensa epävarmuuteen. Hän halusi tarkennuksen.
Selvitin, että hänen edellisiltainen lauseensa vain jysähti tajuntaan, että hei muuten joo, nythän täytyy osata ottaa toinenkin huomioon, sisäistin sen asian vasta parhaiten sillä hetkellä. Että nyt ollaan tosiaankin pari ja se tarkoittaa enemmän kuin koskaan aiemmin on takoittanut.
Helpotti kun sain puhua aiheesta hänelle. Isäntä tosin kysyi varmennuksena, että ei kai tämä keskustelu johda siihen, että hidastetaan tahtia ja mietitään asioita. Kielsin kiivaasti tämän - ennemmin märehtisin näitä juttuja hänen kanssaan kuin yksikseni.

Lopputuloksena totesimme, että kai se on vain normaalia tuntea sellaista pelkoa ja epävarmuutta, ettei kelpaisi tai riittäisi toiselle.

Kerran totesin Isännälle hänen tehdessä lähtöä luotani ja minun jälleen kyynelehtiessä vuolaasti, että vanhoista tavoista on vähän vaikea luopua. Hän ihmetteli mitä tarkoitin.
"En meinaa heti käsittää sitä, että sä tosiaan tulet vielä takasinkin."
Nykyään sujuu lähdön hetketkin paremmin, saan itseni hillittyä pahimmilta itkuilta. Silmäni saattavat vielä kyyneltyä, mutta huokaisen ja totean mielessäni olevani onnellisimmillani juuri hänen kanssaan ja hei, hänhän on MUN!

Mutta voi luoja, kun syksyyn osaa olla vielä pitkä aika, kun muutan häntä lähemmäs. Kaipuu liki ja yhteiseen arkeen on melkoinen.

---

Sekavasti kirjoitettu, mutta nyt en ole ihan parhaimmassa vedossa... Ehkä vielä joku päivä tulee kunnon tekstiä :)

Happiness

"Tiedätkö mitä?" Isäntä kysyy minulta, kun olemme alkamassa nukkua.
"No?" havahdun puoliunestani.
"Mä rakastan sua."
Hymyilen pimeässä tyytyväisenä. "Ja mä rakastan sua kans."

Pitkä suudelma siihen päälle ja käpertyminen toisen lämpöiseen syliin nukkumaan = parasta mitä tiedän.

Kell' onni on...

...se onnen kätkeköön?

Hehkutan kyllä juu. Sukulaiset ja ystävät saavat oman osansa kuulla lähes joka päivä, kuinka onnellinen olen. Mitä kaikkea ihanaa Isäntä onkaan kanssani tai minulle tehnyt, sanonut, antanut. Mitä suunnitelmia meillä onkaan. Miten hyvä yhteys meillä on keskenämme.

Mutta tänne en vain saa sitä kaikkea kirjoitettua. Hassulta kuulostaa, mutta jotenkin se on yksityistä enkä haluakaan kirjoittaa onnestani tänne mitään. Mikähän siinäkin on.

Tai sitten asia on vain niin yksinkertainen, että sinkkublogin tapaisena tämä on lopulta tullut tiensä päähän. Nyt kärvistelen satunnaisesti omassa pienessä epävarmuudessani siitä, riitänkö tähän parisuhteeseen. Ilmeisesti täytyy muuttaa vain toimintatapaa blogissa ja kirjoittaa näistä asioista. Varmaan niidenkin pohtimisessa olisi omat hyvät ja huonot puolensa, vai mitä luulette?

Olen myös miettinyt, kertoisinko Isännälle blogeistani. Varmaan siinäkin yksi syy, miksen ole paljoa tänne hehkuttanut; jos ja todennäköisesti kun Isännälle tästä kerron ja laitan hyvässä lykyssä myös lukemaan, en halua hänen hermostuvan siitä, että olen kertonut joitain ihan oikeastikin henkilökohtaisia asioita. Niin kun kävisi suhteellisen helposti, kun innostun kertomaan ja selvittämään...
Ai että ensinnä hän varmaankin hermostuu näistä herrojen lukumäärästä? Älkää huoliko, hän tietää jo. Tästä aiheesta on jo käyty omat keskustelunsa.

