Kohti uutta vuotta vanhoja muistellen

Vuoden vaihtuminen on aina ollut minulle pohdinnan aikaa, eikä tämäkään vuodenvaihde ole tuonut siihen poikkeusta. Jouluvieraan täällä ollessa minun oli pakko rauhoittua, pitää kiltti tyttö enemmän läsnä kuin yleensä. Se sujui luontevasti, koska en päässyt käyttämään tietokonetta niin paljoa kuin tapanani on enkä näin ollen eksymään näihin omituisiin keskusteluihin, joista sitten olen päätynyt... niin no, olettehan lukeneetkin minkälaisiin tilanteisiin. Ja koska ketään herraa ei asu niin lähellä, että olisi yhtenä satunnaisena vapaailtanaan voinut käydä herättelemässä tuhmempaa puolta esiin, niin ongelmia ei kaidalla tiellä pysyminen tuottanut. Tämä kilttinä tyttönä olo tosin johti siihen, että pohdin vielä entistä enemmän asioita, joita olen tehnyt ja joita en ole aiemmin sen kummemmin ajatellut. Moraali siis nosti meteliä kiltin tytön päässä, eikä se kuiskutellut mitenkään hellästi...

Mutta kadunko? Tavallaan kyllä, tavallaan en. Olen kerrankin osannut antaa vain mennä, enkä jarruttaa mielitekojani toisten mielipiteen ja velvollisuuksien takia ja sitä en osaa katua. Mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, tekemiseni ovat päässeet vaikuttamaan välillisesti myös muihin, eikä aina niin suloisesti. Se taas... no, saa juuri sen nukuksissa olleen moraalin nostamaan meteliä.

Ajattelin ensin, että kirjoittaisin jonkun mukavan kohtaamisen näin uuden vuoden kunniaksi. Mutta koska tapanani on edetä kronologisessa järjestyksessä, tulee tämä kohtaaminen nyt, vaikka en sitä niin hyvällä muistelekaan.

Palataan siis herraan numero viisi. Hänhän löysi silloin sen jonkun, joten sopimuksemme mukaan lopetimme suhteen. Juhannusviikolla hän soitti alkuviikosta ja kyseli kuulumisia, kertoi sukulaisensa kuolemasta ja töistään. Emme olleet paljoa pitäneet yhteyttä toukokuun alun juttumme jälkeen, joten yllätyin todella hänen soitostaan. Hän soitti sunnuntaina uudestaan, kertoili jälleen kuulumisiaan ja kertoi myös, että suhde sen jonkun kanssa oli päättynyt loppuviikosta. Uusi oli jo katsottuna seurustelun varalle, mutta...
"Miten ois, vielä kerta, vanhojen aikojen kunniaks, kun panettaiskin, muttei kehtaa uudelta vielä kysyä... ja kai sunkin ny tekee mieli kuitenkin, jos ei ole vähään aikaan saanut...?"

No, siinä hän oli kieltämättä oikeassa. Vaikkei edelliskerrasta ollutkaan kuin reilu pari viikkoa (tätä en siis hänelle kertonut, ainakaan muistaakseni), niin kestopanetuksen etuna ja haittana on se, että aina tosiaan tekee mieli... Joten suostuin. Oletin sen olevan samanlainen kerta kuin ne pari aiempaakin toukokuussa, yhtä rentoja ja huumorilla höystettyjä.

Täytyy myöntää, että ei ollut. Ja toisaalta, jälkiviisaana, olisihan se pitänyt aavistaakin...
Tällä kertaa minä ajoin lähemmäksi hänen seutuaan, edelliskerroillahan tilanne oli toisinpäin. Oli hikinen päivä, luontoäiti ei oikein osannut päätää, ripottelisiko vettä vai antaisiko auringon paistaa. Kiertelimme aikamme etsien sopivaa paikkaa parkkeerata hetkeksi, kahdeksikin. Vanha tuttu kuvio, takapenkin selkänojat nurin ja sisälle.

Mutta missä rentous, missä huumori? Vähäinen huumori, mitä koko touhussa oli, tuntui sekin väkinäiseltä. Rentoudesta ei tietoakaan. Ja hänen katseensa oli koko ajan kiinnittyneenä jonnekin oikean olkapääni yläpuolelle, hän ei katsonut kertaakaan suoraan silmiin. Jos sattuikin vahingossa vilkaisemaan, niin käänsi äkkiä katseensa pois. Ensimmäistä kertaa tuli itselle sellainen olo, että voisin ottaa rahaa koko touhusta, että olin lähinnä... no, tälle ei ole kaunista muotoa sano - että olin lähinnä reikä, johon mies itsensä tyhjentää.

