Pohdimme tässä kumpikin tahoillamme Isännän kanssa, että mitäs jos oltaisiinkin tavattu vasta tänä keväänä eikä jo loppusyksystä. Oltaisiinko tässä?
Koska jos oltaisi tässä kevään korvilla vasta tavattu ja tutustuttu häthätää... lisätään siihen maatilan kiireinen kesäkausi ja kesälomitusten minulla aiheuttama kiireisempi jakso, niin yhteistä aikaahan jää todella vähän. Oltaisi ehditty juuri ja juuri tavata pari kertaa ja sitten olisi ollut milloin kummallakin kiirettä niin, ettei yhteisiä hetkiä olisi voinut niin helpolla järjestää. Jompikumpi tai molemmat olisi kyllästynyt siihen. Isäntä totesi, että minä olisin kyllästynyt varmastikin ensimmäisenä ja minäkin myönsin, että näin asia olisi varmasti ollut.
-Sit ei oltais tässä, ei oltais yhdessä.
-Huh. Älä helkkari edes vitsaile siitä aiheesta, iski jo ton lauseen kuulemisesta lievä ahdistus.
-No se on ihan terve merkki, ettet sentään ala ääneen ajatteleen, että kenenkäs kans sitten olisitkaan jos et mun.
-No keu keu. Mut ihan tosi - tosta ei edes vitsailla. Iski meinaan tosi nopeaan se ahdistus.
-Ei ollu tarkoitus. Mä rakastan sua. Enkä halua susta luopua.
-Mäkin rakastan sua enkä tosiaan kenenkään muuhun enää vaihtais.
Mutta tosiaan, asia ei ole niin. Tapasimme loppusyksystä, molemmilla oli rauhallisempaa töiden saralla, joten yhteistä aikaa pystyi järjestämään paljon ja sitä myös järjestettiin. Tutustuttiin, ihastuttiin, rakastuttiin... Ja nyt, kun kiireisempää tosiaan on, suhdetta pidetään yllä pitkillä puheluilla arkisin ja pääsääntöisesti viikonloppujen lyhyelläkin yhdessäololla. Syksymmällä taas sitä yhteistä aikaa on enemmän, kun asutaan lähempänä toisiamme. Ja silloin se yhteinen arki vasta alkaakin.
Sitä odotellessa haaveellisesti huokailee,
Mou Rire
Ja niin, oikein hyvää juhannusta kaikille!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vakavoitumista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vakavoitumista. Näytä kaikki tekstit
perjantai 18. kesäkuuta 2010
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Kehittymistä
Puoli vuotta tuli täyteen :)
-Tiedätkös mitä kultaseni?
-No mitä?
-Jos suunnitelmat pitää paikkansa, niin tästä päivästä laskien tasan puolentoista vuoden päästä mä olen sun vaimos.
-Niin juu muuten onkin.
-Ahdistaako?
-Ei. Pitäiskö? Ahdistaako sua?
-No ei. Lähinnä harmittaa vaan, että siihen on vielä niin pitkä aika.
Elinikäistä sitoutumista siis tiedossa... Isännästä löytyy se vertaiseni, joka ei periksi anna jääräpäisyyteni kanssa tai muutenkaan, tukee, neuvoo ja auttaa hädän tullen ja osaa myös tulla pyytämään minulta apua, jos sitä tarvitsee. Hän, joka tietää mistä saa minut värisemään, missä kohdin kannattaa tulla halaamaan ja suukottamaan, pitämään kiinni. Näen jo, miten hän joinain iltoina nukuttaa lapsiamme ja miten vietämme koti-iltoja perheen kesken. Miten vietämme ystävien kanssa saunailtoja omassa kodissamme. Miten nalkutan hänelle hyvässä hengessä tietyistä asioista, joista nytkin jo pääsen hänelle sanomaan; miten hän kiusoittelee minua yhtä hyvässä yhteisymmärryksessä.
-Mitäs virnuilet?
-Toi on vaan niin riipaisevaa kuunnella sun lauluas...
Niin. Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Vuosi sitten en olisi ollut satavarma, että haluanko edes lapsia. Vuosi sitten epäilin, osaisinko olla ja elää parisuhteessa. Ja kieltämättä vuosi sitten ajattelin, että oppisin olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka minut vain huolii. Kaikkea sitä oppii ja käsittää itsestään ja elämästä ajan myötä...
-Kyllä mä vaan maalaistyttö olen, ei sitä muuta kaupungissa asutut vuodet miksikään.
-Miten niin?
-Äsken kun kuljettiin pihalla, niin oli vaan sellanen olo, että tää on ihan oikea paikka mulle. Että kyllä mä tänne vielä kotini teen sun kanssa.
-No hyvä. :)
Ja niin, eräs aika ihana ja suloinen juttu:
Olimme tässä Isännän sukulaisen syntymäpäivillä, tapasin toisen puolen hänen suvustaan ja pääsin hieman tutustumaan. No, eräs näistä sukulaisista lisäsi minut Facebookissa ystäväkseen ja kävi toivottamassa minut tervetulleeksi perheeseen :)
-Tiedätkös mitä kultaseni?
-No mitä?
-Jos suunnitelmat pitää paikkansa, niin tästä päivästä laskien tasan puolentoista vuoden päästä mä olen sun vaimos.
-Niin juu muuten onkin.
-Ahdistaako?
-Ei. Pitäiskö? Ahdistaako sua?
-No ei. Lähinnä harmittaa vaan, että siihen on vielä niin pitkä aika.
Elinikäistä sitoutumista siis tiedossa... Isännästä löytyy se vertaiseni, joka ei periksi anna jääräpäisyyteni kanssa tai muutenkaan, tukee, neuvoo ja auttaa hädän tullen ja osaa myös tulla pyytämään minulta apua, jos sitä tarvitsee. Hän, joka tietää mistä saa minut värisemään, missä kohdin kannattaa tulla halaamaan ja suukottamaan, pitämään kiinni. Näen jo, miten hän joinain iltoina nukuttaa lapsiamme ja miten vietämme koti-iltoja perheen kesken. Miten vietämme ystävien kanssa saunailtoja omassa kodissamme. Miten nalkutan hänelle hyvässä hengessä tietyistä asioista, joista nytkin jo pääsen hänelle sanomaan; miten hän kiusoittelee minua yhtä hyvässä yhteisymmärryksessä.
-Mitäs virnuilet?
-Toi on vaan niin riipaisevaa kuunnella sun lauluas...
Niin. Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Vuosi sitten en olisi ollut satavarma, että haluanko edes lapsia. Vuosi sitten epäilin, osaisinko olla ja elää parisuhteessa. Ja kieltämättä vuosi sitten ajattelin, että oppisin olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka minut vain huolii. Kaikkea sitä oppii ja käsittää itsestään ja elämästä ajan myötä...
-Kyllä mä vaan maalaistyttö olen, ei sitä muuta kaupungissa asutut vuodet miksikään.
-Miten niin?
-Äsken kun kuljettiin pihalla, niin oli vaan sellanen olo, että tää on ihan oikea paikka mulle. Että kyllä mä tänne vielä kotini teen sun kanssa.
-No hyvä. :)
Ja niin, eräs aika ihana ja suloinen juttu:
Olimme tässä Isännän sukulaisen syntymäpäivillä, tapasin toisen puolen hänen suvustaan ja pääsin hieman tutustumaan. No, eräs näistä sukulaisista lisäsi minut Facebookissa ystäväkseen ja kävi toivottamassa minut tervetulleeksi perheeseen :)
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Epävarmuudesta ja vähän muuta
Mainitsin joku aika sitten, että kärvistelin tai oikeastaan kärvistelimme molemmat Isännän kanssa pienestä epävarmuudesta. Siitä, että riittääkö toiselle, osaako olla parisuhteessa.
Tämä taisi olla tammikuun alkupuoliskolla:
Hän sanoi eräästä asiasta puhuessamme, että sellaiset asiat pitää ottaa huomioon, nyt kun ollaan pari. Silloin vasta se tuntui kokonaisuudessaan jysähtävän tajuntaani, mehän tosiaan olemme me, pariskunta. Tämä keskustelu käytiin illalla ja seuraavana aamuna kiukuttelin itsekseni vähän kaikelle ja kaikille töissä ja vapaa-ajalla, illemmalla kotosalla vasta aloin myöntää itselleni, mistä kaikki se kiukuttelu johtuikaan - epävarmuudesta. And I hate that feeling.
Olin Isännälle päivän mittaan kertonut kiukutteluistani ja illemmalla sitten mesen ääressä hän uteli, olenko jo rauhoittunut. Avauduin sitten tarkemmin, että koko fiilis juontaa juurensa epävarmuuteen. Hän halusi tarkennuksen.
Selvitin, että hänen edellisiltainen lauseensa vain jysähti tajuntaan, että hei muuten joo, nythän täytyy osata ottaa toinenkin huomioon, sisäistin sen asian vasta parhaiten sillä hetkellä. Että nyt ollaan tosiaankin pari ja se tarkoittaa enemmän kuin koskaan aiemmin on takoittanut.
Helpotti kun sain puhua aiheesta hänelle. Isäntä tosin kysyi varmennuksena, että ei kai tämä keskustelu johda siihen, että hidastetaan tahtia ja mietitään asioita. Kielsin kiivaasti tämän - ennemmin märehtisin näitä juttuja hänen kanssaan kuin yksikseni.
Lopputuloksena totesimme, että kai se on vain normaalia tuntea sellaista pelkoa ja epävarmuutta, ettei kelpaisi tai riittäisi toiselle.
Kerran totesin Isännälle hänen tehdessä lähtöä luotani ja minun jälleen kyynelehtiessä vuolaasti, että vanhoista tavoista on vähän vaikea luopua. Hän ihmetteli mitä tarkoitin.
"En meinaa heti käsittää sitä, että sä tosiaan tulet vielä takasinkin."
Nykyään sujuu lähdön hetketkin paremmin, saan itseni hillittyä pahimmilta itkuilta. Silmäni saattavat vielä kyyneltyä, mutta huokaisen ja totean mielessäni olevani onnellisimmillani juuri hänen kanssaan ja hei, hänhän on MUN!
Mutta voi luoja, kun syksyyn osaa olla vielä pitkä aika, kun muutan häntä lähemmäs. Kaipuu liki ja yhteiseen arkeen on melkoinen.
---
Sekavasti kirjoitettu, mutta nyt en ole ihan parhaimmassa vedossa... Ehkä vielä joku päivä tulee kunnon tekstiä :)
Tämä taisi olla tammikuun alkupuoliskolla:
Hän sanoi eräästä asiasta puhuessamme, että sellaiset asiat pitää ottaa huomioon, nyt kun ollaan pari. Silloin vasta se tuntui kokonaisuudessaan jysähtävän tajuntaani, mehän tosiaan olemme me, pariskunta. Tämä keskustelu käytiin illalla ja seuraavana aamuna kiukuttelin itsekseni vähän kaikelle ja kaikille töissä ja vapaa-ajalla, illemmalla kotosalla vasta aloin myöntää itselleni, mistä kaikki se kiukuttelu johtuikaan - epävarmuudesta. And I hate that feeling.
Olin Isännälle päivän mittaan kertonut kiukutteluistani ja illemmalla sitten mesen ääressä hän uteli, olenko jo rauhoittunut. Avauduin sitten tarkemmin, että koko fiilis juontaa juurensa epävarmuuteen. Hän halusi tarkennuksen.
Selvitin, että hänen edellisiltainen lauseensa vain jysähti tajuntaan, että hei muuten joo, nythän täytyy osata ottaa toinenkin huomioon, sisäistin sen asian vasta parhaiten sillä hetkellä. Että nyt ollaan tosiaankin pari ja se tarkoittaa enemmän kuin koskaan aiemmin on takoittanut.
Helpotti kun sain puhua aiheesta hänelle. Isäntä tosin kysyi varmennuksena, että ei kai tämä keskustelu johda siihen, että hidastetaan tahtia ja mietitään asioita. Kielsin kiivaasti tämän - ennemmin märehtisin näitä juttuja hänen kanssaan kuin yksikseni.
Lopputuloksena totesimme, että kai se on vain normaalia tuntea sellaista pelkoa ja epävarmuutta, ettei kelpaisi tai riittäisi toiselle.
Kerran totesin Isännälle hänen tehdessä lähtöä luotani ja minun jälleen kyynelehtiessä vuolaasti, että vanhoista tavoista on vähän vaikea luopua. Hän ihmetteli mitä tarkoitin.
"En meinaa heti käsittää sitä, että sä tosiaan tulet vielä takasinkin."
Nykyään sujuu lähdön hetketkin paremmin, saan itseni hillittyä pahimmilta itkuilta. Silmäni saattavat vielä kyyneltyä, mutta huokaisen ja totean mielessäni olevani onnellisimmillani juuri hänen kanssaan ja hei, hänhän on MUN!
Mutta voi luoja, kun syksyyn osaa olla vielä pitkä aika, kun muutan häntä lähemmäs. Kaipuu liki ja yhteiseen arkeen on melkoinen.
---
Sekavasti kirjoitettu, mutta nyt en ole ihan parhaimmassa vedossa... Ehkä vielä joku päivä tulee kunnon tekstiä :)
lauantai 27. helmikuuta 2010
Happiness
"Tiedätkö mitä?" Isäntä kysyy minulta, kun olemme alkamassa nukkua.
"No?" havahdun puoliunestani.
"Mä rakastan sua."
Hymyilen pimeässä tyytyväisenä. "Ja mä rakastan sua kans."
Pitkä suudelma siihen päälle ja käpertyminen toisen lämpöiseen syliin nukkumaan = parasta mitä tiedän.
"No?" havahdun puoliunestani.
"Mä rakastan sua."
Hymyilen pimeässä tyytyväisenä. "Ja mä rakastan sua kans."
Pitkä suudelma siihen päälle ja käpertyminen toisen lämpöiseen syliin nukkumaan = parasta mitä tiedän.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Emäntä ja sen Isäntä eli miten kaikki lähti liikkeelle
Emäntäehdokas Mou Rire päivitti treffiprofiilinsa otettuaan aika loistavan kuvan itsestään ja kehittäessään itsestään mainospuheen kuvaan liittyen ja liitti spiikin profiiliinsa. Isäntäehdokas oli käynyt katsastamassa Moun profiilin, jonka tämä näki kolmen viimeisen kävijän joukossa ja uteliaana meni tekemään vastakäynnin ehdokkaan profiiliin. Mou luki isäntäehdokkaan tekstin, totesi sen olevan ihastuttavan aidon oloinen ja miellyttävä kuvaus miehestä itsestään sekä siitä, minkälaista suhdetta hän kaipaisi ja näppäränä likkana pistikin yksityisviestiä menemään ehdokkaalle.
Lyhyesti ja ytimekkäästi Mou kirjoitti tervehdyksen, kertoili omasta taustastaan lisää, että samankaltaisista oloista on lähtöisin ja kyselikin jotain jatkokysymyksiä (tästä ei valitettavasti ole enää tarkkoja muistikuvia, kun ei ole niitä yksityisviestejä tallessa.) Tämä taisi olla myöhäinen perjantai-ilta ja Mou laittoikin melko pian koneen tämän jälkeen kiinni ja meni nukkumaan.