Tai sitten... en kerro mitään, vaan jätän tämän tänne näkyville ja aloitan toisella nimimerkillä hää- ja odotusblogin tässä vuoden sisällä vielä... kun pitäisi jo sellaisistakin aiheista löytyä kirjoitettavaa viimeistään vuoden päästä, jos ja kun yhteiset suunnitelmat pitävät kutinsa. Tai no, ei odotuksesta nyt vielä sentään, mutta häistä :p Ja siitä blogista kertoisin sitten Isännälle ennen kuin alan kirjoittaa. Ja muutamille valituille sieluille täältä lukijoiden joukosta.

Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan,
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan?
Elinkautistani seurassasi päivästä päivään lusimaan,
Aamuteesi kanssas jakamaan?

Isäntä muuten vastasi tuohon laulun kysymykseen 'ei' kun sitä hänelle kerran hyräilin. Ei kuulemma juo teetä. Muutetaan kahviksi, niin sitten vastaus on ehdottomasti 'kyllä'.

Mikäs tässä sitten... lusiessa... <3

Sanoja sieltä, toisia täältä

"Mun kulta," sanon ja suukotan Isäntääni.
"Niin oletkin," hän vastaa ja suukottaa takaisin, "mun."

***

"En kyllä vielä sano 'rakkaani' etten säikytä..." sanon hänelle. Isäntä avaa jo suunsa vastatakseen tähän, kun jatkan: "Siis itseäni lähinnä."
Hän sulkee suunsa. Mitähän hän halusi sanoa?

***

"Anna mun mennä, anna mun mennä," rimpuilen hänen vieressään laulua esittäessäni radion soidessa.
"En varmasti anna," hän vastaa käsittäen vitsailuni ja esitykseni.
Olen tukehtuvinani: "Mä oven avaan, en henkeä saa."
Isäntä pyörittelee silmiään.
"Anna mun mennä!" toistan.
Isäntä pudistelee päätään ja toteaa, ettei onnistu.
"En tänne kuulukaan."
Isäntä huokaisee lievän turhautuneesti.
"Mun koti ei oo täällä."
"Niin, ei vielä," sanomme kuin yhdestä suusta. Hymyilemme toisillemme, suikkaamme suukon ja jatkamme eläinten hoitoa.

***

Olen asettautunut ihme zen-olotilaan.
Mietin perhe-elämää Isännän kanssa, miten tilan asioita hoidetaan, pieniä yksityiskohtia yhteiselosta ja ympäristöstä;
mietin miten hyvin tulen tulevien appivanhempieni kanssa toimeen, miten minut on kuin imaistu mukaan heidän perheeseensä, on hyväksytty;
mietin vain, miten ihmeessä onnistuin löytämään jotain näin hyvää itselleni.

Mietin, että se 'rakkaani' taitaa kuitenkin olla ihan oikea nimitys hellitellä Isäntääni.

Isäntäni

Herroista hurmaavin ja ehdottomasti jalat alta vievin on herra numero 12, Isäntä. Yksinkertaisesti sanottuna ihana tapaus, mikä löytö, mikä hurma, AH.

Tehokasta toimintaa muuten se treffiprofiilini päivitys - totesin profiilia pois ottaessani, että eihän päivitetty versio ehtinyt olla esillä kokonaista kuukauttakaan kun jo seurustelin. Joten kannattaa välillä muutella ja olla itsekin aktiivinen, noin niin kuin vinkkinä nettitreffaajille ;)

Isäntä on siis nimensä mukaisesti maatilan isäntä, kototilansa jatkaja. Samoista oloista ja elinympäristöstä siis, mistä itsekin alunperin kotoisin, vaikka kaupungissa tässä asunutkin reilu vuoden. Tässä on siis käyty ihan oma Maajussille morsian -versionsa, ilman tv-kameroita ja muita erityisempiä kilpailijoita. Onhan tässä ihan hääpäiväkin jo vitsailtuna valmiiksi ;) ja niin, lapsiluku myös.