Ei siis mikään mieltä ylentävä kokemus, vaikken sitä ajatellutkaan heti tilanteen ollessa käsillä, tämä ajatus tuli mieleen vasta kotimatkalla. Kotimatkalla päätin myös, etten enää ryhdy näihin tekemisiin tämän herran kanssa. Eikä näin ole käynyt, nykyään emme ole enää yhteydessäkään toisiimme.

No mutta, menneen kesän tapahtumia, ei niistä enää tarvitse pahemmin välittää. Mutta jos jonkun reissuni voisin jättää näin jälkeenpäin ajatellen tekemättä, niin tuon.

Anyways, uusi vuosi, uudet kujeet ellei jopa vakavoitumistakin havaittavissa...
Ei kai nyt sentään, vitsi vitsi. ;) Ei nyt hetkeen vakavoiduta liiaksi. Tai jos niin teenkin, niin kerron vielä vallattomat tapaukseni tänne ja sitten alan tälläkin puolella enempi vakavoitua.
Mutta niitä aikoja odotellessa...

Huurrutetaanpa lisää auton ikkunoita...

No hei, ei kaikki voi aina mennä niin sujuvasti. Kyllä niitä takapakkeja ja peruuntumisiakin on tullut. Yhden kerran olin juuri lähdössä ajamaan tapaamiseemme, kun sain tekstiviestin, että ei onnistukaan, häiriötekijöitä paikalla. Tulinpa sitten käyttäneeksi alibini ihan niin kuin olin uskotellut kotonanikin... Toisella kertaa, toisen miehen kanssa, tekniikka puuttui peliin - emme saaneet toisiimme yhteyttä sovittuna päivänä, kun olin maisemissa lähellä hänen kaupunkiaan. Siellä päin asuu eräs hyvä ystäväni, jonka luona olin virallisesti ja ihan oikeastikin käymässä. Olisin vain tehnyt pienen ylimääräisen lenkin sitten kotimatkallani - ja syyttänyt sitten myöhäistä kotiintuloaikaani ystävääni, jonka kanssa keskustelut venähtivät (that could happen!) Mutta tekniikan pettäessä tämä siis peruuntui. Ja voi luoja mikä turhautuminen siitä hyvästä... Sitä odotti saavansa eikä sitten saanutkaan. Jostain syystä kiukuttelin illalla perheenjäsenillenikin...

Mutta mikä pahinta, mikä häiritsee eniten sitä kilttiä tyttöä minussa: Olen tullut loukanneeksi erästä ihmistä, jota en olisi koskaan halunnut loukata.

Vaihdoimme mesekavereita ystäväni kanssa, vähän vaihtelua omiin vanhoihin kuvioihin. Hän antoi minulle erään tuttunsa, jonka kanssa hänellä oli ollut suunnitelmia läheisemmästä kohtaamisesta vuotta aiemmin. Nyt hänen mielestään herra oli todella raivostuttava tapaus ja halusi minunkin mielipiteeni, pidänkö häntä yhtä ärsyttävänä. Loistava alku uudelle tuttavuudelle, eikö?
Ystäväni seurusteli itse sillä hetkellä eikä hänellä niin ollen ollut kohtaamista ajatellen "käyttöä" herralle. Aloimme siis jutella herran kanssa, höpistiin aina välillä. Käsitin kyllä muutaman keskustelukerran jälkeen, mistä syystä ystäväni pitää häntä ärsyttävänä, mutta itse olen oppinut kuuntelemaan ja lukemaan vastaavia puheita ja osallistun yhtä suureen paskanjauhantaan luontevasti ja myöntelen sopivissa kohdissa.

Miten hänestä sitten tuli herra numero viisi?

Luin joskus mesen lokitiedostoa ja mietin, missä kohtaa se ehdotus tapahtui. Vihjailimme molemmat, että olisi kohtalainen panetus ja olisi mukava päästä se purkamaan rakentavalla tavalla. Minä tottuneena puhumaan moisia ehdotelmia heittelin ilmoille paikkoja ja tapoja, mutten kuvaillut vielä yksityiskohtia. No, jos miehellä on jo kohtalainen panetus, niin yltyyhän se sellaisista puheista ilman yksityiskohtiakin. Tulin lopulta johtopäätökseen, että hän sen ajatuksen lopullisesti puki sanoiksi, virallisti sen. Ehdotti suoraan, että voisihan moisen tapaamisen toteuttaakin eikä sekoittaa siihen mitään ylimääräisiä tunteita. Alunperin hänen piti tulla meille kotiin, koska olisin saanut olla parina päivänä ihan yksin isossa talossa. Tähän tuli kuitenkin muutos, koska en enää olisikaan ollut yksin. Joten mikä avuksi tilan puolesta?