Seuraavana iltana hän ei malttanut olla katsomatta, oliko saanut vastausta ehdokkaaltaan. Ja oli kuin olikin saanut - isäntäehdokas kertoi olevansa iloisen yllättynyt, että emäntäehdokas oli kirjoittanut hänelle viestin, hän kun oli suunnitellut viestin laittamista myös Moulle. Ja tästäkös kuka tahansa emäntäehdokas olisi mielissään... :)
Viestittely treffipalvelun kautta jatkui pari iltaa, kunnes Mou taisi kysäistä, että olisikohan messengeriä Isännällä käytettävissä. Keskustelut siirtyivät siis sinne. Pari-kolme iltaa meni hieman tunnustellen jutellessa, pikkuhiljaa enenevissä määrin rentoutuen ja löpisten keskenään kaikenlaisista asioista. Jotenkin molemmilla oli se tuntu, että tästä voisi ihan tosissaankin kehittyä jotain vakavaa. Mou huomasi, ettei oikein innostu treffipalvelun muista viestin lähettäjistä vaan keskittyi suurimman osan illastaan juttelemaan Isännän kanssa mesessä, tutustuen.
Puhelinnumerot vaihtuivat puolin ja toisin viikko meseen lisäämisen jälkeen. Mou hieman salakavalasti vihjaillen sai Isännän kysymään numeroaan ja sitä iltaa seuraavasta päivästä lähtien onkin viestejä kulkenut päivittäin. Tapaamisesta oli ollut hieman puhetta mesessä ja Mou totesikin, että kun seuraavalla viikolla hellittää marraskuun alkua vaivannut kiire, niin mitenkäs olisi tapaaminen. Mou houkutteli itse tehdyllä ruualla, kaupunkiajelulla ja hyväksi havaitulla seuralla. Päivä sumplittiin molempien aikatauluun sopivaksi ja ei muuta kuin jännittämään... laskemaan lopulta tunteja, ihan viime hetkillä myös minuutteja, koska toisen vihdoin näkee.
Isäntä ajoi pihaan, Mou meni vastaan. Ja Mou katsellessaan Isännän nousevan autosta totesi mielessään wau. Mou sai suloisen lahjan liittyen aiheeseen, josta oli vitsailtu paria iltaa aikaisemmin. Tuo lahja on edelleen tässä Moun tietokoneen vieressä, että hän saa sitä nopsaan aina välillä ihastella. Kaupunkiajelulle - Isäntä päästi Moun autonsa rattiin, rohkea mies - ja siltä reissulta takaisin Moun kotiin tekemään yhdessä ruokaa. Siitä kehkeytyi pienimuotoinen kynttiläillallinen, kun Mou lahjastaan inspiroituneena sytytti tuikun palamaan ja kaivoi kaappiensa kätköistä jopa servetit esiin.
Juttelua, lopulta suudelmia ja hellimistä sohvalla, loppuillasta telkkaria katsellen. Mou totesi myöhään illalla, että Isäntä voi jäädä yöksi nukkumaan, ettei tarvitse synkkään pimeään lähteä ajamaan. Isäntä jäi ja Mou sai aamulla herätä ihanasti vierustoverin silittäessä hiuksia ja tutkaillessa kasvonpiirteitä. Siihen aamuun kuului paljon suudelmia, muttei mitään muuta.
Iltapäivällä Mou teki lähtöä töihin ja Isäntä kotiinsa. Sohvalla käytiin suudelmien lomassa seuraavankaltainen keskustelu:
Isäntä: "Kyllä siellä treffipalvelussa kannatti pyöriä, kun pääsi sua tapaamaan ja on ollu kyllä hyvä päivä."
Mou: "Niin no, tarvitseekohan siellä palvelussa sitten enää pyöriäkään?" (Tästä oli ollut puhetta; jos tuntuu natsaavan, niin mikä jottei sitä sitten heti vain ala seurustella, muuten Mou ei olisi varmaan kysynytkään mitään.)
"Mun puolestani ei kyllä tartte."
"Ei kyllä munkaan," totesi Mou ja virnisti. "Tekeekö tää ny si susta mun poikaystävän?"
"Tai kuten Pohjanmaalla kuulemma sanotaan, niin 'alakkonää mua'," hän vastasi.
"Kai mä sit alan." ;)
Ja niin Mou lähti töihin hyvin leveä virne kasvoillaan, huulet hieman turpeina kaikista suudelmista, onnellisena. Ja virne vain leveni, kun hän sai viestin Isännältään hänen päästyä kotiinsa: "Hei tyttöystävä. Tuntuupa todella hyvältä sanoa noin :)"
***
Tästä se siis kaikki alkoi. Eilen visioin jo hääpukuani, joten liikutaan syvillä vesillä, minä kun en ole aiemmin häitä omalle kohdalleni miettinyt juuri lainkaan, kuten joillain tytöillä on ollut tapana. Mutta on tässä vielä vajaa pari vuotta aikaa niitäkin suunnitella.
Ja niin, mikäs sen ihanampaa kuin viettää ystävänpäiväviikonloppuna aikaa kahdestaan rakkaan Isäntäni kanssa ^^
Ja myönnän, aiemmin itsekin olisin varmaan pyöritellyt silmiäni lukiessani vastaavaa tekstiä, kun kaikki on niin ihanaa ja ah ja voih yms. Mutta... Tämä tapahtuukin minulle ja kaikki tosiaan on niin ihanaa ja ah ja voih ja uu-la-laa vielä siihen päälle. Vaikken omilta epävarmuuskohtauksiltani ole voinutkaan välttyä (näistä lisää ehkä ensi kirjoitukseen sitten), mutta ainakin olen niistä voinut Isännälleni jutella ja keskustella läpi. Meillä kun on ihan mieletön niinku tää... :) (Kaverille ei jätetä -sarjasta mukaeltu lainaus)
Kaikesta huolimatta, Hyvää ystävänpäivää!
Lyhyesti ja ytimekkäästi Mou kirjoitti tervehdyksen, kertoili omasta taustastaan lisää, että samankaltaisista oloista on lähtöisin ja kyselikin jotain jatkokysymyksiä (tästä ei valitettavasti ole enää tarkkoja muistikuvia, kun ei ole niitä yksityisviestejä tallessa.) Tämä taisi olla myöhäinen perjantai-ilta ja Mou laittoikin melko pian koneen tämän jälkeen kiinni ja meni nukkumaan.
Seuraavana iltana hän ei malttanut olla katsomatta, oliko saanut vastausta ehdokkaaltaan. Ja oli kuin olikin saanut - isäntäehdokas kertoi olevansa iloisen yllättynyt, että emäntäehdokas oli kirjoittanut hänelle viestin, hän kun oli suunnitellut viestin laittamista myös Moulle. Ja tästäkös kuka tahansa emäntäehdokas olisi mielissään... :)
Viestittely treffipalvelun kautta jatkui pari iltaa, kunnes Mou taisi kysäistä, että olisikohan messengeriä Isännällä käytettävissä. Keskustelut siirtyivät siis sinne. Pari-kolme iltaa meni hieman tunnustellen jutellessa, pikkuhiljaa enenevissä määrin rentoutuen ja löpisten keskenään kaikenlaisista asioista. Jotenkin molemmilla oli se tuntu, että tästä voisi ihan tosissaankin kehittyä jotain vakavaa. Mou huomasi, ettei oikein innostu treffipalvelun muista viestin lähettäjistä vaan keskittyi suurimman osan illastaan juttelemaan Isännän kanssa mesessä, tutustuen.
Puhelinnumerot vaihtuivat puolin ja toisin viikko meseen lisäämisen jälkeen. Mou hieman salakavalasti vihjaillen sai Isännän kysymään numeroaan ja sitä iltaa seuraavasta päivästä lähtien onkin viestejä kulkenut päivittäin. Tapaamisesta oli ollut hieman puhetta mesessä ja Mou totesikin, että kun seuraavalla viikolla hellittää marraskuun alkua vaivannut kiire, niin mitenkäs olisi tapaaminen. Mou houkutteli itse tehdyllä ruualla, kaupunkiajelulla ja hyväksi havaitulla seuralla. Päivä sumplittiin molempien aikatauluun sopivaksi ja ei muuta kuin jännittämään... laskemaan lopulta tunteja, ihan viime hetkillä myös minuutteja, koska toisen vihdoin näkee.
Isäntä ajoi pihaan, Mou meni vastaan. Ja Mou katsellessaan Isännän nousevan autosta totesi mielessään wau. Mou sai suloisen lahjan liittyen aiheeseen, josta oli vitsailtu paria iltaa aikaisemmin. Tuo lahja on edelleen tässä Moun tietokoneen vieressä, että hän saa sitä nopsaan aina välillä ihastella. Kaupunkiajelulle - Isäntä päästi Moun autonsa rattiin, rohkea mies - ja siltä reissulta takaisin Moun kotiin tekemään yhdessä ruokaa. Siitä kehkeytyi pienimuotoinen kynttiläillallinen, kun Mou lahjastaan inspiroituneena sytytti tuikun palamaan ja kaivoi kaappiensa kätköistä jopa servetit esiin.
Juttelua, lopulta suudelmia ja hellimistä sohvalla, loppuillasta telkkaria katsellen. Mou totesi myöhään illalla, että Isäntä voi jäädä yöksi nukkumaan, ettei tarvitse synkkään pimeään lähteä ajamaan. Isäntä jäi ja Mou sai aamulla herätä ihanasti vierustoverin silittäessä hiuksia ja tutkaillessa kasvonpiirteitä. Siihen aamuun kuului paljon suudelmia, muttei mitään muuta.
Iltapäivällä Mou teki lähtöä töihin ja Isäntä kotiinsa. Sohvalla käytiin suudelmien lomassa seuraavankaltainen keskustelu:
Isäntä: "Kyllä siellä treffipalvelussa kannatti pyöriä, kun pääsi sua tapaamaan ja on ollu kyllä hyvä päivä."
Mou: "Niin no, tarvitseekohan siellä palvelussa sitten enää pyöriäkään?" (Tästä oli ollut puhetta; jos tuntuu natsaavan, niin mikä jottei sitä sitten heti vain ala seurustella, muuten Mou ei olisi varmaan kysynytkään mitään.)
"Mun puolestani ei kyllä tartte."
"Ei kyllä munkaan," totesi Mou ja virnisti. "Tekeekö tää ny si susta mun poikaystävän?"
"Tai kuten Pohjanmaalla kuulemma sanotaan, niin 'alakkonää mua'," hän vastasi.
"Kai mä sit alan." ;)
Ja niin Mou lähti töihin hyvin leveä virne kasvoillaan, huulet hieman turpeina kaikista suudelmista, onnellisena. Ja virne vain leveni, kun hän sai viestin Isännältään hänen päästyä kotiinsa: "Hei tyttöystävä. Tuntuupa todella hyvältä sanoa noin :)"
***
Tästä se siis kaikki alkoi. Eilen visioin jo hääpukuani, joten liikutaan syvillä vesillä, minä kun en ole aiemmin häitä omalle kohdalleni miettinyt juuri lainkaan, kuten joillain tytöillä on ollut tapana. Mutta on tässä vielä vajaa pari vuotta aikaa niitäkin suunnitella.
Ja niin, mikäs sen ihanampaa kuin viettää ystävänpäiväviikonloppuna aikaa kahdestaan rakkaan Isäntäni kanssa ^^
Ja myönnän, aiemmin itsekin olisin varmaan pyöritellyt silmiäni lukiessani vastaavaa tekstiä, kun kaikki on niin ihanaa ja ah ja voih yms. Mutta... Tämä tapahtuukin minulle ja kaikki tosiaan on niin ihanaa ja ah ja voih ja uu-la-laa vielä siihen päälle. Vaikken omilta epävarmuuskohtauksiltani ole voinutkaan välttyä (näistä lisää ehkä ensi kirjoitukseen sitten), mutta ainakin olen niistä voinut Isännälleni jutella ja keskustella läpi. Meillä kun on ihan mieletön niinku tää... :) (Kaverille ei jätetä -sarjasta mukaeltu lainaus)
Kaikesta huolimatta, Hyvää ystävänpäivää!
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
Kell' onni on...
...se onnen kätkeköön?
Hehkutan kyllä juu. Sukulaiset ja ystävät saavat oman osansa kuulla lähes joka päivä, kuinka onnellinen olen. Mitä kaikkea ihanaa Isäntä onkaan kanssani tai minulle tehnyt, sanonut, antanut. Mitä suunnitelmia meillä onkaan. Miten hyvä yhteys meillä on keskenämme.
Mutta tänne en vain saa sitä kaikkea kirjoitettua. Hassulta kuulostaa, mutta jotenkin se on yksityistä enkä haluakaan kirjoittaa onnestani tänne mitään. Mikähän siinäkin on.
Tai sitten asia on vain niin yksinkertainen, että sinkkublogin tapaisena tämä on lopulta tullut tiensä päähän. Nyt kärvistelen satunnaisesti omassa pienessä epävarmuudessani siitä, riitänkö tähän parisuhteeseen. Ilmeisesti täytyy muuttaa vain toimintatapaa blogissa ja kirjoittaa näistä asioista. Varmaan niidenkin pohtimisessa olisi omat hyvät ja huonot puolensa, vai mitä luulette?
Olen myös miettinyt, kertoisinko Isännälle blogeistani. Varmaan siinäkin yksi syy, miksen ole paljoa tänne hehkuttanut; jos ja todennäköisesti kun Isännälle tästä kerron ja laitan hyvässä lykyssä myös lukemaan, en halua hänen hermostuvan siitä, että olen kertonut joitain ihan oikeastikin henkilökohtaisia asioita. Niin kun kävisi suhteellisen helposti, kun innostun kertomaan ja selvittämään...
Ai että ensinnä hän varmaankin hermostuu näistä herrojen lukumäärästä? Älkää huoliko, hän tietää jo. Tästä aiheesta on jo käyty omat keskustelunsa.
Tai sitten... en kerro mitään, vaan jätän tämän tänne näkyville ja aloitan toisella nimimerkillä hää- ja odotusblogin tässä vuoden sisällä vielä... kun pitäisi jo sellaisistakin aiheista löytyä kirjoitettavaa viimeistään vuoden päästä, jos ja kun yhteiset suunnitelmat pitävät kutinsa. Tai no, ei odotuksesta nyt vielä sentään, mutta häistä :p Ja siitä blogista kertoisin sitten Isännälle ennen kuin alan kirjoittaa. Ja muutamille valituille sieluille täältä lukijoiden joukosta.
Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan,
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan?
Elinkautistani seurassasi päivästä päivään lusimaan,
Aamuteesi kanssas jakamaan?
Isäntä muuten vastasi tuohon laulun kysymykseen 'ei' kun sitä hänelle kerran hyräilin. Ei kuulemma juo teetä. Muutetaan kahviksi, niin sitten vastaus on ehdottomasti 'kyllä'.
Mikäs tässä sitten... lusiessa... <3
Hehkutan kyllä juu. Sukulaiset ja ystävät saavat oman osansa kuulla lähes joka päivä, kuinka onnellinen olen. Mitä kaikkea ihanaa Isäntä onkaan kanssani tai minulle tehnyt, sanonut, antanut. Mitä suunnitelmia meillä onkaan. Miten hyvä yhteys meillä on keskenämme.
Mutta tänne en vain saa sitä kaikkea kirjoitettua. Hassulta kuulostaa, mutta jotenkin se on yksityistä enkä haluakaan kirjoittaa onnestani tänne mitään. Mikähän siinäkin on.
Tai sitten asia on vain niin yksinkertainen, että sinkkublogin tapaisena tämä on lopulta tullut tiensä päähän. Nyt kärvistelen satunnaisesti omassa pienessä epävarmuudessani siitä, riitänkö tähän parisuhteeseen. Ilmeisesti täytyy muuttaa vain toimintatapaa blogissa ja kirjoittaa näistä asioista. Varmaan niidenkin pohtimisessa olisi omat hyvät ja huonot puolensa, vai mitä luulette?
