Pako itsestä?

Itsensä palastelu -viikot menossa taas. Siis psyykkinen palastelu, ei mitään fyysistä paloittelua Dexter-tyyliin.

Lievää ahdistusta havaittavissa, joka syntyy yhdistelmästä kaipuu, toivo ja turhautuminen.
Kaipuu siihen, mitä Harrin kanssa oli.
Toivo siitä, että se voisi vielä jatkuakin.
Turhautuminen siitä, että en voi antaa kuin ajan kulua ja odottaa, josko toiveeni vielä toteutuu.
Ja kärsimättömyys odottamisessa - sietämätön, lisää turhautuneisuutta.

Ajatusmaailmani on varmaan omituinen tai sitten tämä vain kuuluu vielä tähän vaiheeseen. Kaipaan tosiaan Harria ja sitä, että voisimme jatkaa, näen jotenkin niin selkeästi mielessäni yhteiselomme, mitä se voisi olla ylä- ja alamäkineenkin.
Ja toisaalta hyväksyn sen, ettemme voi jatkaa juuri nyt, joten hyödynnän nyt mahdollisuuksiani näissä kevyemmissä kohtaamisissa ja mahdollisissa uusissa sutinoissa. Jos suunnitelmat pitää, niin viikonloppuna pitäisi yksi kevyempi irtiotto olla tiedossa vanhan tutun kanssa. Mutta saa nyt nähdä, vielä muutama päivä aikaa tilanteen muuttua vaihteeksi kokonaan...

Joku fiksu sanonut, että teemme päätöksemme aina senhetkisten tietojemme mukaan, koska tulevaahan ei voi nähdä - sen takia on omalla tavallaan turha katua jälkeenpäin, että miksi valitsi niin kuin valitsi. Joskus olen omalla kohdallani huomannut, että olen saanut todeta jälkeenpäin tehneeni sittenkin ihan oikeita valintoja, koska asiat etenivät miten etenivätkin, toisella tavalla kuin olin ennakoinut.

Tällä hetkellä parhaimmalta tuntuu siis kulkea näitä kevyitä kohtaamisia läpi, koska tällä hetkellä en osaa ajatella vakavissani oikein ketään muuta kuin Harria. Eikä tunnu - ainakaan vielä - tuottavan kovin suuria vaikeuksia työntää noita vakavia tuntemuksiaan taaemmaksi siksi aikaa kun sutinoita käsittelee.
Tai no, mistähän tämä ahdistus on merkkinä sitten... hmph.

Sain tähän aiheeseen äsken yllättävältä taholta juttukaverin - Mikosta. Kerroin hänelle tästä ahdistuksestani ja sen syistä, odottamisesta. Hän totesi, että jos aina odottaa oikeaa hetkeä, joutuu myöntämään ettei sitä ehkä ikinä tule.
Kun vastasin tähän hymähtäen, että voihan näinkin olla, mutta jostain kumman syystä en halua sitä ajatella nyt, hän myönsi, että kuulostaa jotenkin tutulta. Ja että joskus on vain myönnettävä tosiasiat - ja virheet.

Tästä syystä siis mietin tätä itseni palastelemista ja toisaalta pakoa tästä koko touhusta omiin oloihin. Viikonloppuni on puhelinhommistakin vapaa ja se mahdollinen kohtaaminen vanhan tutun kanssa olisi irtiotto ja omanlaisensa pako. Hänen kanssaan voin myös asiasta jutella, jos siltä tuntuu.

Heti kun matkatoimistot tarjoavat matkaa pois omasta elämästään, haluan kyllä varata sellaisen. Ihan vain pariksi päiväksi.

Rire kiittää ja kuittaa. Sekavaakin sekavampi mindflow saa päättyä tähän.

Mahdollisia uusia sutinoita

Ja näitä jollain tasolla on tosiaan ilmassa koko aika, vaikka omalla tavalla kaipaankin Harria.