Mainitsinhan aiemmin, että minulla oli farmarimallinen auto? Ja että epäilin silloin, että farmari olisi tilansa puolesta pienempi kuin citymaasturi?
Heh, ei todellakaan. Takapenkin selkänojat kun kaataa, niin taakse saadaan mukavankokoinen tila näin lyhyelle blondille kuin minä, vaikkapa nukkumiseen. Tai no... Kyllähän sinne kaksikin ihmistä mahtuu tekemään vaikka mitä. ;)

Ei kun hommiin siis - sovimme tapaamisen taas huoltoasemalle. Hän hyppäsi minun kyytiini (rikotaan kaava edes kerran...) ja ajoin vanhalle tutulle kutupaikalle, tällä kertaa toukokuisena iltana, ilman lunta ja pakkasta. Olin maininnut ohimennen hänelle, mistä syystä tiesin sen paikan eikä hänellä ollut mitään hyväksi havaittua sijaintia vastaan. Kaadoimme selkänojat, järjestimme tilan autoon ja kävimme sisään. Tällä kertaa minä sain nauttia kokemuksen tuomasta varmuudesta. Hän oli alkuun todella hermostunut, kun taas minä makasin kyljelläni ja nojasin päätäni käteeni, katsoen häntä ripsien lomasta odottavana. Nautin tilanteesta, tunsin olevani kuin mikäkin paholaisnainen, femme fatale. Ja otin myös tilanteesta kaiken irti, tunnelman tiivistyessä lopulta mahtavaksi höyryksi kaikkiin auton ikkunoihin.

Vaikka tila tosiaan on rajallinen autossa kuin autossa, niin kovin notkea ei farmarin takaosassa sentään tarvitse olla. Vaikka meilläkin oli pituuseroa parikymmentä senttiä, ei asentojen suhteen tarvinnut säätää. Perinteiset asennot sujuivat varsin mainiosti ja pari ei-niin-perinteistäkin. Ja tulipahan sitä opittua pari uuttakin kikkaa ja tyyliä samalla reissulla... Ei siis mikään turha reissu senkään puolesta ;)

Rikoin moraalisääntöni numero kaksi hänen kanssaan. Olin aina ajatellut, ettei minusta olisi seksisuhteeseenkaan. Sovimme tapaavamme vastaavissa merkeissä niin kauan, kuin kumpikin pysyy sinkkuna. Ja jos joku vakavammin otettava ilmaantuu näköpiiriin, siitä kerrotaan toiselle ja juttu päättyy. Hän löysi sen jonkun ensin. Tätä ei jatkunut kuin viikon verran, ehdimme tavata välimatkasta johtuen vielä - ja vain - toisen kerran. Olin toista kertaa varten katsonut silloisen työmatkani varrelta toisen sopivalta vaikuttavan rauhallisen paikan, jonka kävimme toteamassa erinomaiseksi paikaksi. Se kutupaikka on itse asiassa vielä lähempänä päätietä, mutta ainoastaan rekkojen hyteistä voi sinne alas nähdä... Kävimme huviksemme kiertämässä varmuuden vuoksi muitakin paikkoja jo läpi, jos seuraava kerta tulee. Säästyisi aikaa etsimiseltä itse asiaan. Muistan ne paikat edelleen, vaikka hänen kanssaan en niitä käytäkään enää... ;)

No mutta, ketä sitten loukkasin?
Ystävääni, joka tämän herran antoi minulle meseensä. Hän otti tapaamisemme molempien osalta erittäin henkilökohtaisesti. Elin tuon samaisen viikon epätietoisuudessa, että tähänkö vuosia kestänyt ystävyytemme todella voisi kaatua. Podin tunnontuskia kyyneleet silmissä yhtenä päivänä ja toisena saatoin kohauttaa harteitani koko asialle. Kiltti ja tuhmempi puoleni taistelivat keskenään ja kiltimpi oli välillä jäämässä alakynteen. Selvitimme ystäväni kanssa kuitenkin lopulta koko asian, mutta enää hän ei ole yhteydessä kyseiseen herraan.

Kiltti tyttö minussa yrittää nykyään pitää paholaisensa kurissa. Enää en aio - tai korjataan, en ainakaan vielä ole aikonut - sekaantua kenenkään ystäväni minkäänlaiseen säätöön, ihastukseen tai muuhun vastaavaan. Opin kerrasta, että vanha ystävä on tärkeämpi kuin hetken himon kohde. Hetken himo haihtuu, mutta ystävyys kestää montaa lajia.

Mutta - ihan kaikkia paholaisiaan kilttikään tyttö ei pysty torjumaan...