Olen myös miettinyt, kertoisinko Isännälle blogeistani. Varmaan siinäkin yksi syy, miksen ole paljoa tänne hehkuttanut; jos ja todennäköisesti kun Isännälle tästä kerron ja laitan hyvässä lykyssä myös lukemaan, en halua hänen hermostuvan siitä, että olen kertonut joitain ihan oikeastikin henkilökohtaisia asioita. Niin kun kävisi suhteellisen helposti, kun innostun kertomaan ja selvittämään...
Ai että ensinnä hän varmaankin hermostuu näistä herrojen lukumäärästä? Älkää huoliko, hän tietää jo. Tästä aiheesta on jo käyty omat keskustelunsa.
Tai sitten... en kerro mitään, vaan jätän tämän tänne näkyville ja aloitan toisella nimimerkillä hää- ja odotusblogin tässä vuoden sisällä vielä... kun pitäisi jo sellaisistakin aiheista löytyä kirjoitettavaa viimeistään vuoden päästä, jos ja kun yhteiset suunnitelmat pitävät kutinsa. Tai no, ei odotuksesta nyt vielä sentään, mutta häistä :p Ja siitä blogista kertoisin sitten Isännälle ennen kuin alan kirjoittaa. Ja muutamille valituille sieluille täältä lukijoiden joukosta.
Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan,
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan?
Elinkautistani seurassasi päivästä päivään lusimaan,
Aamuteesi kanssas jakamaan?
Isäntä muuten vastasi tuohon laulun kysymykseen 'ei' kun sitä hänelle kerran hyräilin. Ei kuulemma juo teetä. Muutetaan kahviksi, niin sitten vastaus on ehdottomasti 'kyllä'.
Mikäs tässä sitten... lusiessa... <3
lauantai 9. tammikuuta 2010
Sanoja sieltä, toisia täältä
"Mun kulta," sanon ja suukotan Isäntääni.
"Niin oletkin," hän vastaa ja suukottaa takaisin, "mun."
***
"En kyllä vielä sano 'rakkaani' etten säikytä..." sanon hänelle. Isäntä avaa jo suunsa vastatakseen tähän, kun jatkan: "Siis itseäni lähinnä."
Hän sulkee suunsa. Mitähän hän halusi sanoa?
***
"Anna mun mennä, anna mun mennä," rimpuilen hänen vieressään laulua esittäessäni radion soidessa.
"En varmasti anna," hän vastaa käsittäen vitsailuni ja esitykseni.
Olen tukehtuvinani: "Mä oven avaan, en henkeä saa."
Isäntä pyörittelee silmiään.
"Anna mun mennä!" toistan.
Isäntä pudistelee päätään ja toteaa, ettei onnistu.
"En tänne kuulukaan."
Isäntä huokaisee lievän turhautuneesti.
"Mun koti ei oo täällä."
"Niin, ei vielä," sanomme kuin yhdestä suusta. Hymyilemme toisillemme, suikkaamme suukon ja jatkamme eläinten hoitoa.
***
Olen asettautunut ihme zen-olotilaan.
Mietin perhe-elämää Isännän kanssa, miten tilan asioita hoidetaan, pieniä yksityiskohtia yhteiselosta ja ympäristöstä;
mietin miten hyvin tulen tulevien appivanhempieni kanssa toimeen, miten minut on kuin imaistu mukaan heidän perheeseensä, on hyväksytty;
mietin vain, miten ihmeessä onnistuin löytämään jotain näin hyvää itselleni.
Mietin, että se 'rakkaani' taitaa kuitenkin olla ihan oikea nimitys hellitellä Isäntääni.
"Niin oletkin," hän vastaa ja suukottaa takaisin, "mun."
***
"En kyllä vielä sano 'rakkaani' etten säikytä..." sanon hänelle. Isäntä avaa jo suunsa vastatakseen tähän, kun jatkan: "Siis itseäni lähinnä."
Hän sulkee suunsa. Mitähän hän halusi sanoa?
***
"Anna mun mennä, anna mun mennä," rimpuilen hänen vieressään laulua esittäessäni radion soidessa.
"En varmasti anna," hän vastaa käsittäen vitsailuni ja esitykseni.
Olen tukehtuvinani: "Mä oven avaan, en henkeä saa."
Isäntä pyörittelee silmiään.
"Anna mun mennä!" toistan.
Isäntä pudistelee päätään ja toteaa, ettei onnistu.
"En tänne kuulukaan."
Isäntä huokaisee lievän turhautuneesti.
"Mun koti ei oo täällä."
"Niin, ei vielä," sanomme kuin yhdestä suusta. Hymyilemme toisillemme, suikkaamme suukon ja jatkamme eläinten hoitoa.
***
Olen asettautunut ihme zen-olotilaan.
Mietin perhe-elämää Isännän kanssa, miten tilan asioita hoidetaan, pieniä yksityiskohtia yhteiselosta ja ympäristöstä;
mietin miten hyvin tulen tulevien appivanhempieni kanssa toimeen, miten minut on kuin imaistu mukaan heidän perheeseensä, on hyväksytty;
mietin vain, miten ihmeessä onnistuin löytämään jotain näin hyvää itselleni.
Mietin, että se 'rakkaani' taitaa kuitenkin olla ihan oikea nimitys hellitellä Isäntääni.
torstai 17. joulukuuta 2009
Isäntäni
Herroista hurmaavin ja ehdottomasti jalat alta vievin on herra numero 12, Isäntä. Yksinkertaisesti sanottuna ihana tapaus, mikä löytö, mikä hurma, AH.
Tehokasta toimintaa muuten se treffiprofiilini päivitys - totesin profiilia pois ottaessani, että eihän päivitetty versio ehtinyt olla esillä kokonaista kuukauttakaan kun jo seurustelin. Joten kannattaa välillä muutella ja olla itsekin aktiivinen, noin niin kuin vinkkinä nettitreffaajille ;)
Isäntä on siis nimensä mukaisesti maatilan isäntä, kototilansa jatkaja. Samoista oloista ja elinympäristöstä siis, mistä itsekin alunperin kotoisin, vaikka kaupungissa tässä asunutkin reilu vuoden. Tässä on siis käyty ihan oma Maajussille morsian -versionsa, ilman tv-kameroita ja muita erityisempiä kilpailijoita. Onhan tässä ihan hääpäiväkin jo vitsailtuna valmiiksi ;) ja niin, lapsiluku myös.
Synkkaa siis. Todella hyvin. Pässi on toiselle pässi, eli viitaten vuosipäivämerkintäni ajatukseen, että pitäisi kirjoittaa horoskoopeista, niin eräs johtopäätökseni siihen olisi ollut, että toinen Oinas on ilmeisesti allekirjoittaneelle pässinpäälle hyvä. Yhtä nopea ajatuksenjuoksu ja silkka haaveilu (eli siis miksi ylipäänsä hääpäivästä on ollut puhetta), tietty tulistumisen aste, toki se tietty eroottisuuskin (kaksi tulimerkkiä samaan petiin = GRAU! - tosin välihuomauksena tähän, hänen kanssaan se ei ole seksiä, se on making loooooove:a) ja mitähän vielä voisin tähän ylistää... No. Kaikenlaista, mutten osaa nyt eritellä kovin hyvin, ainakaan horoskooppeihin pohjautuen :p
Tähtiin kirjoitettuako? ;)
Sunnuntaina tulee kuukausi seurusteluakin täyteen. Tähän aikaväliin on sisältynyt paljon tekstiviestejä lähtien huomenentoivotuksista jatkuen päivän mittaan tulevien havaintojen ja pohdintojen jakamisena, vielä enemmän mesekeskusteluja sitten illalla ja jonkin verran ihan puhelinkeskustelujakin. Ja tietty yhdessäoloa, vierailuja molemmin puolin vanhempien luona (eka - ja miksei viimeinenkin - kerta korkattu siinä asiassa siis) ja tutustumista toistemme ystäviin ja läheisiin. Laivareissukin tuli tuossa tehtyä männäviikolla. Jatkossa tiedossa joulupäivä ja uusivuosi yhdessä. Ja niin, yhteiset synttärit sitten keväällä, kun täytämme pienen ajan sisällä yhteensä tasavuosia ;D
Joten mikäs se tässä on ollessa, onnellisena paistatellessa?
Nut on siis tjodella hjuva fiilis.
And I feeeeeeeeeeeeeeel nice, like sugar and spice.
Löytyikö järjen hiventäkään koko tekstistä?
Aika irrallista. Mutta toisaalta on aika irrallisen leijuva olokin ja silti kuitenkin jollain tapaa niin järjellinen.
Tarvitaan aikamoinen määrä paskaa niskaan ennenkuin tämä onnellisen tyytyväinen virne on Moun kasvoilta pois pyyhitty. Eikä se taida sittenkään ihan kovin paljoa himmetä ;)
Tehokasta toimintaa muuten se treffiprofiilini päivitys - totesin profiilia pois ottaessani, että eihän päivitetty versio ehtinyt olla esillä kokonaista kuukauttakaan kun jo seurustelin. Joten kannattaa välillä muutella ja olla itsekin aktiivinen, noin niin kuin vinkkinä nettitreffaajille ;)
Isäntä on siis nimensä mukaisesti maatilan isäntä, kototilansa jatkaja. Samoista oloista ja elinympäristöstä siis, mistä itsekin alunperin kotoisin, vaikka kaupungissa tässä asunutkin reilu vuoden. Tässä on siis käyty ihan oma Maajussille morsian -versionsa, ilman tv-kameroita ja muita erityisempiä kilpailijoita. Onhan tässä ihan hääpäiväkin jo vitsailtuna valmiiksi ;) ja niin, lapsiluku myös.
Synkkaa siis. Todella hyvin. Pässi on toiselle pässi, eli viitaten vuosipäivämerkintäni ajatukseen, että pitäisi kirjoittaa horoskoopeista, niin eräs johtopäätökseni siihen olisi ollut, että toinen Oinas on ilmeisesti allekirjoittaneelle pässinpäälle hyvä. Yhtä nopea ajatuksenjuoksu ja silkka haaveilu (eli siis miksi ylipäänsä hääpäivästä on ollut puhetta), tietty tulistumisen aste, toki se tietty eroottisuuskin (kaksi tulimerkkiä samaan petiin = GRAU! - tosin välihuomauksena tähän, hänen kanssaan se ei ole seksiä, se on making loooooove:a) ja mitähän vielä voisin tähän ylistää... No. Kaikenlaista, mutten osaa nyt eritellä kovin hyvin, ainakaan horoskooppeihin pohjautuen :p
Tähtiin kirjoitettuako? ;)
Sunnuntaina tulee kuukausi seurusteluakin täyteen. Tähän aikaväliin on sisältynyt paljon tekstiviestejä lähtien huomenentoivotuksista jatkuen päivän mittaan tulevien havaintojen ja pohdintojen jakamisena, vielä enemmän mesekeskusteluja sitten illalla ja jonkin verran ihan puhelinkeskustelujakin. Ja tietty yhdessäoloa, vierailuja molemmin puolin vanhempien luona (eka - ja miksei viimeinenkin - kerta korkattu siinä asiassa siis) ja tutustumista toistemme ystäviin ja läheisiin. Laivareissukin tuli tuossa tehtyä männäviikolla. Jatkossa tiedossa joulupäivä ja uusivuosi yhdessä. Ja niin, yhteiset synttärit sitten keväällä, kun täytämme pienen ajan sisällä yhteensä tasavuosia ;D
Joten mikäs se tässä on ollessa, onnellisena paistatellessa?
Nut on siis tjodella hjuva fiilis.
And I feeeeeeeeeeeeeeel nice, like sugar and spice.
Löytyikö järjen hiventäkään koko tekstistä?
Aika irrallista. Mutta toisaalta on aika irrallisen leijuva olokin ja silti kuitenkin jollain tapaa niin järjellinen.
Tarvitaan aikamoinen määrä paskaa niskaan ennenkuin tämä onnellisen tyytyväinen virne on Moun kasvoilta pois pyyhitty. Eikä se taida sittenkään ihan kovin paljoa himmetä ;)
perjantai 20. marraskuuta 2009
Newsflash
Vuorokauden mittaiset ensitreffit ja tuloksena:
So long, sinkkuelämä, tervehdys, seurustelu.
Isännästä lisää sitten myöhemmin. Jatkan hehkutusmatkaani eteenpäin.
I feel good (dädä-dädä-dädä-dä)
You knew that I would now (dädä-dädä-dädä-dä)
I feel good (dädä-dädä-dädä-dä)
You knew that I would now (dädä-dädä-dädä-dä)
So good, so good
'cause I got you (dä-dä-dä-dä)
WHOAAAAA!
So long, sinkkuelämä, tervehdys, seurustelu.
Isännästä lisää sitten myöhemmin. Jatkan hehkutusmatkaani eteenpäin.
I feel good (dädä-dädä-dädä-dä)
You knew that I would now (dädä-dädä-dädä-dä)
I feel good (dädä-dädä-dädä-dä)
You knew that I would now (dädä-dädä-dädä-dä)
So good, so good
'cause I got you (dä-dä-dä-dä)
WHOAAAAA!
maanantai 7. syyskuuta 2009
Outo olo
En ole tainnut nauraa oikein sydämellisesti kuluneen viikon aikana. Olen hörähtänyt, hymähtänyt, naurahtanut kyllä, hekotellut asiakaspalvelutyössä mitäänsanomattomasti, joka varmaan menee läpi tutummillekin asiakkaille "aidosta" mutta läheisille ystäville ei. Tämä on omituista sikäli, että yleensä nauran päivittäin enempi tai vähempi raikuvasti.
Tiistai meni pienessä sumussa. Väsyneenä, itkeskellen. Keskiviikkona oli tiukempitahtinen päivä töissä, joten minun oli keskityttävä tarkemmin - aamu meni suoranaisen vittuuntuneena, mutta havaitsin jo osaavani heittää piruilua suhteellisen normaaliin tyyliini, kun siihen tarjoutui mahdollisuus.
Torstai meni jo melkein kokonaan kuivin silmin. Illalla vasta itkin hieman, kun kerroin eräälle ystävälleni, mitä Harrin kanssa oli käynyt. Perjantaina alkoi vain olla omituinen olo. Lauantaina töissäkin tämä omituinen olo jatkui ja jatkui. Sunnuntaina ratkesin jo aamupäivästä itkuun vanhempieni luona ollessani, väsyneenä, kyllästyneenä, epätoivoisena ja lievässä itsesäälissäkin. Itsesääliosuus vahvistui illalla, mutta vaihtui lopulta vitutukseen. Ylpeyteni minullakin, ilmeisesti.
Illalla kotona ollessani keskityin askarteluun, elokuvaan, tavaroiden ja asioiden järjestelyyn. Askartelu tuli valmiiksi, tavarat ja asiat järjestyivät äkkiä ja elokuva loppui viimeisenä. Koska ei ollut mitään mihin keskittyä enää, niin ratkesin jälleen kyyneliin nukkumaan mennessäni. Ja aloin hermostua itseeni sen johdosta.
Huomasin myös omituisen jutun - tyynnyttelin itseäni kävellen makuuhuoneeni matolla samaa reittiä hiljaksiin, hieman keinahtelevin askelin. Tajusin jossain vaiheessa, että muutamaa vuotta aiemmin siskoni vauvaa pidempään hoitaessani tyynnyttelin lasta samalla tavalla kuljeskellen ja keinutellen. Se ajatus huvitti ja lohdutti saaden itkun sillä hetkellä loppumaan, joten sain nukutuksi muutaman tunnin.