Synkkaa siis. Todella hyvin. Pässi on toiselle pässi, eli viitaten vuosipäivämerkintäni ajatukseen, että pitäisi kirjoittaa horoskoopeista, niin eräs johtopäätökseni siihen olisi ollut, että toinen Oinas on ilmeisesti allekirjoittaneelle pässinpäälle hyvä. Yhtä nopea ajatuksenjuoksu ja silkka haaveilu (eli siis miksi ylipäänsä hääpäivästä on ollut puhetta), tietty tulistumisen aste, toki se tietty eroottisuuskin (kaksi tulimerkkiä samaan petiin = GRAU! - tosin välihuomauksena tähän, hänen kanssaan se ei ole seksiä, se on making loooooove:a) ja mitähän vielä voisin tähän ylistää... No. Kaikenlaista, mutten osaa nyt eritellä kovin hyvin, ainakaan horoskooppeihin pohjautuen :p
Tähtiin kirjoitettuako? ;)

Sunnuntaina tulee kuukausi seurusteluakin täyteen. Tähän aikaväliin on sisältynyt paljon tekstiviestejä lähtien huomenentoivotuksista jatkuen päivän mittaan tulevien havaintojen ja pohdintojen jakamisena, vielä enemmän mesekeskusteluja sitten illalla ja jonkin verran ihan puhelinkeskustelujakin. Ja tietty yhdessäoloa, vierailuja molemmin puolin vanhempien luona (eka - ja miksei viimeinenkin - kerta korkattu siinä asiassa siis) ja tutustumista toistemme ystäviin ja läheisiin. Laivareissukin tuli tuossa tehtyä männäviikolla. Jatkossa tiedossa joulupäivä ja uusivuosi yhdessä. Ja niin, yhteiset synttärit sitten keväällä, kun täytämme pienen ajan sisällä yhteensä tasavuosia ;D

Joten mikäs se tässä on ollessa, onnellisena paistatellessa?
Nut on siis tjodella hjuva fiilis.
And I feeeeeeeeeeeeeeel nice, like sugar and spice.

Löytyikö järjen hiventäkään koko tekstistä?
Aika irrallista. Mutta toisaalta on aika irrallisen leijuva olokin ja silti kuitenkin jollain tapaa niin järjellinen.

Tarvitaan aikamoinen määrä paskaa niskaan ennenkuin tämä onnellisen tyytyväinen virne on Moun kasvoilta pois pyyhitty. Eikä se taida sittenkään ihan kovin paljoa himmetä ;)

Kirje Joulupukille

Rakas Joulupukki,

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi kirjoitin, mutta nyt halusinkin lähinnä kiittää sinua. En tiedä kuulitko sinä vai joku muu hyvä haltija aikanaan ajatukseni siitä, minkälainen mahdollisen tulevan mieheni pitäisi olla, niin ulkoisesti kuin sisältäkin. Muistathan, silloin kun olin varmaan kolmen-neljäntoista vanha ja mietin tällaisia hassuja asioita kuin että miehen täytyy olla minua pidempi, isompijalkainen ja paksumpiranteinen - oma isokokoisuuteni kun minua silloin häiritsi. Ja mieluusti tumma, pitkähiuksinen, minua vähän vanhempi. Että hän olisi kiltti, huomaavainen, vähän romantikkokin, huumorintajuinen, mutta osaisi sanoa vastaankin oman mielipiteensä, olisi vahva.

Tiedätkö, olin jo unohtanut tuon ulkoisen litanian kokonaan, mutta muistin sen katsellessani Isäntää ollessamme hänen luonaan ja jutellessamme hänen vanhempiensa kanssa. Katselin häntä ja totesin mielessäni, että 'voihan jehna, hänkö se onkin?'

Ajattelit sitten laittaa oikein parastasi tulemaan vai? Täyttäen nuo piirteet ja lisäten siihen vielä vähän lisää, etten edes voisi kieltäytyä?
Oli miten hyvänsä, kiitos tuhannesti siitä!