Ensinnäkin - edellisen postauksen lopussa mainitsemani todennäköinen seuraava herra. Tämä vanha rakas ystäväni, joka kannusti minut puhelinhommiin (ja jolle sain puhelimessa pelkällä huohotuksellani aikaan myös kiitettävän seisokin kesken kävelyn :p) ja jonka kanssa olemme kohta vuosikymmenen pitäneet yhteyttä, muttemme vielä kertaakaan nähneet livenä. Hän, jonka kanssa tuli monta vuotta harrastettua nettiseksiä.
Hän, joka totesi minulle tapaillessani Harria, että jos - ja iso jos, hän ei sitä toivo, vaan haluaa minun olevan onnellinen - juttu ei Harrin kanssa onnistukaan, niin olisiko meillä mahdollisuus hieman pitää hauskaa. Hän kun ei olisi koskaan pannut pahakseen, jos edes puolet meidän vuosien aikana juttelemistamme asioista kävisi myös toteen. Myönsin hänelle, että olin itsekin miettinyt samaa viimeisen parin vuoden aikana, joten teimme diilin.

Tässä nyt aikatauluja ja mahdollisuuksia järkkäillessä hän todennäköisesti tulee minun luokseni käymään. Ehkä ensi kuussa. Sitä ennen sitten puhelinseksiä. Siis ei vain ammatillista versiota vaan ihan aitoa.

Toiseksi - ihan tuossa naapurikunnassa asuu eräs mies, joka on käynyt luonani keväällä pariin otteeseen ja tässä syksylläkin pariin otteeseen. Kerron hänestä ehkä enempi, jos ja kun sen ihastus-postaukseni teen (kirjoitin jo luonnoksen yövuorossani, mutten julkaissut, täytyy vähän järkkäillä vielä), mutta mainittakoon se, että hän kävi viime perjantaina, ehdotti leffan katsomista kanssani. Toi elokuvan mukanaan, katsoimme sen ja hän lähti jatkamaan matkaansa. Häneltä oli jäänyt tarkistamatta statukseni, hän jo kyseli keittiöön tuttavallisesti astellessaan, että joko olen suunnitellut Hartsan kanssa yhteen muuttamista. Totesin vastaukseksi elokuvaa pyörimään laittaessani, että eipähän mun enää tartte, tauko jäi pysyväksi olotilaksi.
Nimittäin samainen naapurikunnan mies totesi tauon aikana täällä kahvilla käydessään ja kuulumisia vaihdellessaan (ja torjuessani hänen hienoisen lähentymisyrityksen) että kyllä hänen mieltään jää kaihertamaan se, mitä se(ksi) olisi minun kanssani ollut. Saa nähdä siis, yrittääkö nyt uudelleen...

Kolmanneksi - Mikko heitti eilen tuttavallisesti, että miltä syksy täälläpäin näyttää, kun oli hetkeä aikaisemmin pohtinut, että lähtisi reissuun syyslomalla opiskelustaan. Hymähdin, että eikö hän muista, eihän siitä ole kuin vuosi kun hän täällä ensimmäistä kertaa oli. Totesi kai keskittyneensä muuhun kuin kaupunkikuvan katseluun. Ja kysyi, vieläkö huolin hänet kattoni alle. Piruilin vastauksena, että enköhän häntä vielä siedä.
"Olenko tosiaan niin paha?"
"Pahempi."
"Auts."
Positiivista huomata itsestäni: minua ei kutkuta ajatus siitä, että Mikko olisi tulossa käymään kuten aiemmin. Tai väärin, kutkuttaa - siinä mielessä, että jos hän tekee jonkun lähestymisyrityksen, mietin jo valmiiksi, miten teilaan yrityksen jo kesken ilmalennon >:)
'Naiset...' totesi tuo ensin mainittu vanha ystäväni tähän kun mainitsin asiasta hänelle.