Tänään on ollut suhteellisen rauhallinen päivä. Omituinen, kiristävä olo on edelleen eikä hymy yllä täysin silmiin asti. Mutta kai se tästä. Kuten äitini eilen minulle totesi nähtyään minun itkevän:
"Ei sydänsuruun ole kukaan ennenkään kuollut."
maanantai 31. elokuuta 2009
Ajoitus kusee
Reilu tunnin vierailu Harrin osalta, ennen vuoroni loppua. Selvisi sekin, että pystyn kyynelsilmin tekemään muutaman minuutin läähätyspuheluita, kun tarve vaatii. Juttelimme, minä itkin, Harri lohdutti.
Harri sanoi, että tilanne on inhottava siinä mielessä, että kummassakaan ei ole selkeää syytä, miksi homma ei voisikin toimia, vaan lähinnä ajoitus mättää urakalla.
Hänellä kuitenkin on vielä selvitettäviä asioita menneisyydestä (joista olin kyllä tietoinen, en vain heti muistanut ja tajunnut niitä haaveissani ennen kuin hän sanoi sen tänä iltana sohvallani ääneen);
hänellä alkaa huomenna koulutus joka jatkuu ensi kevääseen asti - näin ollen kun tarkemmin miettii, niin tapaamisia siinä mielessä vaikea järjestää: minulla vuorotyö ja puhelintyö, hänellä illat kyllä vapaata, mutta rahapuoli koulutuksessa ollessa on niin ja näin;
Ja, niin no, silloin kun se sairaus ahdistaa, niin se ahdistaa...
Joten... jatkamme ystävinä. Soittelemme, tapaammekin sitten kun pystyy (ainakin silloin kun käyn viemässä kirjan pois lainasta) ja jatkamme eteenpäin. Kuka tietää mikä tilanne on puolen vuoden tai vuoden päästä, sitä ei voi kukaan tietää enkä sitä tällä hetkellä halua tarkemmin miettiä.
Toki tähän Harri totesi:
"Enhän mä voi sanoa sulle tai vaatia, että odottaisit - eihän se tule onnistumaan, se söis vaan molempia. Mutta sattuu mua ajatus siitäkin, jos sulla olis täällä huomenna jo jono miehiä odottamassa oven takana."
Joten tosiaan - katsotaan...
Tämän johdosta olen miettinyt kaikkia aiempia suhteitani ja erojani tässä viikonlopun aikana - kymmenes yritys omalla tavallaan, jonkun sortin virstanpylväs. Jos miettisi mikä meni vikaan aiemmin, niin osaisikohan niitä varoa myöhemmin?
Murehdin taas liikoja. Perisyntini. Vielä näin tokkurassa kuin olen tällä hetkellä, joten tekstikin on varmaan hieman sekava. Jos menisi nukkumaan, selvittäisi päätänsä unen avulla, niin huomenna jo kaikki kai näyttää hieman valoisammalta. Ainahan se lopulta.
Harri sanoi, että tilanne on inhottava siinä mielessä, että kummassakaan ei ole selkeää syytä, miksi homma ei voisikin toimia, vaan lähinnä ajoitus mättää urakalla.
Hänellä kuitenkin on vielä selvitettäviä asioita menneisyydestä (joista olin kyllä tietoinen, en vain heti muistanut ja tajunnut niitä haaveissani ennen kuin hän sanoi sen tänä iltana sohvallani ääneen);
hänellä alkaa huomenna koulutus joka jatkuu ensi kevääseen asti - näin ollen kun tarkemmin miettii, niin tapaamisia siinä mielessä vaikea järjestää: minulla vuorotyö ja puhelintyö, hänellä illat kyllä vapaata, mutta rahapuoli koulutuksessa ollessa on niin ja näin;
Ja, niin no, silloin kun se sairaus ahdistaa, niin se ahdistaa...
Joten... jatkamme ystävinä. Soittelemme, tapaammekin sitten kun pystyy (ainakin silloin kun käyn viemässä kirjan pois lainasta) ja jatkamme eteenpäin. Kuka tietää mikä tilanne on puolen vuoden tai vuoden päästä, sitä ei voi kukaan tietää enkä sitä tällä hetkellä halua tarkemmin miettiä.
Toki tähän Harri totesi:
"Enhän mä voi sanoa sulle tai vaatia, että odottaisit - eihän se tule onnistumaan, se söis vaan molempia. Mutta sattuu mua ajatus siitäkin, jos sulla olis täällä huomenna jo jono miehiä odottamassa oven takana."
Joten tosiaan - katsotaan...
Tämän johdosta olen miettinyt kaikkia aiempia suhteitani ja erojani tässä viikonlopun aikana - kymmenes yritys omalla tavallaan, jonkun sortin virstanpylväs. Jos miettisi mikä meni vikaan aiemmin, niin osaisikohan niitä varoa myöhemmin?
Murehdin taas liikoja. Perisyntini. Vielä näin tokkurassa kuin olen tällä hetkellä, joten tekstikin on varmaan hieman sekava. Jos menisi nukkumaan, selvittäisi päätänsä unen avulla, niin huomenna jo kaikki kai näyttää hieman valoisammalta. Ainahan se lopulta.
perjantai 28. elokuuta 2009
Tauon lopputulos
Syy hiljaisuuteeni tapailemisen "raportoinnista" viimeisen puolentoista viikon aikana on se, että Harrin ehdotuksesta pidimme tapaamisissamme taukoa. Että molemmat harkitsisimme kunnolla tilannetta. Minulla alkoi vauhti olla sen verran huimaava ajatuksissani, että Harri halusi senkin takia jarruttaa. Toki... asia, josta en maininnut aiemmin, mutta josta vähän voin valaista - Harrilla on eräs sairaus, joka vaikuttaa hänen toimintoihinsa koko loppuelämänsä ajan. Hän halusi minun ajattelevan myös sitäkin puolta.
Ajattelinhan minä... pari-kolme päivää tauon alkamisesta mietin mielessäni, että kyllähän tämä onnistuu. Miksei muka onnistuisi?
Nyt kun en muutamaan päivään hänestä kuullut mitään, niin alkoivat myös epäilykset herätä - vanhat tutut mielen peikot, jotka Mikonkin kanssa kuiskuttelivat ja rienasivat. Viimeisen pari päivää olen odottanut, koska suoranainen kuolinisku tulee.
Juttelimme tässä juuri hetki sitten mesessä alustavasti Harrin kanssa. Hän sanoi, ettei hänestä ole tällä hetkellä kenenkään poikaystäväksi, mutta hän todella, todella haluaa pysyä ystävänä kanssani. Hänellä alkaa eräs töihin liittyvä juttu ensi viikolla, joka tulee viemään paljon hänen aikaansa. Maanantaina hän tulee tänne, että voidaan keskustella kasvotusten koko asia vielä läpi.
Mutta näihin kyyneliini en taida kyllä ikinä tottua...
Ajattelinhan minä... pari-kolme päivää tauon alkamisesta mietin mielessäni, että kyllähän tämä onnistuu. Miksei muka onnistuisi?
Nyt kun en muutamaan päivään hänestä kuullut mitään, niin alkoivat myös epäilykset herätä - vanhat tutut mielen peikot, jotka Mikonkin kanssa kuiskuttelivat ja rienasivat. Viimeisen pari päivää olen odottanut, koska suoranainen kuolinisku tulee.
Juttelimme tässä juuri hetki sitten mesessä alustavasti Harrin kanssa. Hän sanoi, ettei hänestä ole tällä hetkellä kenenkään poikaystäväksi, mutta hän todella, todella haluaa pysyä ystävänä kanssani. Hänellä alkaa eräs töihin liittyvä juttu ensi viikolla, joka tulee viemään paljon hänen aikaansa. Maanantaina hän tulee tänne, että voidaan keskustella kasvotusten koko asia vielä läpi.
Mutta näihin kyyneliini en taida kyllä ikinä tottua...
tiistai 18. elokuuta 2009
Voi ihastuksen kauhistus
Jelpin eilen Harria kirjoittamaan työhakemusta, hän soitti päivällä ja tuli illalla luokseni.
Hän seurasi sohvalta, kun otsa kurtussa kirjoittelin annetuista tiedoista myyviä työhakemuslauseita koneellani ja totesi:
"Kai mun täytyy sun kanssa mennä naimisiin, että mulla on sitten hakemusten tekijä valmiina."
Keskeytin miettimiseni ja käännyin katsomaan häntä, hänen virnistellessä ilmeelleni.
"Krhm. Ahaa. Ei sitten mitään muuta syytä olis?"
"No ainahan sä mun verotuksenkin voit hoitaa..."
Naureskelin itsekin. "Siitä hommasta kyllä kieltäydyn, saat ihan itse sen puolen tehdä." Tuijotin näyttöä hetken.
"Ja nyt multa katkes ajatus. Perhana."
Harri ratkesi nauruun.
Ostin eilen paremman puhelimen työpuheluitani varten. Nappasin sillä kuvan Harrista ja asetin taustakuvakseni. Kuvassa Harri on kädet puuskassa ja ilme kertoo, ettei hän halua itseään kuvattavan. Taisi myös jupista sen samaisen lauseen kuvanottohetkelläkin.
Nyt olen päivän aikana painellut puhelimen näppäimiä satunnaisin väliajoin vain nähdäkseni sen kuvan.
How cute can that fellow be? ^^
Hän seurasi sohvalta, kun otsa kurtussa kirjoittelin annetuista tiedoista myyviä työhakemuslauseita koneellani ja totesi:
"Kai mun täytyy sun kanssa mennä naimisiin, että mulla on sitten hakemusten tekijä valmiina."
Keskeytin miettimiseni ja käännyin katsomaan häntä, hänen virnistellessä ilmeelleni.
"Krhm. Ahaa. Ei sitten mitään muuta syytä olis?"
"No ainahan sä mun verotuksenkin voit hoitaa..."
Naureskelin itsekin. "Siitä hommasta kyllä kieltäydyn, saat ihan itse sen puolen tehdä." Tuijotin näyttöä hetken.
"Ja nyt multa katkes ajatus. Perhana."
Harri ratkesi nauruun.
Ostin eilen paremman puhelimen työpuheluitani varten. Nappasin sillä kuvan Harrista ja asetin taustakuvakseni. Kuvassa Harri on kädet puuskassa ja ilme kertoo, ettei hän halua itseään kuvattavan. Taisi myös jupista sen samaisen lauseen kuvanottohetkelläkin.
Nyt olen päivän aikana painellut puhelimen näppäimiä satunnaisin väliajoin vain nähdäkseni sen kuvan.
How cute can that fellow be? ^^
sunnuntai 16. elokuuta 2009
"Oliko se omatunto hyvä sillon?"
Vietimme viikonlopun Harrin kanssa yhdessä.
Harri tuli luokseni perjantai-iltana melko myöhään - oma toiveeni, että sain nukkua perjantain ja lauantain välistä yövuoroa varten sopivasti - ja hän hiipi nukkumaan joskus yhden maissa jättäen minut jatkamaan huohotuksiani aamukuuteen asti.
Herätys olikin sitten jo aamuyhdeksältä - lähdimme pelaamaan air softia. Harri halusi minut mukaansa, että näkisin, minkä parissa hän tosiaan hilluu kerran-pari viikossa, hän oli hommannut minullekin varusteet lainaan siksi päiväksi.
Herätys itsessään oli kyllä Harrin taholta erinomainen - havahduin jossain välissä, että Harri nousi ylös viereltäni ja nukahdin heti uudestaan. Sitten säikähdänkin säpsähtäen hereille, kun kännykkäni soi - sama kännykkä, johon yleensä tulee työpuhelutkin. Hamuan äkkiä puhelimen yöpöydältä käteeni ja katson näytöstä, että Harri soittaa. Käännyn ympäri vain nähdäkseni Harrin hekottamassa puhelin kädessään vieressäni ja kiroan häntä oikein kunnolla. Hän ei ollut varma, että olinko laittanut meille herätyksen soimaan, vaan oli itse herännyt jollain sisäisen kellonsa tarkkuudella ennen yhdeksää ja päätti toteuttaa minulle tällaisen herätyksen. En voinut olla hänelle kylläkään ärtynyt kovin kauaa, koska huumorintajuni oli myös hereillä. Ja totesin, että herätystapa oli minulle täysin oikea - minut saa parhaiten hereille suorastaan säikyttämällä; jos Harri olisi hiljaksiin halaillen ja maanitellen alkanut herätellä, en olisi ollut illallakaan vielä virkeänä.
Päivä pelatessa oli mainio. Tosin omalta osaltani pelaamiset jäi yhteen erään - hukkasin nimittäin ensimmäisessä erässä kiväärini ammuslippaan (go blondi, tosin Harri lohdutti, että niin käy monelle) enkä sitten alkanut kerjätä keneltäkään vara-asetta. Harmitti vain, kun en itse saanut ammuttua ketään, sain osuman reiteeni samalla kun aloin etsiä lipastani. Seurasin sitten muiden pelaamista offgame-alueella ja makoilin auringossa tyytyväisenä. Ja tietysti, kun seuraa pariakymmentä poikaa ja miestä armeijahenkiset varusteet päällä, todella innostuneena siitä mitä tekevät, niin eihän siinä tullut edes tylsää.
Ilta meni kotonani sitten jutellessa ja ollessa, pari ystävääni tulivat käymään pikaisesti myös. Härnäsin Harria ajatuksella, että menisimme käymään vanhempieni luona sunnuntaina. Tästä sitten keskustelu siirtyi aiheeseen, josta olimme jo aiemmin puhuneet...
Lopputulos: ei, emme vieläkään varsinaisesti seurustele. Tämä on tosin enemmän kuin tapailua, koska olisimme voineet tuon pelin järjestää niinkin, että olisimme vain käyneet pelaamassa ja kumpikin mennyt omilla kyydeillä kotiinsa. (Nyt itse asiassa Harrin kämpällä käydessämme Harri totesi, että lähdetään kohta kotiin, tarkoittaen siis minun asuntoani. Hetken aikaa hänellä meni, ennen kuin korjasi sanamuodon. Virnuilin hänelle, että hänpä on äkkiä asettunut taloksi luokseni.)
Syy tähän löytyy yhdestä raudasta, joka vielä hehkuu Harrin niskassa. Asia, jonka olisi pitänyt jo hoitua alkuviikosta, mutta siirtyi ensi viikkoon Harrista riippumattomista syistä. Se aiheuttaa hänelle miettimistä, oikein urakalla ja täysin ymmärrettävästä syystä - ei, en vieläkään erittele sen tarkemmin mistä kyse. Ja hänellä muutenkin ajatukset hieman sekaisin, joten tänään hän lähti aamupäivällä jo takaisin kotiinsa, miettimään asioita läpi. Sanoin hänelle eilen illalla (kolmen tunnin unien ja ulkona vietetyn päivän jälkeen olin hyvin herkällä päällä), että pidän hänestä ja välitän hänestä ja jos hän kaipaa aikaa, niin haluan sitä hänelle myös antaa. Harri sanoi tietävänsä sen ja totesi, että me selviämme tästä kyllä.
Sängyssä sitten, ennen kuin maltoimme alkaa nukkua:
"Oliko omatunto silloin hyvä?" Suukko. Suukko.
"Olihan se." Suukko. "Todella hyvä." Virnistys ja suukko.
"Oletko katunut?" Pidempi suukko.
"En todellakaan." Suukko ja pehmeä naurahdus. "Suorastaan kiitellyt."
Suukko. "Hyvä."
Ja suukottelu ja suutelu jatkui, muuttuen kevyeksi huulten kosketukseksi, siitä aivan henkäyksen kaltaisiksi hipaisuiksi ja lopulta vain hengitimme hetken huulet aavistuksen erossa toisistaan, katsoen toisiamme silmiin.