Yritän nyt pysyä siis kilttinä, että saan pitää hänet vielä tulevinakin jouluina ja muinakin juhlapyhinä :)

-Mou Rire

Voi ihastuksen kauhistus

Jelpin eilen Harria kirjoittamaan työhakemusta, hän soitti päivällä ja tuli illalla luokseni.

Hän seurasi sohvalta, kun otsa kurtussa kirjoittelin annetuista tiedoista myyviä työhakemuslauseita koneellani ja totesi:
"Kai mun täytyy sun kanssa mennä naimisiin, että mulla on sitten hakemusten tekijä valmiina."
Keskeytin miettimiseni ja käännyin katsomaan häntä, hänen virnistellessä ilmeelleni.
"Krhm. Ahaa. Ei sitten mitään muuta syytä olis?"
"No ainahan sä mun verotuksenkin voit hoitaa..."
Naureskelin itsekin. "Siitä hommasta kyllä kieltäydyn, saat ihan itse sen puolen tehdä." Tuijotin näyttöä hetken.
"Ja nyt multa katkes ajatus. Perhana."
Harri ratkesi nauruun.

Ostin eilen paremman puhelimen työpuheluitani varten. Nappasin sillä kuvan Harrista ja asetin taustakuvakseni. Kuvassa Harri on kädet puuskassa ja ilme kertoo, ettei hän halua itseään kuvattavan. Taisi myös jupista sen samaisen lauseen kuvanottohetkelläkin.

Nyt olen päivän aikana painellut puhelimen näppäimiä satunnaisin väliajoin vain nähdäkseni sen kuvan.
How cute can that fellow be? ^^

"Oliko se omatunto hyvä sillon?"

Vietimme viikonlopun Harrin kanssa yhdessä.

Harri tuli luokseni perjantai-iltana melko myöhään - oma toiveeni, että sain nukkua perjantain ja lauantain välistä yövuoroa varten sopivasti - ja hän hiipi nukkumaan joskus yhden maissa jättäen minut jatkamaan huohotuksiani aamukuuteen asti.
Herätys olikin sitten jo aamuyhdeksältä - lähdimme pelaamaan air softia. Harri halusi minut mukaansa, että näkisin, minkä parissa hän tosiaan hilluu kerran-pari viikossa, hän oli hommannut minullekin varusteet lainaan siksi päiväksi.

Herätys itsessään oli kyllä Harrin taholta erinomainen - havahduin jossain välissä, että Harri nousi ylös viereltäni ja nukahdin heti uudestaan. Sitten säikähdänkin säpsähtäen hereille, kun kännykkäni soi - sama kännykkä, johon yleensä tulee työpuhelutkin. Hamuan äkkiä puhelimen yöpöydältä käteeni ja katson näytöstä, että Harri soittaa. Käännyn ympäri vain nähdäkseni Harrin hekottamassa puhelin kädessään vieressäni ja kiroan häntä oikein kunnolla. Hän ei ollut varma, että olinko laittanut meille herätyksen soimaan, vaan oli itse herännyt jollain sisäisen kellonsa tarkkuudella ennen yhdeksää ja päätti toteuttaa minulle tällaisen herätyksen. En voinut olla hänelle kylläkään ärtynyt kovin kauaa, koska huumorintajuni oli myös hereillä. Ja totesin, että herätystapa oli minulle täysin oikea - minut saa parhaiten hereille suorastaan säikyttämällä; jos Harri olisi hiljaksiin halaillen ja maanitellen alkanut herätellä, en olisi ollut illallakaan vielä virkeänä.

Päivä pelatessa oli mainio. Tosin omalta osaltani pelaamiset jäi yhteen erään - hukkasin nimittäin ensimmäisessä erässä kiväärini ammuslippaan (go blondi, tosin Harri lohdutti, että niin käy monelle) enkä sitten alkanut kerjätä keneltäkään vara-asetta. Harmitti vain, kun en itse saanut ammuttua ketään, sain osuman reiteeni samalla kun aloin etsiä lipastani. Seurasin sitten muiden pelaamista offgame-alueella ja makoilin auringossa tyytyväisenä. Ja tietysti, kun seuraa pariakymmentä poikaa ja miestä armeijahenkiset varusteet päällä, todella innostuneena siitä mitä tekevät, niin eihän siinä tullut edes tylsää.