Ja... hmm. Olikohan vielä joku? Aa, niin. Eräs mesessäni viihtyvä herrasmies myös ehdotti panetuksen helpotusta aikataulun puitteissa tulevalle viikonlopulle. Totesin, että ainakin kahvit tarjoan, rehellisesti sanottuna en kyllä osaa vielä sanoa, mitä annan itselleni periksi tehdä. Tai hänellekään.

Mutta katsotaan mitä tässä nyt tapahtuu. Puhelinhommassa ainakin juttua tuntuu riittävän näinä päivinä, olen tullut entistä rennommaksi siinä touhussa.

Mutta nyt nukkumaan jälleen, toivottavasti hyviä unia näkemään... :)

Vaihtamalla paranee?

Kuten jo edellisen merkinnän kommenteissa totesin, on tapailu minun ja Mikon kanssa päättynyt. Keskustelumme aiheesta kävi kivuttomasti mesessä lauantai-iltana:

Aloitin juttelun, kyselin kuulumiset ja sitten kerroin jälleen miettineeni asioita ja päätyneeni siihen, että meidän on parempi lopettaa tämä tapaileminen. Mikko kysyi syytä tähän ja kerroin minua häiritsevän sen, että koko touhu ei tunnu mitenkään tasapuoliselta, että muistini mukaan minä olen joka kerralla tapaamista ehdottanut ja järjestänyt. Hän myönsi tämän, totesi päälle, että hänellä auto sellaisessa kunnossa, ettei pysty niin helposti edes lähtemään liikkeelle eikä halua maksaa reilusti kalliimpaa hintaa joukkoliikenteestä päästäkseen paikasta toiseen. Sanoi, että teen itse kuitenkin omat päätökseni. Totesin hänelle, että vaikuttaa olevan ihan oikea päätös, kun ei hän tuon enempää vastaankaan laita. Mikko ilmoitti, ettei hän ketään ala kerjäämäänkään tapailemaan kanssaan. Hymähdin, ettei vastalauseen esittämistä lasketa vielä kerjäämiseksi. Mikko ihmetteli, mitä hyötyä siitä vielä olisi - sanoin, ettei jäisi tosiasioita kertomatta.
Mikko sanoi, että tosiasia on, että hän tykkää tapailla kanssani, koska viihtyy seurassani.

Ja tuon jälkeen jatkoimme juttelua täysin normaalisti. Editorini totesi tämän kerrottuani, että melkoisen casual break up.

Ei kyyneleitä, ei sen suurempia tunteenpurkauksia kummaltakaan puolelta. Tosin olin omat itkuni jo itkenyt perjantaina Houkutuksen läsnäollessa ja hänelle koko tarinan kertoessani.

Hmm, täytyy nimetä tämä Houkutus, herra numero 10, jotenkin uudestaan. Harri Houkutus rimmaisi jotenkin, joten olkoon hän Harri tästä eteenpäin. Ja kenties Hartsa jossain välissä, lempinimenä :p

Harri saapui luokseni perjantaina ennen iltaseitsemää - työvuoroni puhelimen ääressä jatkui vielä kahdeksaan asti. Harri tiesi tämän jo ennalta ja osasi siis varautuakin, että häivyn välillä toiseen huoneeseen puhumaan soittajille. Keitin meille kahvit ja juttelimme sohvalla. Vuoroni päättyi ja juttu vain jatkui... Vasta joskus iltakymmenen aikaan Harri rohkaistui suutelemaan minua - sanoi miettineensä sitä jo jonkin aikaa, mutta ei ollut varma, miten reagoisin. Hän suuteli minua uudestaan ja totesi rauhallisesti, että hän on tullut jo siihen johtopäätökseen illan aikana, ettei halua tämän jäävän vain yhteen tapaamiskertaan. Ja jätti minut tupakalle lähtiessään sohvalle miettimään, että kaverina vai muutenkin...