Ja voin vaikka vannoa, että sydämeni vavahti.
Harri tuli luokseni perjantai-iltana melko myöhään - oma toiveeni, että sain nukkua perjantain ja lauantain välistä yövuoroa varten sopivasti - ja hän hiipi nukkumaan joskus yhden maissa jättäen minut jatkamaan huohotuksiani aamukuuteen asti.
Herätys olikin sitten jo aamuyhdeksältä - lähdimme pelaamaan air softia. Harri halusi minut mukaansa, että näkisin, minkä parissa hän tosiaan hilluu kerran-pari viikossa, hän oli hommannut minullekin varusteet lainaan siksi päiväksi.
Herätys itsessään oli kyllä Harrin taholta erinomainen - havahduin jossain välissä, että Harri nousi ylös viereltäni ja nukahdin heti uudestaan. Sitten säikähdänkin säpsähtäen hereille, kun kännykkäni soi - sama kännykkä, johon yleensä tulee työpuhelutkin. Hamuan äkkiä puhelimen yöpöydältä käteeni ja katson näytöstä, että Harri soittaa. Käännyn ympäri vain nähdäkseni Harrin hekottamassa puhelin kädessään vieressäni ja kiroan häntä oikein kunnolla. Hän ei ollut varma, että olinko laittanut meille herätyksen soimaan, vaan oli itse herännyt jollain sisäisen kellonsa tarkkuudella ennen yhdeksää ja päätti toteuttaa minulle tällaisen herätyksen. En voinut olla hänelle kylläkään ärtynyt kovin kauaa, koska huumorintajuni oli myös hereillä. Ja totesin, että herätystapa oli minulle täysin oikea - minut saa parhaiten hereille suorastaan säikyttämällä; jos Harri olisi hiljaksiin halaillen ja maanitellen alkanut herätellä, en olisi ollut illallakaan vielä virkeänä.
Päivä pelatessa oli mainio. Tosin omalta osaltani pelaamiset jäi yhteen erään - hukkasin nimittäin ensimmäisessä erässä kiväärini ammuslippaan (go blondi, tosin Harri lohdutti, että niin käy monelle) enkä sitten alkanut kerjätä keneltäkään vara-asetta. Harmitti vain, kun en itse saanut ammuttua ketään, sain osuman reiteeni samalla kun aloin etsiä lipastani. Seurasin sitten muiden pelaamista offgame-alueella ja makoilin auringossa tyytyväisenä. Ja tietysti, kun seuraa pariakymmentä poikaa ja miestä armeijahenkiset varusteet päällä, todella innostuneena siitä mitä tekevät, niin eihän siinä tullut edes tylsää.
Ilta meni kotonani sitten jutellessa ja ollessa, pari ystävääni tulivat käymään pikaisesti myös. Härnäsin Harria ajatuksella, että menisimme käymään vanhempieni luona sunnuntaina. Tästä sitten keskustelu siirtyi aiheeseen, josta olimme jo aiemmin puhuneet...
Lopputulos: ei, emme vieläkään varsinaisesti seurustele. Tämä on tosin enemmän kuin tapailua, koska olisimme voineet tuon pelin järjestää niinkin, että olisimme vain käyneet pelaamassa ja kumpikin mennyt omilla kyydeillä kotiinsa. (Nyt itse asiassa Harrin kämpällä käydessämme Harri totesi, että lähdetään kohta kotiin, tarkoittaen siis minun asuntoani. Hetken aikaa hänellä meni, ennen kuin korjasi sanamuodon. Virnuilin hänelle, että hänpä on äkkiä asettunut taloksi luokseni.)
Syy tähän löytyy yhdestä raudasta, joka vielä hehkuu Harrin niskassa. Asia, jonka olisi pitänyt jo hoitua alkuviikosta, mutta siirtyi ensi viikkoon Harrista riippumattomista syistä. Se aiheuttaa hänelle miettimistä, oikein urakalla ja täysin ymmärrettävästä syystä - ei, en vieläkään erittele sen tarkemmin mistä kyse. Ja hänellä muutenkin ajatukset hieman sekaisin, joten tänään hän lähti aamupäivällä jo takaisin kotiinsa, miettimään asioita läpi. Sanoin hänelle eilen illalla (kolmen tunnin unien ja ulkona vietetyn päivän jälkeen olin hyvin herkällä päällä), että pidän hänestä ja välitän hänestä ja jos hän kaipaa aikaa, niin haluan sitä hänelle myös antaa. Harri sanoi tietävänsä sen ja totesi, että me selviämme tästä kyllä.
Sängyssä sitten, ennen kuin maltoimme alkaa nukkua:
"Oliko omatunto silloin hyvä?" Suukko. Suukko.
"Olihan se." Suukko. "Todella hyvä." Virnistys ja suukko.
"Oletko katunut?" Pidempi suukko.
"En todellakaan." Suukko ja pehmeä naurahdus. "Suorastaan kiitellyt."
Suukko. "Hyvä."
Ja suukottelu ja suutelu jatkui, muuttuen kevyeksi huulten kosketukseksi, siitä aivan henkäyksen kaltaisiksi hipaisuiksi ja lopulta vain hengitimme hetken huulet aavistuksen erossa toisistaan, katsoen toisiamme silmiin.
Ja voin vaikka vannoa, että sydämeni vavahti.
sunnuntai 2. elokuuta 2009
Suhde etenee
Sisareni kysyi tänään, miten Hartsan kanssa menee. Totesin, että helvetin hyvin.
Ja eteneehän tämä tosiaankin - eilen minua jo käytetiin ystäväpariskunnan luona näytillä.
Harri siis tuli perjantaina luokseni, tein hänen lempiruokaansa (josta sain kehujakin) ja hän jäi yöksi. Lauantaina aamulla minä olin lähdössä töihin ja Harri oli ajatellut lähtevänsä samalla ovenavauksella kotiansa kohden. Mutta hän ei herännytkään herätyskellon soittoon ja vaikutti flunssaa sairasteltuaan muutenkin väsyneeltä, joten kehotin häntä jäämään nukkumaan:
"Jos ei sulla ole mitään erityistä ajateltuna tälle päivälle, ni mä tulen kahden aikaan kotiin jo. Kahvinkeitin on hyvin yksinkertanen käyttää ja aamupalatarpeita löydät kaapeista, sitten kun heräät."
Harri myöntyi, toivotti minulle suukkojen myötä hyvää työpäivää ja jatkoi uniaan. Ja oma työpäiväni sujui suhteellisen vähistä unista huolimatta hyvinkin pirteänä, koska kotona oli mies odottamassa :)
Kun sitten iltapäivällä tulin takaisin töistäni, Harri lueskeli täällä virkeänä, aamukahvinsa ja aamiaisensa nauttineena. Ja ilmoitti minulle, että laittaisin itseni kuntoon, lähtisimme hänen järjestämälleen yllätysretkelle iltapäiväksi. Katsoin häntä nauraen ja ihmetellen, mutta hän ei suostunut heti paljastamaan, mihin olimme menossa - sain toki syödä ennen lähtöä.
Matkalla tosin jo aloin aavistella suunnan perusteella, mihin olemme menossa: Harri oli aiemmin kertonut, että hänen kummilapsensa asui naapuripitäjässä eikä hän ollut käynyt tätä katsomassa vähään aikaan. Ja olipa hän kertonut senkin, että viimeksi kummilapsen vanhempien kanssa jutellessaan - entisestä tyttöystävästään erottuaan - hän oli suorastaan vannonut, ettei enää alkaisi kenenkään naisen kanssa mihinkään juttuun.
Ja niin, sitten hän vie minut sinne mukanaan... ;D
Harri tulee taas huomenna käymään, joten täytyy kysyä minkä tuomion sain. Iltapäiväreissu oli kyllä mukavaa vaihtelua - ja kai herätin kuitenkin luottamusta kun sain hoivailla perheen konttausiässä olevaa vaavia enemmänkin...
Mitä tulee suhteeseen muuten, mitä Roosakin kysyi edellisen merkinnän kommenteissa - onko seurustelusta ollut puhetta?
Tapanamme on ollut jutella kaikenlaisista asioista sängyssä ennen kuin alamme nukkua joka kerralla, kun Harri on täällä ollut - välillä mennyt parikin tuntia höpistessä kaikessa rauhassa ennen kuin toinen on todennut, että olisi kai fiksua ihan nukkuakin jossain välissä. Perjantai-iltana katselin häntä vieressäni ja kysyin häneltä, mitä me ollaan. Harri vastasi, että on miettinyt samaa asiaa itsekin, muttei osaa vielä antaa vastausta. Hänellä on monta muutakin asiaa pohdittavanaan tällä hetkellä - monta rautaa tulessa, kuten hän itse sanoi - joten hän ehdotti, että miettisimme asiaa ensi viikon jälkeen, kun hän palaa lomareissultaan takaisin.
Kysyin häneltä, mitä kaikkia rautoja hänellä sitten on tosiaan tulessa tällä hetkellä. En nyt ala niitä tähän erittelemään erityisemmin, mutta tiesin niistä lähestulkoon kaikki jo ennalta Harrin niitä luetellessa, eli niistä oli kuitenkin jo puhuttu. Kehotin häntä stressaamaan ensin niistä, koska odottaisin kyllä ja tukisin häntä niissä murheissa kykyni mukaan.
Harri sanoi vielä lisäksi, että kyllä hän näkee meistäkin tulevan vielä vaikka mitä, mutta hän haluaa tällä kertaa edetä kuitenkin rauhallisesti, edellisistä suhteistaan oppineena. Hymyilin hänelle lämpimästi ja totesin ymmärtäväni kyllä - kuten hänen aiemmista jutuistaan kuulleena ymmärränkin.
Mikä sitten on oma oloni?
Viimeiset reilu kolme viikkoa, joka ensitapaamisestamme on kulunut, olen ollut mieleltäni tyyni ja rauhallinen; minun ei tarvitse Harrin suhteen hermoilla mistään. Onnellisuuttako?
Webkamerani oli auki vanhalle ystävälleni viikolla, kun juttelin Harrin kanssa puhelimessa. Ystäväni totesi katsellessaan minua kamerasta, että puhelun pituudesta ja ilmeistäni voi jo päätellä paljon. Ihmettelin hänelle puhelun päätyttyä, että mitä hän tarkoitti.
"Sähän suorastaan säteilet."
Joten jep. Kai tämä on sitten sitä onnellisuutta. =)
Ja eteneehän tämä tosiaankin - eilen minua jo käytetiin ystäväpariskunnan luona näytillä.
Harri siis tuli perjantaina luokseni, tein hänen lempiruokaansa (josta sain kehujakin) ja hän jäi yöksi. Lauantaina aamulla minä olin lähdössä töihin ja Harri oli ajatellut lähtevänsä samalla ovenavauksella kotiansa kohden. Mutta hän ei herännytkään herätyskellon soittoon ja vaikutti flunssaa sairasteltuaan muutenkin väsyneeltä, joten kehotin häntä jäämään nukkumaan:
"Jos ei sulla ole mitään erityistä ajateltuna tälle päivälle, ni mä tulen kahden aikaan kotiin jo. Kahvinkeitin on hyvin yksinkertanen käyttää ja aamupalatarpeita löydät kaapeista, sitten kun heräät."
Harri myöntyi, toivotti minulle suukkojen myötä hyvää työpäivää ja jatkoi uniaan. Ja oma työpäiväni sujui suhteellisen vähistä unista huolimatta hyvinkin pirteänä, koska kotona oli mies odottamassa :)
Kun sitten iltapäivällä tulin takaisin töistäni, Harri lueskeli täällä virkeänä, aamukahvinsa ja aamiaisensa nauttineena. Ja ilmoitti minulle, että laittaisin itseni kuntoon, lähtisimme hänen järjestämälleen yllätysretkelle iltapäiväksi. Katsoin häntä nauraen ja ihmetellen, mutta hän ei suostunut heti paljastamaan, mihin olimme menossa - sain toki syödä ennen lähtöä.
Matkalla tosin jo aloin aavistella suunnan perusteella, mihin olemme menossa: Harri oli aiemmin kertonut, että hänen kummilapsensa asui naapuripitäjässä eikä hän ollut käynyt tätä katsomassa vähään aikaan. Ja olipa hän kertonut senkin, että viimeksi kummilapsen vanhempien kanssa jutellessaan - entisestä tyttöystävästään erottuaan - hän oli suorastaan vannonut, ettei enää alkaisi kenenkään naisen kanssa mihinkään juttuun.
Ja niin, sitten hän vie minut sinne mukanaan... ;D
Harri tulee taas huomenna käymään, joten täytyy kysyä minkä tuomion sain. Iltapäiväreissu oli kyllä mukavaa vaihtelua - ja kai herätin kuitenkin luottamusta kun sain hoivailla perheen konttausiässä olevaa vaavia enemmänkin...
Mitä tulee suhteeseen muuten, mitä Roosakin kysyi edellisen merkinnän kommenteissa - onko seurustelusta ollut puhetta?
Tapanamme on ollut jutella kaikenlaisista asioista sängyssä ennen kuin alamme nukkua joka kerralla, kun Harri on täällä ollut - välillä mennyt parikin tuntia höpistessä kaikessa rauhassa ennen kuin toinen on todennut, että olisi kai fiksua ihan nukkuakin jossain välissä. Perjantai-iltana katselin häntä vieressäni ja kysyin häneltä, mitä me ollaan. Harri vastasi, että on miettinyt samaa asiaa itsekin, muttei osaa vielä antaa vastausta. Hänellä on monta muutakin asiaa pohdittavanaan tällä hetkellä - monta rautaa tulessa, kuten hän itse sanoi - joten hän ehdotti, että miettisimme asiaa ensi viikon jälkeen, kun hän palaa lomareissultaan takaisin.
Kysyin häneltä, mitä kaikkia rautoja hänellä sitten on tosiaan tulessa tällä hetkellä. En nyt ala niitä tähän erittelemään erityisemmin, mutta tiesin niistä lähestulkoon kaikki jo ennalta Harrin niitä luetellessa, eli niistä oli kuitenkin jo puhuttu. Kehotin häntä stressaamaan ensin niistä, koska odottaisin kyllä ja tukisin häntä niissä murheissa kykyni mukaan.
Harri sanoi vielä lisäksi, että kyllä hän näkee meistäkin tulevan vielä vaikka mitä, mutta hän haluaa tällä kertaa edetä kuitenkin rauhallisesti, edellisistä suhteistaan oppineena. Hymyilin hänelle lämpimästi ja totesin ymmärtäväni kyllä - kuten hänen aiemmista jutuistaan kuulleena ymmärränkin.
Mikä sitten on oma oloni?
Viimeiset reilu kolme viikkoa, joka ensitapaamisestamme on kulunut, olen ollut mieleltäni tyyni ja rauhallinen; minun ei tarvitse Harrin suhteen hermoilla mistään. Onnellisuuttako?
Webkamerani oli auki vanhalle ystävälleni viikolla, kun juttelin Harrin kanssa puhelimessa. Ystäväni totesi katsellessaan minua kamerasta, että puhelun pituudesta ja ilmeistäni voi jo päätellä paljon. Ihmettelin hänelle puhelun päätyttyä, että mitä hän tarkoitti.
"Sähän suorastaan säteilet."
Joten jep. Kai tämä on sitten sitä onnellisuutta. =)
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
Juhannusviikonloppu
Lupasin kirjoitella viime viikonlopusta, että mitenkä se Mikon kanssa sujui. Ja sujuihan se, melko rauhallisesti - perjantai-illan saimme olla kahdestaan, lapsi tuli vasta lauantaina päivällä seuraksemme.