Ilta meni kotonani sitten jutellessa ja ollessa, pari ystävääni tulivat käymään pikaisesti myös. Härnäsin Harria ajatuksella, että menisimme käymään vanhempieni luona sunnuntaina. Tästä sitten keskustelu siirtyi aiheeseen, josta olimme jo aiemmin puhuneet...
Lopputulos: ei, emme vieläkään varsinaisesti seurustele. Tämä on tosin enemmän kuin tapailua, koska olisimme voineet tuon pelin järjestää niinkin, että olisimme vain käyneet pelaamassa ja kumpikin mennyt omilla kyydeillä kotiinsa. (Nyt itse asiassa Harrin kämpällä käydessämme Harri totesi, että lähdetään kohta kotiin, tarkoittaen siis minun asuntoani. Hetken aikaa hänellä meni, ennen kuin korjasi sanamuodon. Virnuilin hänelle, että hänpä on äkkiä asettunut taloksi luokseni.)

Syy tähän löytyy yhdestä raudasta, joka vielä hehkuu Harrin niskassa. Asia, jonka olisi pitänyt jo hoitua alkuviikosta, mutta siirtyi ensi viikkoon Harrista riippumattomista syistä. Se aiheuttaa hänelle miettimistä, oikein urakalla ja täysin ymmärrettävästä syystä - ei, en vieläkään erittele sen tarkemmin mistä kyse. Ja hänellä muutenkin ajatukset hieman sekaisin, joten tänään hän lähti aamupäivällä jo takaisin kotiinsa, miettimään asioita läpi. Sanoin hänelle eilen illalla (kolmen tunnin unien ja ulkona vietetyn päivän jälkeen olin hyvin herkällä päällä), että pidän hänestä ja välitän hänestä ja jos hän kaipaa aikaa, niin haluan sitä hänelle myös antaa. Harri sanoi tietävänsä sen ja totesi, että me selviämme tästä kyllä.

Sängyssä sitten, ennen kuin maltoimme alkaa nukkua:
"Oliko omatunto silloin hyvä?" Suukko. Suukko.
"Olihan se." Suukko. "Todella hyvä." Virnistys ja suukko.
"Oletko katunut?" Pidempi suukko.
"En todellakaan." Suukko ja pehmeä naurahdus. "Suorastaan kiitellyt."
Suukko. "Hyvä."
Ja suukottelu ja suutelu jatkui, muuttuen kevyeksi huulten kosketukseksi, siitä aivan henkäyksen kaltaisiksi hipaisuiksi ja lopulta vain hengitimme hetken huulet aavistuksen erossa toisistaan, katsoen toisiamme silmiin.

Ja voin vaikka vannoa, että sydämeni vavahti.

Suhde etenee

Sisareni kysyi tänään, miten Hartsan kanssa menee. Totesin, että helvetin hyvin.

Ja eteneehän tämä tosiaankin - eilen minua jo käytetiin ystäväpariskunnan luona näytillä.
Harri siis tuli perjantaina luokseni, tein hänen lempiruokaansa (josta sain kehujakin) ja hän jäi yöksi. Lauantaina aamulla minä olin lähdössä töihin ja Harri oli ajatellut lähtevänsä samalla ovenavauksella kotiansa kohden. Mutta hän ei herännytkään herätyskellon soittoon ja vaikutti flunssaa sairasteltuaan muutenkin väsyneeltä, joten kehotin häntä jäämään nukkumaan:
"Jos ei sulla ole mitään erityistä ajateltuna tälle päivälle, ni mä tulen kahden aikaan kotiin jo. Kahvinkeitin on hyvin yksinkertanen käyttää ja aamupalatarpeita löydät kaapeista, sitten kun heräät."
Harri myöntyi, toivotti minulle suukkojen myötä hyvää työpäivää ja jatkoi uniaan. Ja oma työpäiväni sujui suhteellisen vähistä unista huolimatta hyvinkin pirteänä, koska kotona oli mies odottamassa :)