Puhuimme pitkään, juttelumme polveili. Harri tuli uudestaan lähemmäs, suuteli varovaisesti, sitten väkevämmin... Minä kuitenkin vihelsin pelin vielä poikki - eteneminen ei vain tuntunut siinä kohtaa oikealta. Harri pyysi minua katsomaan häntä silmiin, kun välttelin hänen katsettaan ja sanoi minulle, jälleen rauhallisesti, että meidän ei tosiaankaan ole mikään pakko edetä yhtään pidemmälle - voisimme jättää tilanteen siihen puoleksi tunniksi, tunniksi tai koko illan osalta ja hän voisi lähteä kotiin, jos minusta siltä tuntuisi. Kävimme molemmat sauhuilla ja takaisin sisälle palattuamme Harri kysyi minulta Mikosta, minkälainen juttumme oikein on ollut. Ja minä kerroin koko tarinan, viime syksystä lähtien.

Siinä, kun tarinaani kerroin ja mietin... totesin ennen loppuun pääsemistä ääneen, että ei tämä kuulosta kyllä hyvältä enää omissa korvissanikaan. Harri sanoi minulle, että vaikken häneen vaihtaisikaan, olisi minun parempi jättää Mikko, koska siitä hommasta ei tulisi sen valmiimpaa. Myönsin vaisusti, että niin se kai on tehtävä.

Menin vielä hänen seurakseen parvekkeelle sauhuille. Harrin lähtiessä takaisin sisään jäin vielä istumaan ja vastasin hänen kysyvään katseeseensa toteamalla, että tulen kohta. Hän tajusi mistä oli kysymys ja kun hän oli saanut oven kiinni perässään, aloin itkeä. Niitä hiljaisia kyyneleitä, joita olen tottunut itkemään. En osaa sanoa tarkalleen mitä itkin: menetettyjä haavekuvia, hitaasti syttynyttä järjen valoa, omien toiveiden ja halujen tietämättömyyttä - ehkä niitä kaikkia.
En kuitenkaan jäänyt parvekkeelle pitkäksi aikaa, tätä kyynelille antautumista kesti ehkä pari minuuttia ennen kuin tulin takaisin sisälle, pää painuksissa, suunnaten keittiöön juomaan lasin vettä ja pyyhkimään poskilta vielä muutaman tipan pois. Hymyilin vaisusti Harrille mennessäni hänen ohitseen ja kun palasin sohvalle, tuntui hyvin luontevalta käpertyä Harrin kainaloon ihan vain olemaan.

Juttelimme rauhalliseen tahtiin tuon jälkeen. Harri kertoili erilaisia hänelle tapahtuneita tilanteita ja sattumuksia, minä nauraa käkätin sohvalla maaten pää hänen sylissään. Olin jo sanonut hänelle, että hän saa jäädä yöksi eikä tarvitse välttämättä sohvallakaan nukkua vaan voi tulla myös viereen - Harri huokaisi helpotuksesta tässä kohtaa, hän kun oli jo ehtinyt henkisesti valmistautumaan nukkumaan myös sohvallani.

Ja lopulta, hänen tarinoitaan kuunneltuani:
"Mä taidan olla jo sen verran rauhoittunut ettei omatuntokaan enää soimaa."
Harri katsoi minua jännittyneenä. "Mitähän tuo tarkalleen ottaen mahtaa tarkoittaa?"
"Vink vink", sanoin ja virnistin.

Siirryimme makuuhuoneen puolelle... ja niin Harrista tuli herra numero 10... ;)

**

Seuraavana päivänä kävin ystäväni luona suuremmassa kaupungissa. Miettiessäni näitä herrojani hymähtelin itsekseni nähdessäni DNA:n mainoksia katukuvassa - "Vaihtamalla paranee."

Niinpä. Mutta miten, niin siitä lisää ensi kerralla.

Hormoneja, houkutuksia ja hermojen menettämistä - ja miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa

Naisten hormonit ovat sitten mukava asia.

Yeah right. Not always.