Juttelimme, kuhertelimme, otimme olutta juhannusaaton kunniaksi (kylmä Karhu tölkissä ja lemmestä lämmin karhu vieressä, mikäs sen mukavampaa minun kannaltani ;) ) ja katselimme elokuvia. Ja niin, söimme torstain ja perjantain välisessä puhelinyövuorossani tekemääni marjapiirakkaa yön aikana.
[Mainitsin Mikolle, mitä hommaa olin tehnyt leipoessani. Hän tulkitsi sen silloin yöllä vitsailuksi, mutta korjasin sunnuntai-iltana hänen ajatuksensa vääräksi ja sanoin, että tarkoitin ihan totta. Hän ihmetteli hetken, kyseli käytännön asioita ja totesi sitten, että työ se kai se on sekin, jostain kansan on rahansa saatava. Ei siis hermostunut sen enempää :)]
Minulla on vähän vaihtelevia krapuloita, tällä kertaa olin taas energisellä päällä. Lauantaina heräsin suhteellisen aikaisin myöhäiseen nukkumaanmenoaikaani verrattuna ja aloin touhuta keittiössä ja järjestellä paikkoja. Annoin Mikon nukkua ja menin herättelemään häntä vasta paria tuntia myöhemmin, pannullinen valmista kahvia keittiössä odottamassa. Jäimme vielä vierekkäin torkkumaan hetkeksi aikaa ennen kuin lopulta menimme aamukahville. Muksu tuli noin tunnin päästä tästä.
Muksu vierasti minua ehkä noin kymmenen minuuttia. Sitten jo kävi pyyntöjä/komentoja leikkimään hänen kanssaan ja minähän auliisti leikin ja viihdytin pientä. Välillä Mikko katseli meitä itsekseen hymyillen tietokoneensa äärestä, kun möyrysimme ja painimme lattialla.Vaikka katsoinkin häntä kysyvästi huomattuani tämän, ei hän kommentoinut hymyilyään mitenkään.
Sunnuntaina oli taas suorastaan pelottavan normaali perheaamu yksin asumaan tottuneelle sinkkunaiselle. Muksu kiipesi sänkyyn minun ja Mikon väliin, käpertyi välillä kainalooni ja halasi. Olimme taas liittolaisia yrittäessämme herätellä Mikkoa unestaan ja ilveilimme toisillemme nauraa kihertäen. Myöhemmin päivällä lähes liikutuin muksun kavutessa syliini sohvalle ja maatessaan siinä kaikessa rauhassa, luottavaisena.
Mieleni kannalta viikonloppu meni suhteellisen rauhallisesti - välillä tietty koin pieniä mustasukkaisuuden pistoksia, kun vilkuilin mitä Mikko kirjoitteli koneella. Ja sunnuntaina oli perinteinen lähtöä edeltävä freak out, kun aloin hermoilla kaikesta. Mutta se oli pahimmillaan paria tuntia ennen lähtöäni, kun pyörimme läheisessä leikkipuistossa; minä katselin muksua isänsä kanssa ja mietin, mikä minun osuuteni tulee olemaan siinä kuviossa. Ja kuten ystäväni totesi, vain aika näyttää. Rauhoituin siitä toteamuksesta ja viimeinen pari tuntia Mikon luona meni mukavasti lekotellessa.
Tällä hetkellä oloni on rauhallinen ja olen suorastaan luottavaisin mielin jatkosta, että tämä on menossa vakavampaankin suuntaan. Kun olin lähdössä - silmät kuivina, rauhoittuneena aiemmasta freak outistani ja kepeästi puhellen sekä muksulle että Mikolle - ja halasin Mikkoa vielä viimeisen kerran eteisessä, hänen otteensa yllättäen tiukentui. Tiedättekö, sillä tavalla... vaistomaisesti, kun ei halua päästää irti halauksesta, niin kuin siinä kohtaa tulisi sellainen tunneryöppy, joka ei muuten näy kuin otteen kiristymisestä. Sen tuntiessani kiristin omaakin otettani ja puristin silmäni kiinni, ettei kyyneleitä pääsisi esiin ja painoin suukon hänen kaulalleen. Peräännyin pois hänen sylistään ja katsoin häntä silmiin.
"Nähdään sitten kun nähdään, eikös se niin mene?" kysyin karhealla äänellä.
"Jep," sain vastaukseksi matalalla - käheämällä kuin yleensä? - äänellä.
Painoin oven perässäni kiinni ja pääsin muutaman askeleen rappusia alaspäin, ennen kuin muutama tippa jo vierähti poskelleni.
Juttelimme, kuhertelimme, otimme olutta juhannusaaton kunniaksi (kylmä Karhu tölkissä ja lemmestä lämmin karhu vieressä, mikäs sen mukavampaa minun kannaltani ;) ) ja katselimme elokuvia. Ja niin, söimme torstain ja perjantain välisessä puhelinyövuorossani tekemääni marjapiirakkaa yön aikana.
[Mainitsin Mikolle, mitä hommaa olin tehnyt leipoessani. Hän tulkitsi sen silloin yöllä vitsailuksi, mutta korjasin sunnuntai-iltana hänen ajatuksensa vääräksi ja sanoin, että tarkoitin ihan totta. Hän ihmetteli hetken, kyseli käytännön asioita ja totesi sitten, että työ se kai se on sekin, jostain kansan on rahansa saatava. Ei siis hermostunut sen enempää :)]
Minulla on vähän vaihtelevia krapuloita, tällä kertaa olin taas energisellä päällä. Lauantaina heräsin suhteellisen aikaisin myöhäiseen nukkumaanmenoaikaani verrattuna ja aloin touhuta keittiössä ja järjestellä paikkoja. Annoin Mikon nukkua ja menin herättelemään häntä vasta paria tuntia myöhemmin, pannullinen valmista kahvia keittiössä odottamassa. Jäimme vielä vierekkäin torkkumaan hetkeksi aikaa ennen kuin lopulta menimme aamukahville. Muksu tuli noin tunnin päästä tästä.
Muksu vierasti minua ehkä noin kymmenen minuuttia. Sitten jo kävi pyyntöjä/komentoja leikkimään hänen kanssaan ja minähän auliisti leikin ja viihdytin pientä. Välillä Mikko katseli meitä itsekseen hymyillen tietokoneensa äärestä, kun möyrysimme ja painimme lattialla.Vaikka katsoinkin häntä kysyvästi huomattuani tämän, ei hän kommentoinut hymyilyään mitenkään.
Sunnuntaina oli taas suorastaan pelottavan normaali perheaamu yksin asumaan tottuneelle sinkkunaiselle. Muksu kiipesi sänkyyn minun ja Mikon väliin, käpertyi välillä kainalooni ja halasi. Olimme taas liittolaisia yrittäessämme herätellä Mikkoa unestaan ja ilveilimme toisillemme nauraa kihertäen. Myöhemmin päivällä lähes liikutuin muksun kavutessa syliini sohvalle ja maatessaan siinä kaikessa rauhassa, luottavaisena.
Mieleni kannalta viikonloppu meni suhteellisen rauhallisesti - välillä tietty koin pieniä mustasukkaisuuden pistoksia, kun vilkuilin mitä Mikko kirjoitteli koneella. Ja sunnuntaina oli perinteinen lähtöä edeltävä freak out, kun aloin hermoilla kaikesta. Mutta se oli pahimmillaan paria tuntia ennen lähtöäni, kun pyörimme läheisessä leikkipuistossa; minä katselin muksua isänsä kanssa ja mietin, mikä minun osuuteni tulee olemaan siinä kuviossa. Ja kuten ystäväni totesi, vain aika näyttää. Rauhoituin siitä toteamuksesta ja viimeinen pari tuntia Mikon luona meni mukavasti lekotellessa.
Tällä hetkellä oloni on rauhallinen ja olen suorastaan luottavaisin mielin jatkosta, että tämä on menossa vakavampaankin suuntaan. Kun olin lähdössä - silmät kuivina, rauhoittuneena aiemmasta freak outistani ja kepeästi puhellen sekä muksulle että Mikolle - ja halasin Mikkoa vielä viimeisen kerran eteisessä, hänen otteensa yllättäen tiukentui. Tiedättekö, sillä tavalla... vaistomaisesti, kun ei halua päästää irti halauksesta, niin kuin siinä kohtaa tulisi sellainen tunneryöppy, joka ei muuten näy kuin otteen kiristymisestä. Sen tuntiessani kiristin omaakin otettani ja puristin silmäni kiinni, ettei kyyneleitä pääsisi esiin ja painoin suukon hänen kaulalleen. Peräännyin pois hänen sylistään ja katsoin häntä silmiin.
"Nähdään sitten kun nähdään, eikös se niin mene?" kysyin karhealla äänellä.
"Jep," sain vastaukseksi matalalla - käheämällä kuin yleensä? - äänellä.
Painoin oven perässäni kiinni ja pääsin muutaman askeleen rappusia alaspäin, ennen kuin muutama tippa jo vierähti poskelleni.
tiistai 2. kesäkuuta 2009
Tapailemisen iloja ja suruja
Viime viikko oli yhtä... no, helvettiä on varmaan kaikista kuvaavin sana. Jahkailen, jahkailen, jahkailen, kääntelen asioita mielessäni mukamas uuteen järjestykseen ja teen johtopäätöksiä perustuen olettamuksiin. Riudutan itseäni pohtiessani synkimpiä vaihtoehtoja, miten tässä tapailemisessa Mikon kanssa voi käydä ja unohdan mahdolliset positiiviset puolet kokonaan. Olen itkenyt viime viikon aikana aivan liian monta kertaa, aivan liian pitkiä pätkiä. Olen uupunut ja väsynyt nyt, vaikka viikonloppuna ratkesi pari asiaa ja sääntöä suhteeseemme liittyen. Mikäs se hieno sana tälle on, posttraumaattinen stressi? Oli mikä hyvänsä - väsyttää.
Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.
Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?
Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.
Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.
Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.
Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)
Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.
Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.
Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.
Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.
Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?
Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.
Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.
Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.
Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)
Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.
Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.
Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Mielen peikot
Mikko lähti juuri. Hän tuli torstai-iltana, perjantai-lauantain olimme laivalla ja nyt tänään sunnuntaina hän lähti jatkamaan matkaansa, suunnaten kotiin päin.
Ja minä istun täällä kyynelsilmin, kiroten itseäni ja turhautumistani. Jääkaappikylmä suklaalevyn loppu syötynä ja hieman rauhoittuneempana kuin hetki sitten.
Miksen osaa kysyä suoraan, mitä haluaisin tietää? Miksei minulta löydy rohkeutta moiseen? Miksi vain pyörittelen erilaisia vaihtoehtoja mielessäni, kun helpointa olisi suoraan kysymällä selvittää, mitkä toisen aikeet ja ajatukset ovat. En onnistu tällä mieleni peikkojen leikkimisellä muussa kuin itseni ahdistamisessa ja turhauttamisessa.
Sain kysyttyä vain yhden kysymyksen, kun saatoin Mikon autolleen. Asia, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidempään, joka eilen aiheutti melkein vastaavan olon kesken illan pohtiessani.
"Yhden asian mä sulta nyt ainakin kysyn, mitä eilenkin mietin."
"No?"
"Olenko mä ainoa, jota tapailet?"
Hän mietti hetken. "Tällä hetkellä kyllä." Ei kuulemma energia riittäisi moneen naiseen yhtä aikaa.
"Just."
Miten tämä siis pitäisi tulkita?
Ja miten hitossa sitä selvittäisi helpoiten, mitä haluaa itsekin...
Taidanpa napata sohvatyynyn ja huutaa siihen hetken aikaa turhautumistani.
Ja minä istun täällä kyynelsilmin, kiroten itseäni ja turhautumistani. Jääkaappikylmä suklaalevyn loppu syötynä ja hieman rauhoittuneempana kuin hetki sitten.
Miksen osaa kysyä suoraan, mitä haluaisin tietää? Miksei minulta löydy rohkeutta moiseen? Miksi vain pyörittelen erilaisia vaihtoehtoja mielessäni, kun helpointa olisi suoraan kysymällä selvittää, mitkä toisen aikeet ja ajatukset ovat. En onnistu tällä mieleni peikkojen leikkimisellä muussa kuin itseni ahdistamisessa ja turhauttamisessa.
Sain kysyttyä vain yhden kysymyksen, kun saatoin Mikon autolleen. Asia, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidempään, joka eilen aiheutti melkein vastaavan olon kesken illan pohtiessani.
"Yhden asian mä sulta nyt ainakin kysyn, mitä eilenkin mietin."
"No?"
"Olenko mä ainoa, jota tapailet?"
Hän mietti hetken. "Tällä hetkellä kyllä." Ei kuulemma energia riittäisi moneen naiseen yhtä aikaa.
"Just."
Miten tämä siis pitäisi tulkita?
Ja miten hitossa sitä selvittäisi helpoiten, mitä haluaa itsekin...
Taidanpa napata sohvatyynyn ja huutaa siihen hetken aikaa turhautumistani.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Vappuviikonloppu - lopputarina, polveilevan sekava versio
Pari-kolme päivää kului jo muutama päivä sitten umpeen, mutta äitienpäiväviikonloppu tuo omat juoksunsa, joten ei ole koneen ääressä ehtinyt istuskella kirjoitusajatuksissa. Mutta lupasin kertoa lopputuleman vappuviikonlopusta - ja mikähän sen mukavampi tapa viettää iltaa, kuin muistellessa mukavaa viikonloppua... Mutta asiaan. (Ja Japelle - tässä lisämateriaalia naisen ajatusmaailmasta siis ;) )
Tapaamisemme meinasi vielä kerran kuitenkin peruuntua. Mikolle tarjoutui maksuton reissu sunnuntaiaamulle, mutta sen toteutuminen oli lopulta sen verran epävarmaa, että hän unohti koko ajatuksen, joten minun matkani sinne onnistui sittenkin. Tämä varmistui torstai-iltana - samana iltana (reissun varmistumisen johdosta ilmeisestikin) tuli myös spontaanisti kirjoiteltua melkoisen pitkä ja intensiivinen nettiseksisessio mesessä... ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, muuten.
Lauantaina aamupäivällä töissä ajatus harhautui toistuvasti tuohon torstaiseen keskusteluun, muutaman kerran asiakaspalvelutilanteissa täytyi räpäyttää silmiään pariin otteeseen ja kysyä 'anteeksi mitä?'
En muista, koska olisin ollut matkalla yhtä hermona. Alkumatkasta säikyttelin itseäni ajatuksella, että kotona olin jättänyt jotain varmistamatta (soitin jopa kämppäni vara-avaimen haltijalle, että käy tarkistamassa tilanteen), välillä meni aivan rennosti musiikin mukana laulellessa ja virnuillessa torstaisen keskustelun suomissa muistoissa ja loppumatkasta taas aloin hermoilla - emme olleet kuitenkaan nähneet yli puoleen vuoteen, paikalla olisi Mikon lapsi, miten suhtautuisin herraan itseensä ja mitä kaikkea voisi muuten tapahtua. Olisiko samanlainen kipinä edelleen olemassa, mitä Mikko oli itsekseen pohtinut ja mitä hän suostuisi kertomaan - hän kun oli maininnut, että avautuminen olisi hänelle vaikeaa.