Kun sitten iltapäivällä tulin takaisin töistäni, Harri lueskeli täällä virkeänä, aamukahvinsa ja aamiaisensa nauttineena. Ja ilmoitti minulle, että laittaisin itseni kuntoon, lähtisimme hänen järjestämälleen yllätysretkelle iltapäiväksi. Katsoin häntä nauraen ja ihmetellen, mutta hän ei suostunut heti paljastamaan, mihin olimme menossa - sain toki syödä ennen lähtöä.
Matkalla tosin jo aloin aavistella suunnan perusteella, mihin olemme menossa: Harri oli aiemmin kertonut, että hänen kummilapsensa asui naapuripitäjässä eikä hän ollut käynyt tätä katsomassa vähään aikaan. Ja olipa hän kertonut senkin, että viimeksi kummilapsen vanhempien kanssa jutellessaan - entisestä tyttöystävästään erottuaan - hän oli suorastaan vannonut, ettei enää alkaisi kenenkään naisen kanssa mihinkään juttuun.

Ja niin, sitten hän vie minut sinne mukanaan... ;D

Harri tulee taas huomenna käymään, joten täytyy kysyä minkä tuomion sain. Iltapäiväreissu oli kyllä mukavaa vaihtelua - ja kai herätin kuitenkin luottamusta kun sain hoivailla perheen konttausiässä olevaa vaavia enemmänkin...

Mitä tulee suhteeseen muuten, mitä Roosakin kysyi edellisen merkinnän kommenteissa - onko seurustelusta ollut puhetta?

Tapanamme on ollut jutella kaikenlaisista asioista sängyssä ennen kuin alamme nukkua joka kerralla, kun Harri on täällä ollut - välillä mennyt parikin tuntia höpistessä kaikessa rauhassa ennen kuin toinen on todennut, että olisi kai fiksua ihan nukkuakin jossain välissä. Perjantai-iltana katselin häntä vieressäni ja kysyin häneltä, mitä me ollaan. Harri vastasi, että on miettinyt samaa asiaa itsekin, muttei osaa vielä antaa vastausta. Hänellä on monta muutakin asiaa pohdittavanaan tällä hetkellä - monta rautaa tulessa, kuten hän itse sanoi - joten hän ehdotti, että miettisimme asiaa ensi viikon jälkeen, kun hän palaa lomareissultaan takaisin.
Kysyin häneltä, mitä kaikkia rautoja hänellä sitten on tosiaan tulessa tällä hetkellä. En nyt ala niitä tähän erittelemään erityisemmin, mutta tiesin niistä lähestulkoon kaikki jo ennalta Harrin niitä luetellessa, eli niistä oli kuitenkin jo puhuttu. Kehotin häntä stressaamaan ensin niistä, koska odottaisin kyllä ja tukisin häntä niissä murheissa kykyni mukaan.

Harri sanoi vielä lisäksi, että kyllä hän näkee meistäkin tulevan vielä vaikka mitä, mutta hän haluaa tällä kertaa edetä kuitenkin rauhallisesti, edellisistä suhteistaan oppineena. Hymyilin hänelle lämpimästi ja totesin ymmärtäväni kyllä - kuten hänen aiemmista jutuistaan kuulleena ymmärränkin.

Mikä sitten on oma oloni?
Viimeiset reilu kolme viikkoa, joka ensitapaamisestamme on kulunut, olen ollut mieleltäni tyyni ja rauhallinen; minun ei tarvitse Harrin suhteen hermoilla mistään. Onnellisuuttako?

Webkamerani oli auki vanhalle ystävälleni viikolla, kun juttelin Harrin kanssa puhelimessa. Ystäväni totesi katsellessaan minua kamerasta, että puhelun pituudesta ja ilmeistäni voi jo päätellä paljon. Ihmettelin hänelle puhelun päätyttyä, että mitä hän tarkoitti.
"Sähän suorastaan säteilet."

Joten jep. Kai tämä on sitten sitä onnellisuutta. =)