Olinhan tässä jo muutaman viikon ihan rauhallinen Mikon ja minun suhteen. Että kyllä tämä tästä, annetaan aikaa, hitaasti hyvä tulee etenkin tässä tapauksessa.

Sitten törmään Houkutukseen. Profiilini on edelleen näkyvillä eräässä treffipalvelussa ja sain sitä kautta yhteydenoton. Lisäsin tyypin meseen ja juttelimme. Ja tulemme erinomaisesti juttuun ja molemminpuolista kiinnostusta on ilmassa. Minä mietin jo, miten ihanaa olisi vain antaa mennä ja pyytää Houkutus tänne, nauttia toisistamme, tutustua uuden herran mieltymyksiin makuuhuoneen puolella ja... Hekumoin muistellessani viime vuotta, kun nämä äkkilähdöt ja kohtaamiset olivat mahdollisia.

Kroppani huutaa siis kokeilemaan uutta miestä. Omatuntoni kysyy vastaan:
"Jaajaa, mieli tekee. Mutta mitenkäs Mikko?"
Ah, niin. Mikko. Pääsipä melkein unohtumaan. Mutta vain melkein.

Jatkan jutteluani Houkutuksen kanssa. Hän ehdottaa tapaamista. Minä totean rehellisesti, että asia on nyt niin, että tapailen tällä hetkellä. Ja manaan samaan kirjoituspuuskaan, että tuntuu vain kovin epämääräiseltä tämä tapailu. Hän kysyy syytä ja selitän hänelle ympäripyöreästi tapailuani ja sen epävarmuutta. Hän kommentoi kertomaani saamiensa tietojen ja omien vastaavien kokemustensa perusteella - ja toteaa, että hänen mielestään kahden kuukauden tapailun jälkeen voi jo toiselta kysyä vähän tarkemmin, missä mennään ja onko menossa vakavampaan suuntaan.

Muutaman viikon rauhallinen ajanjakso oli tulossa siis päätökseensä ja aloin menettää hermojani jälleen, miettiessäni tilannetta. Ja kysyin Mikolta, mitä hän minusta tahtoo ja mitä hän tuntee. Pitkästä aikaa oikein hermoja raastava mesekeskustelu (kyllä kyllä, puhelimessa olisi paljon parempi hoitaa nämä, mutta kokemukseni perusteella en vain saa sanoja suustani silloin kun olisi tarve - ja tällä kertaa tarve tosiaan oli.)

Tunteitaanhan hän ei kerro kuin sitten jossain vaiheessa - tyypillinen horoskooppinsa miespuolinen edustaja siis siinä kohdin. Totesi vain, että ei hän tapailisi ketään, joka ei häntä kiinnostaisi. Sanoi, ettei tämänhetkisen työ- ja elämäntilanteensa vuoksi tee kovin kauaskantoisia suunnitelmia muuten kuin juuri sen mahdollisen työn ja koulutuksen sekä muksun suhteen. Sitoutuminen ehkä sitten joskus, kun kysyin siitäkin. Manasin Mikolle, että minua alkaa säännöllisin väliajoin vain rasittamaan, kun ei nähdä mitenkään säännöllisesti. Että tarvitsisin edes jotain, jonka varaan rakentaa ja miettiä asioita eteenpäin.

Vaikkei tuosta ilmaa puhdistaneesta pienestä meseriitelystä selvinnytkään paljoa mitään, minä rauhotuin uudestaan. Rauhoittaako sitten mieltäni se, että saan Mikon menettämään malttinsa myös, kun tenttaan häneltä asioita - silloin hän antaa itse asiassa hieman herkemmin vastauksia, pidempiäkin ja perusteltuja. Ja jotenkin se kiinnostavuusjuttu lämmitti mieltä, edes jotain tunnustusta tunteista.
Nyt sentään suunnitelmissa seuraava tapaamiskerta Mikon kanssa puolentoista viikon päähän, joten ainakin jotain etenemistä havaittavissa, ainakin näkemisen suhteen.