Toki aika oli kullannut muistoja. Nyt kun näin Mikon omassa kodissaan, isänä ja kasvattajana, niin katselin häntä uudessa valossa. Halasimme, kun tulin sisään ja toivotin lapsellekin jalkapäivää, kun hän ujosteli isänsä harteilla eikä tervehtinyt muuten. Mikko totesi, että pikkuinen ujostelee aina uusien ihmisten kanssa, ettei hänen käytöksensä ollut mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Pikkuisen ollessa hereillä juttelimme matkastani ja muista yleisistä asioista, Mikko teki ruokaa meille ja söimme kaikessa rauhassa. Lapsi lähti kuitenkin nukkumaan melko pian (ujosteli edelleen, ei toivottanut edes hyvää yötä minulle), joten meille jäi omaa aikaa jutella keskenämme. Röhnäsimme olohuoneen sohvalla, Mikko oli kahmaissut minut syliinsä jo pariin otteeseen ja makasin lopulta perinteisesti selälläni sohvalla, pääni levätessä hänen sylissään.
Suljin silmäni maatessani. Toisaalta nautin olla taas näin lähellä ja toisaalta olin epävarma, mitä Mikko oli ajatellut ja mitkä hänen aikomuksensa jatkon suhteen olivat. Hän kehotti katsellessaan minua kertomaan mitä mielessäni liikkuu, kun kulmani kurtistelevat niin paljon. Hymähdin ja mietin ääneen mutisten, että mistä lähtisin liikkeelle. Yritin katsoa häntä silmiin, mutta katse harhaantui tutkailemaan kaikkea muuta kuin häntä - kysymyksiä tuntui olevan niin paljon, mutta minun oli vaikeaa aloittaa mistään. Lisäksi Mikolla on suorastaan hypnoottisen läpitunkevat silmät, joista minulle tulee olo kuin hän näkisi vähän liikaakin pääni sisälle. Suljin siis silmäni uudestaan ja mutisin, että helpointa olisi kai esittää kyllä tai ei -kysymyksiä, jos se edesauttaisi häntä kertomaan mietteitään paremmin. Hän nauroi matalasti ja vastasi kyllä.
Hymähdin. "Pidätkö sä musta?" kysyin ensin, saadakseni itseni aloittamaan edes jostain.
"Kyllä." Vastaus tuli pienen tauon jälkeen vakaasti.
Rypistin taas kulmiani miettiessäni ja kysyin nopeasti, että onko hän sitten kiinnostunut.
"Hmm. Niin siis mistä? Esitä tarkempia kysymyksiä, johon voi vastata vain kyllä tai ei."
Päästin pitkän valittavan huokauksen hänen hekotellessaan. "No okei, onko tilanne sitten eri kuin syksyllä?"
"Kyllä."
"...Hmm... Niinno, sut tuntien kiinnität sanamuotoon huomiota ja tottakai tilanne on erilainen, koska mä olen tällä kertaa täällä etkä sä mun luonani, vai kuinka?"
Hän vain nauroi matalasti uudestaan. Jupisin hetken ja jäin taas ajatuksiini hiljaa.
"Voin mä sulle yhden ajatuksen kertoa..."
"No se olis ihan tervetullutta," aloitin ja olisin jatkanutkin jotain - mutta kun avasin silmäni tuon sanoessani, hän olikin kumartunut lähemmäs ja suuteli minua kevyesti. "Ihan hyvä ajatus," totesin suudelman loputtua. Hän totesi arvelleensakin, että kelpaisi ja suuteli minua uudestaan.
Kurtistelin taas kulmiani, kun katselin hänen kasvojaan. Huokaisin pitkään, suljin silmäni ja annoin tulla mitä mielessäni pyöri.
"En nyt oikein tiedä, miten tässä pitäisi suhtautua... onko tilanne tosiaan eri kuin syksyllä, koska..."
"...siitä jäi kuitenkin se pieni ikävä?" hän ehdotti.
"Kyllä, se siitä jäi. Ja nyt sitten en tiedä, että oletko sä edelleen samoilla linjoilla kuin silloin, vai mikä tässä on muuttunu vai onko muuttunu yhtään mikään ja... niin..."
"Sä mietit liikaa."
"Älä."
"Ihan vaan vihjeenä - älä suotta yritä miettiä liikaa."
"No se taas on vaikeempi toteuttaa," hymähdin ja makoilin taas hiljaa silmät kiinni.
Mikko oli hetken hiljaa, odotti ilmeisesti minun vielä jatkavan, mutta alkoikin sitten puhua itse.
"Pidänkö sinusta - kyllä. Onko tilanne eri kuin syksyllä - kyllä. Olenko kiinnostunut - ehkä."
Avasin silmäni ja katsoin häntä pieni hymynkare huulillani. "Sellainen enempi kyllään päin oleva ehkä?"
"Kenties," hän kiusoitteli. "Ainoa asia, mikä tässä voi sitten mättää, on luottamuspula."
Hän kertoi, että koska hänen lähimmät sukulaisensa asuivat eri puolilla Suomea, joiden luona hän pyrki kuitenkin säännöllisesti käymään - puhumattakaan lähimmistä ystävistä, jotka myös asuivat melko hajallaan - joten hän tulisi vapaina viikonloppuinaan olemaan paljon tien päällä. Tällöin meidän tapaamisemme olisivat siis suhteellisen harvassa.
"Kysymys oikeastaan kuuluu siis, kuinka monta kertaa haluat kuukauden aikana nähdä?"
Katsoin häntä silmiin ja hymy alkoi nykiä suupielissäni, leviten lopulta kunnon virneeksi.
"Enempi kyl haluaisin kuin pystyisi järjestämään, mutta mun mielestä se kaikista tärkein kysymys on, että haluatko sä sitten yrittää?"
Hän kumartui hieman lähemmäs. "Ehkä."
"Ja taas enempi kyllään päin oleva ehkä?" ehdotin silmien tuikkiessa.
"Kyllä."
Vedin hänet lähemmäs suudellakseni häntä itse.
Oivoi, saan näimmä aiheesta kirjoitettua edelleen ihan älyttömästi. Pikakelauksena siis loppujutut vielä:
- ilta meni tuon jälkeen erinomaisesti, nautimme läheisyydestä (ja toki luonnollisesti seksistäkin: Mikko mainitsi, ettei ollut saanut torstai-iltaista mesekeskustelua millään mielestään - se keskustelu toteutui melkein kirjaimellisesti sinä iltana...) ja juttelimme paljon, kiinni toisissamme.
- lapsi ei enää sunnuntaina ujostellut minua - hän hyppäsi sänkyyn meidän väliimme aamulla ja olimme kuin liittolaiset, kun yritimme kaksin herätellä Mikkoa uniltaan. Lopulta minä sain komennon nousta ylös ja mennä tekemään pikkuiselle aamupalaa - tämä komento siis lapselta itseltään. Mikko jäi sänkyyn naureskellen jatkamaan uniaan ja totesi, että niinhän sen juuri pitikin mennä.
- paljon suukkoja, halailuja, ohimennessä suotuja hyväilyjä (me want more!)
- ja mikä tärkeintä - tätä on tulossa vielä lisää, koska tosiaan nyt alustavasti on tapaileminen kyseessä *tekee pientä ilontanssia*
Seuraavan kerran näemme ensi viikolla. Odotan jo innolla, kaihoten lisää läheisyyttä.
Taidan olla ihan (liiankin?) hupsuna siihen mieheen. ^^
Tapaamisemme meinasi vielä kerran kuitenkin peruuntua. Mikolle tarjoutui maksuton reissu sunnuntaiaamulle, mutta sen toteutuminen oli lopulta sen verran epävarmaa, että hän unohti koko ajatuksen, joten minun matkani sinne onnistui sittenkin. Tämä varmistui torstai-iltana - samana iltana (reissun varmistumisen johdosta ilmeisestikin) tuli myös spontaanisti kirjoiteltua melkoisen pitkä ja intensiivinen nettiseksisessio mesessä... ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, muuten.
Lauantaina aamupäivällä töissä ajatus harhautui toistuvasti tuohon torstaiseen keskusteluun, muutaman kerran asiakaspalvelutilanteissa täytyi räpäyttää silmiään pariin otteeseen ja kysyä 'anteeksi mitä?'
En muista, koska olisin ollut matkalla yhtä hermona. Alkumatkasta säikyttelin itseäni ajatuksella, että kotona olin jättänyt jotain varmistamatta (soitin jopa kämppäni vara-avaimen haltijalle, että käy tarkistamassa tilanteen), välillä meni aivan rennosti musiikin mukana laulellessa ja virnuillessa torstaisen keskustelun suomissa muistoissa ja loppumatkasta taas aloin hermoilla - emme olleet kuitenkaan nähneet yli puoleen vuoteen, paikalla olisi Mikon lapsi, miten suhtautuisin herraan itseensä ja mitä kaikkea voisi muuten tapahtua. Olisiko samanlainen kipinä edelleen olemassa, mitä Mikko oli itsekseen pohtinut ja mitä hän suostuisi kertomaan - hän kun oli maininnut, että avautuminen olisi hänelle vaikeaa.
Toki aika oli kullannut muistoja. Nyt kun näin Mikon omassa kodissaan, isänä ja kasvattajana, niin katselin häntä uudessa valossa. Halasimme, kun tulin sisään ja toivotin lapsellekin jalkapäivää, kun hän ujosteli isänsä harteilla eikä tervehtinyt muuten. Mikko totesi, että pikkuinen ujostelee aina uusien ihmisten kanssa, ettei hänen käytöksensä ollut mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Pikkuisen ollessa hereillä juttelimme matkastani ja muista yleisistä asioista, Mikko teki ruokaa meille ja söimme kaikessa rauhassa. Lapsi lähti kuitenkin nukkumaan melko pian (ujosteli edelleen, ei toivottanut edes hyvää yötä minulle), joten meille jäi omaa aikaa jutella keskenämme. Röhnäsimme olohuoneen sohvalla, Mikko oli kahmaissut minut syliinsä jo pariin otteeseen ja makasin lopulta perinteisesti selälläni sohvalla, pääni levätessä hänen sylissään.
Suljin silmäni maatessani. Toisaalta nautin olla taas näin lähellä ja toisaalta olin epävarma, mitä Mikko oli ajatellut ja mitkä hänen aikomuksensa jatkon suhteen olivat. Hän kehotti katsellessaan minua kertomaan mitä mielessäni liikkuu, kun kulmani kurtistelevat niin paljon. Hymähdin ja mietin ääneen mutisten, että mistä lähtisin liikkeelle. Yritin katsoa häntä silmiin, mutta katse harhaantui tutkailemaan kaikkea muuta kuin häntä - kysymyksiä tuntui olevan niin paljon, mutta minun oli vaikeaa aloittaa mistään. Lisäksi Mikolla on suorastaan hypnoottisen läpitunkevat silmät, joista minulle tulee olo kuin hän näkisi vähän liikaakin pääni sisälle. Suljin siis silmäni uudestaan ja mutisin, että helpointa olisi kai esittää kyllä tai ei -kysymyksiä, jos se edesauttaisi häntä kertomaan mietteitään paremmin. Hän nauroi matalasti ja vastasi kyllä.
Hymähdin. "Pidätkö sä musta?" kysyin ensin, saadakseni itseni aloittamaan edes jostain.
"Kyllä." Vastaus tuli pienen tauon jälkeen vakaasti.
Rypistin taas kulmiani miettiessäni ja kysyin nopeasti, että onko hän sitten kiinnostunut.
"Hmm. Niin siis mistä? Esitä tarkempia kysymyksiä, johon voi vastata vain kyllä tai ei."
Päästin pitkän valittavan huokauksen hänen hekotellessaan. "No okei, onko tilanne sitten eri kuin syksyllä?"
"Kyllä."
"...Hmm... Niinno, sut tuntien kiinnität sanamuotoon huomiota ja tottakai tilanne on erilainen, koska mä olen tällä kertaa täällä etkä sä mun luonani, vai kuinka?"
Hän vain nauroi matalasti uudestaan. Jupisin hetken ja jäin taas ajatuksiini hiljaa.
"Voin mä sulle yhden ajatuksen kertoa..."
"No se olis ihan tervetullutta," aloitin ja olisin jatkanutkin jotain - mutta kun avasin silmäni tuon sanoessani, hän olikin kumartunut lähemmäs ja suuteli minua kevyesti. "Ihan hyvä ajatus," totesin suudelman loputtua. Hän totesi arvelleensakin, että kelpaisi ja suuteli minua uudestaan.
Kurtistelin taas kulmiani, kun katselin hänen kasvojaan. Huokaisin pitkään, suljin silmäni ja annoin tulla mitä mielessäni pyöri.
"En nyt oikein tiedä, miten tässä pitäisi suhtautua... onko tilanne tosiaan eri kuin syksyllä, koska..."
"...siitä jäi kuitenkin se pieni ikävä?" hän ehdotti.
"Kyllä, se siitä jäi. Ja nyt sitten en tiedä, että oletko sä edelleen samoilla linjoilla kuin silloin, vai mikä tässä on muuttunu vai onko muuttunu yhtään mikään ja... niin..."
"Sä mietit liikaa."
"Älä."
"Ihan vaan vihjeenä - älä suotta yritä miettiä liikaa."
"No se taas on vaikeempi toteuttaa," hymähdin ja makoilin taas hiljaa silmät kiinni.
Mikko oli hetken hiljaa, odotti ilmeisesti minun vielä jatkavan, mutta alkoikin sitten puhua itse.
"Pidänkö sinusta - kyllä. Onko tilanne eri kuin syksyllä - kyllä. Olenko kiinnostunut - ehkä."
Avasin silmäni ja katsoin häntä pieni hymynkare huulillani. "Sellainen enempi kyllään päin oleva ehkä?"
"Kenties," hän kiusoitteli. "Ainoa asia, mikä tässä voi sitten mättää, on luottamuspula."
Hän kertoi, että koska hänen lähimmät sukulaisensa asuivat eri puolilla Suomea, joiden luona hän pyrki kuitenkin säännöllisesti käymään - puhumattakaan lähimmistä ystävistä, jotka myös asuivat melko hajallaan - joten hän tulisi vapaina viikonloppuinaan olemaan paljon tien päällä. Tällöin meidän tapaamisemme olisivat siis suhteellisen harvassa.
"Kysymys oikeastaan kuuluu siis, kuinka monta kertaa haluat kuukauden aikana nähdä?"
Katsoin häntä silmiin ja hymy alkoi nykiä suupielissäni, leviten lopulta kunnon virneeksi.
"Enempi kyl haluaisin kuin pystyisi järjestämään, mutta mun mielestä se kaikista tärkein kysymys on, että haluatko sä sitten yrittää?"
Hän kumartui hieman lähemmäs. "Ehkä."
"Ja taas enempi kyllään päin oleva ehkä?" ehdotin silmien tuikkiessa.
"Kyllä."
Vedin hänet lähemmäs suudellakseni häntä itse.
Oivoi, saan näimmä aiheesta kirjoitettua edelleen ihan älyttömästi. Pikakelauksena siis loppujutut vielä:
- ilta meni tuon jälkeen erinomaisesti, nautimme läheisyydestä (ja toki luonnollisesti seksistäkin: Mikko mainitsi, ettei ollut saanut torstai-iltaista mesekeskustelua millään mielestään - se keskustelu toteutui melkein kirjaimellisesti sinä iltana...) ja juttelimme paljon, kiinni toisissamme.
- lapsi ei enää sunnuntaina ujostellut minua - hän hyppäsi sänkyyn meidän väliimme aamulla ja olimme kuin liittolaiset, kun yritimme kaksin herätellä Mikkoa uniltaan. Lopulta minä sain komennon nousta ylös ja mennä tekemään pikkuiselle aamupalaa - tämä komento siis lapselta itseltään. Mikko jäi sänkyyn naureskellen jatkamaan uniaan ja totesi, että niinhän sen juuri pitikin mennä.
- paljon suukkoja, halailuja, ohimennessä suotuja hyväilyjä (me want more!)
- ja mikä tärkeintä - tätä on tulossa vielä lisää, koska tosiaan nyt alustavasti on tapaileminen kyseessä *tekee pientä ilontanssia*
Seuraavan kerran näemme ensi viikolla. Odotan jo innolla, kaihoten lisää läheisyyttä.
Taidan olla ihan (liiankin?) hupsuna siihen mieheen. ^^
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Vappuviikonloppu - alkuvääntö
Niin, tosiaan. Lupasin kirjoittaa raportointia tänne viikonlopusta, kunhan ajatukset ja hormonit ovat selkiytyneet. Näin ei nyt kokonaan ole vielä päässyt käymään, mutta ehkäpä kirjoittaminen hieman selventäisi omaakin ajatusta... :)
Herra numero kahdeksan alias Kipinämikko, lyhempänä nimettäköön tässä siis Mikoksi vain, on nyt takaisin kuvioissa mukana. Ja tällä kertaa vakavammassa mielessä. Sisäinen optimisti ja kyynikko ovat tehneet sovun pääni sisällä muutaman viikon pohdintojen jälkeen ja nyt kun alan rauhoittua niistä pohdinnoistani ja työstäni johtuneesta stressistä, olen hyvin väsynyt, mutta kuitenkin - myönnettäköön - myös ihan onnellinen.
Mistä kaikki lähti siis liikkeelle näinä viikkoina?
Olemme jutelleet Mikon kanssa mesessä muutamaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana. Hermostuin hänelle erään kerran mesessä jutellessa. Hän kommentoi omalla tavallaan taas miesjuttujani, lähinnä suhtautumistani niihin, josta sitten vedin väsyneenä herneen nenään palkoa myöten. Hän kysyi, etteikö saa ystävänä kysyä minulta asioita, joita miettii. Pohdin hänelle, että osaanko pitää häntä enää edes ystävänäkään. Ja totesin hänelle vielä kieltämättä aika tylysti:
"Syksyllä odotin paljon enemmän, sain pettyä ja nyt en osaa odottaa enää mitään."
Keskustelu ajautui tämän toteamuksen jälkeen siihen, että hetken aikaa mietin/mietimme yhteyden katkaisemista kokonaan. Hän tosin on päässyt ihoni alle niin hyvin, että ilmeisesti tiesi, mistä narusta vetää, etten sitä kuitenkaan tehnyt, joten hän pysyi meselistallani ja edelleen yhteydessä.
Hän soitti minulle pari päivää tuon keskustelun jälkeen, kuin sitä ei olisi käytykään. Kyseli kuulumisia ja vastailin hänelle hieman ympäripyöreästi, koska olin vanhempieni luona käymässä ja täten ympärillä oli ylimääräisiä korvia. Hän kysyi myös huhtikuun suunnitelmistani, että onko hänen mahdollista tulla poikkeamaan jonain viikonloppuna. Vastasin, että pääsiäisen aikaan kyseinen ajatus ei ainakaan onnistu, koska olin itse lähdössä erään toisen miehen luokse. Hän ei tuputtanut käyntiään, mutta yritti udella tästä toisesta miehestä hieman. En paljoa kertonut, lähinnä ylimääräisten korvien tähden, joten sillä kertaa asia jäi siihen.
Tästä taas muutama päivä myöhemmin... juttelimme mesessä. Hän totesi yhtäkkiä, että haluaisi tosiaan tulla käymään, tekemään selvitystä ajatuksistaan, päätöksistään, mahdollisista suunnitelmistaan ja jopa tunteistaan, jos rohkeus riittää. Moiset sanat aiheuttivat päässäni ja ajatuksissani oikosulun. Optimisti sai sähköshokin sisälläni eikä sitten osannutkaan enää leikkiä kuollutta...
Tuli pääsiäinen... menin sen toisen miehen luona käymään... Mikko laittoi minulle tekstiviestin vierailun aikana yhtenä päivänä, kertoili kuulumisiaan... aivan kuin varmistaakseen, että hän pysyy mielessä, vaikka olenkin tosiaan toisen luona - ihan niin kuin hän ei olisi jo pyörinyt mielessä liiaksikin sen reissun aikana.
Pääsiäistä seuraavana viikonloppuna yritin houkutella Mikkoa tännepäin kertomaan näistä ajatuksistaan, koska minulla oli kokonaan vapaa viikonloppu. Hänen ei onnistunut lähteä tännepäin, koska lapsensa oli hänen luonaan sinä viikonloppuna, mutta sinne voisi tulla käymään, jos haluaisi ja pystyisi. En pystynyt, vaikka halua tietysti olisi ollut, joten perjantai-illan pyhitin vanhaan tuttuun illanviettotapaan, muutama siideri koneen ääressä istuskellessa ja mesessä jutellessa. Ja kyllähän sitä juttua irtosikin sillä tavalla hyvin... etenkin kun osaa esittää olevansa hieman enemmän pöhnässä, kuin oikeasti onkaan ja vielä antaa sen vaikutelman, ettei muistaisi keskustelusta mitään. Sain siis uusia tiedonmuruja irti Mikon selvitysajatuksesta, jota hän ei halunnut kertoa kuitenkaan muuten kuin kasvotusten.
[Ai niin, luitte kyllä oikein - hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, vuoroviikoin hänen luonaan. En ole aiemmin maininnut asiasta, mutta tällä kertaa lapsen mainitseminen tuo lisänäkökulman ja melkoisen mutkan matkaankin suhteen kehityksestä puhuttaessa. Joten siksikään koko tilanne ei ole missään vaiheessa ollut eikä varmaan tule olemaankaan aina niin kovin helppo.]
Yhden puhelun aikana ennen pääsiäistä heitimme ajatuksen vapun viettämisestä kimpassa. Toin tämän sitten esille uudestaan pöhnäpäissäni ja kutsuinkin hänet tänne käymään vappuviikonloppuna. Mikko oli yllättynyt, kun en ollutkaan tehnyt muita suunnitelmia, viitaten siis tähän toiseen mieheen. Ja oli suorastaan tyytyväinen, kun muita suunnitelmia tämän toisen miehen varalle ei tosiaankaan ollut. Ajatus jäi siis hautumaan.
Ja hautumaan...
Ja hautumaan...
Lopulta menetin (taas) hermoni PMS-oireissani ja lähetin hänelle mesessä offline-viestin, kun hän jo oli lähtenyt nukkumaan. Tylytin viestissäni, että mitä jos skipataan koko tapaaminen. Kun kerran selvitys, jonka hän halusi kuitenkin tehdä, ei vaikuttanut olevan niin tärkeää, että voisi tosiaan suunnitelmia tehdä vapun osalta, niin soittakoon ja kertokoon asiansa puhelimitse. Ilmoitin, mihin aikaan pääsisin töistä seuraavana iltana ja että sen jälkeen tavoittaisi hyvin puhelimesta.
Hän soitti minulle jo aamulla kahdeksan jälkeen, herättäen minut unistani. Hän selitti, miksei suunnitelmien lukkoon lyöminen onnistu, koska siihen mennessä ajatus vapun vietosta oli jo vaihtunut pariin otteeseen. Ja viimeisin tieto oli se, että lapsi olisi hänen luonaan silloin. Minä olin tyytyväinen, että hän selitti edes tämän. Ja kiusasin sitten poloista ajatuksella, että loikoilen pienessä yöpaidassa sängyssäni, venytellen ja huokaillen puhelimeen...
Ehdotin hänelle sen puhelun aikana, jos tehtäisiinkin sitten niin päin, että minä menisin hänen luokseen vappuviikonloppuna töiden jälkeen, niin saataisiin asioiden selvitys lähtemään käyntiin. Minut toivotettiin tervetulleeksi :)
Ja mielialani kohosi uusiin lukemiinsa seuraaviksi päiviksi...
***
Jatkan aiheesta lisää seuraavaan merkintään, ettei tule niin pitkää tekstiä luettavaksi. Seuraava merkintä siis parin-kolmen päivän sisällä tulossa...
Yrittäkää saada selkoa tästä - kirjoitin tämän kuta kuinkin yhdeltä istumalta ja iltamyöhällä, tosiaan väsynyt, mutta halusin purkaa tämän alun jo pois mielestäni. Seuraavaksi nukkumaan.
I'll be back with the end of the story... ;)
Herra numero kahdeksan alias Kipinämikko, lyhempänä nimettäköön tässä siis Mikoksi vain, on nyt takaisin kuvioissa mukana. Ja tällä kertaa vakavammassa mielessä. Sisäinen optimisti ja kyynikko ovat tehneet sovun pääni sisällä muutaman viikon pohdintojen jälkeen ja nyt kun alan rauhoittua niistä pohdinnoistani ja työstäni johtuneesta stressistä, olen hyvin väsynyt, mutta kuitenkin - myönnettäköön - myös ihan onnellinen.
Mistä kaikki lähti siis liikkeelle näinä viikkoina?
Olemme jutelleet Mikon kanssa mesessä muutamaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana. Hermostuin hänelle erään kerran mesessä jutellessa. Hän kommentoi omalla tavallaan taas miesjuttujani, lähinnä suhtautumistani niihin, josta sitten vedin väsyneenä herneen nenään palkoa myöten. Hän kysyi, etteikö saa ystävänä kysyä minulta asioita, joita miettii. Pohdin hänelle, että osaanko pitää häntä enää edes ystävänäkään. Ja totesin hänelle vielä kieltämättä aika tylysti:
"Syksyllä odotin paljon enemmän, sain pettyä ja nyt en osaa odottaa enää mitään."
Keskustelu ajautui tämän toteamuksen jälkeen siihen, että hetken aikaa mietin/mietimme yhteyden katkaisemista kokonaan. Hän tosin on päässyt ihoni alle niin hyvin, että ilmeisesti tiesi, mistä narusta vetää, etten sitä kuitenkaan tehnyt, joten hän pysyi meselistallani ja edelleen yhteydessä.
Hän soitti minulle pari päivää tuon keskustelun jälkeen, kuin sitä ei olisi käytykään. Kyseli kuulumisia ja vastailin hänelle hieman ympäripyöreästi, koska olin vanhempieni luona käymässä ja täten ympärillä oli ylimääräisiä korvia. Hän kysyi myös huhtikuun suunnitelmistani, että onko hänen mahdollista tulla poikkeamaan jonain viikonloppuna. Vastasin, että pääsiäisen aikaan kyseinen ajatus ei ainakaan onnistu, koska olin itse lähdössä erään toisen miehen luokse. Hän ei tuputtanut käyntiään, mutta yritti udella tästä toisesta miehestä hieman. En paljoa kertonut, lähinnä ylimääräisten korvien tähden, joten sillä kertaa asia jäi siihen.
Tästä taas muutama päivä myöhemmin... juttelimme mesessä. Hän totesi yhtäkkiä, että haluaisi tosiaan tulla käymään, tekemään selvitystä ajatuksistaan, päätöksistään, mahdollisista suunnitelmistaan ja jopa tunteistaan, jos rohkeus riittää. Moiset sanat aiheuttivat päässäni ja ajatuksissani oikosulun. Optimisti sai sähköshokin sisälläni eikä sitten osannutkaan enää leikkiä kuollutta...
Tuli pääsiäinen... menin sen toisen miehen luona käymään... Mikko laittoi minulle tekstiviestin vierailun aikana yhtenä päivänä, kertoili kuulumisiaan... aivan kuin varmistaakseen, että hän pysyy mielessä, vaikka olenkin tosiaan toisen luona - ihan niin kuin hän ei olisi jo pyörinyt mielessä liiaksikin sen reissun aikana.
Pääsiäistä seuraavana viikonloppuna yritin houkutella Mikkoa tännepäin kertomaan näistä ajatuksistaan, koska minulla oli kokonaan vapaa viikonloppu. Hänen ei onnistunut lähteä tännepäin, koska lapsensa oli hänen luonaan sinä viikonloppuna, mutta sinne voisi tulla käymään, jos haluaisi ja pystyisi. En pystynyt, vaikka halua tietysti olisi ollut, joten perjantai-illan pyhitin vanhaan tuttuun illanviettotapaan, muutama siideri koneen ääressä istuskellessa ja mesessä jutellessa. Ja kyllähän sitä juttua irtosikin sillä tavalla hyvin... etenkin kun osaa esittää olevansa hieman enemmän pöhnässä, kuin oikeasti onkaan ja vielä antaa sen vaikutelman, ettei muistaisi keskustelusta mitään. Sain siis uusia tiedonmuruja irti Mikon selvitysajatuksesta, jota hän ei halunnut kertoa kuitenkaan muuten kuin kasvotusten.
[Ai niin, luitte kyllä oikein - hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, vuoroviikoin hänen luonaan. En ole aiemmin maininnut asiasta, mutta tällä kertaa lapsen mainitseminen tuo lisänäkökulman ja melkoisen mutkan matkaankin suhteen kehityksestä puhuttaessa. Joten siksikään koko tilanne ei ole missään vaiheessa ollut eikä varmaan tule olemaankaan aina niin kovin helppo.]
Yhden puhelun aikana ennen pääsiäistä heitimme ajatuksen vapun viettämisestä kimpassa. Toin tämän sitten esille uudestaan pöhnäpäissäni ja kutsuinkin hänet tänne käymään vappuviikonloppuna. Mikko oli yllättynyt, kun en ollutkaan tehnyt muita suunnitelmia, viitaten siis tähän toiseen mieheen. Ja oli suorastaan tyytyväinen, kun muita suunnitelmia tämän toisen miehen varalle ei tosiaankaan ollut. Ajatus jäi siis hautumaan.
Ja hautumaan...
Ja hautumaan...
Lopulta menetin (taas) hermoni PMS-oireissani ja lähetin hänelle mesessä offline-viestin, kun hän jo oli lähtenyt nukkumaan. Tylytin viestissäni, että mitä jos skipataan koko tapaaminen. Kun kerran selvitys, jonka hän halusi kuitenkin tehdä, ei vaikuttanut olevan niin tärkeää, että voisi tosiaan suunnitelmia tehdä vapun osalta, niin soittakoon ja kertokoon asiansa puhelimitse. Ilmoitin, mihin aikaan pääsisin töistä seuraavana iltana ja että sen jälkeen tavoittaisi hyvin puhelimesta.
Hän soitti minulle jo aamulla kahdeksan jälkeen, herättäen minut unistani. Hän selitti, miksei suunnitelmien lukkoon lyöminen onnistu, koska siihen mennessä ajatus vapun vietosta oli jo vaihtunut pariin otteeseen. Ja viimeisin tieto oli se, että lapsi olisi hänen luonaan silloin. Minä olin tyytyväinen, että hän selitti edes tämän. Ja kiusasin sitten poloista ajatuksella, että loikoilen pienessä yöpaidassa sängyssäni, venytellen ja huokaillen puhelimeen...
Ehdotin hänelle sen puhelun aikana, jos tehtäisiinkin sitten niin päin, että minä menisin hänen luokseen vappuviikonloppuna töiden jälkeen, niin saataisiin asioiden selvitys lähtemään käyntiin. Minut toivotettiin tervetulleeksi :)
Ja mielialani kohosi uusiin lukemiinsa seuraaviksi päiviksi...
***
Jatkan aiheesta lisää seuraavaan merkintään, ettei tule niin pitkää tekstiä luettavaksi. Seuraava merkintä siis parin-kolmen päivän sisällä tulossa...
Yrittäkää saada selkoa tästä - kirjoitin tämän kuta kuinkin yhdeltä istumalta ja iltamyöhällä, tosiaan väsynyt, mutta halusin purkaa tämän alun jo pois mielestäni. Seuraavaksi nukkumaan.
I'll be back with the end of the story... ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)