Kirosin ystävälleni tuota pientä riitaa seuraavana päivänä, että kyllä me naiset vaan ollaan outoja. Hän totesi syyttävänsä hormoneja - koskaan ei voi olla täysin tyytyväinen. Näinpä...

Entä Houkutus sitten?
Noh... edelleen olemassa.

Juhannusviikonloppu

Lupasin kirjoitella viime viikonlopusta, että mitenkä se Mikon kanssa sujui. Ja sujuihan se, melko rauhallisesti - perjantai-illan saimme olla kahdestaan, lapsi tuli vasta lauantaina päivällä seuraksemme.
Juttelimme, kuhertelimme, otimme olutta juhannusaaton kunniaksi (kylmä Karhu tölkissä ja lemmestä lämmin karhu vieressä, mikäs sen mukavampaa minun kannaltani ;) ) ja katselimme elokuvia. Ja niin, söimme torstain ja perjantain välisessä puhelinyövuorossani tekemääni marjapiirakkaa yön aikana.

[Mainitsin Mikolle, mitä hommaa olin tehnyt leipoessani. Hän tulkitsi sen silloin yöllä vitsailuksi, mutta korjasin sunnuntai-iltana hänen ajatuksensa vääräksi ja sanoin, että tarkoitin ihan totta. Hän ihmetteli hetken, kyseli käytännön asioita ja totesi sitten, että työ se kai se on sekin, jostain kansan on rahansa saatava. Ei siis hermostunut sen enempää :)]

Minulla on vähän vaihtelevia krapuloita, tällä kertaa olin taas energisellä päällä. Lauantaina heräsin suhteellisen aikaisin myöhäiseen nukkumaanmenoaikaani verrattuna ja aloin touhuta keittiössä ja järjestellä paikkoja. Annoin Mikon nukkua ja menin herättelemään häntä vasta paria tuntia myöhemmin, pannullinen valmista kahvia keittiössä odottamassa. Jäimme vielä vierekkäin torkkumaan hetkeksi aikaa ennen kuin lopulta menimme aamukahville. Muksu tuli noin tunnin päästä tästä.

Muksu vierasti minua ehkä noin kymmenen minuuttia. Sitten jo kävi pyyntöjä/komentoja leikkimään hänen kanssaan ja minähän auliisti leikin ja viihdytin pientä. Välillä Mikko katseli meitä itsekseen hymyillen tietokoneensa äärestä, kun möyrysimme ja painimme lattialla.Vaikka katsoinkin häntä kysyvästi huomattuani tämän, ei hän kommentoinut hymyilyään mitenkään.

Sunnuntaina oli taas suorastaan pelottavan normaali perheaamu yksin asumaan tottuneelle sinkkunaiselle. Muksu kiipesi sänkyyn minun ja Mikon väliin, käpertyi välillä kainalooni ja halasi. Olimme taas liittolaisia yrittäessämme herätellä Mikkoa unestaan ja ilveilimme toisillemme nauraa kihertäen. Myöhemmin päivällä lähes liikutuin muksun kavutessa syliini sohvalle ja maatessaan siinä kaikessa rauhassa, luottavaisena.

Mieleni kannalta viikonloppu meni suhteellisen rauhallisesti - välillä tietty koin pieniä mustasukkaisuuden pistoksia, kun vilkuilin mitä Mikko kirjoitteli koneella. Ja sunnuntaina oli perinteinen lähtöä edeltävä freak out, kun aloin hermoilla kaikesta. Mutta se oli pahimmillaan paria tuntia ennen lähtöäni, kun pyörimme läheisessä leikkipuistossa; minä katselin muksua isänsä kanssa ja mietin, mikä minun osuuteni tulee olemaan siinä kuviossa. Ja kuten ystäväni totesi, vain aika näyttää. Rauhoituin siitä toteamuksesta ja viimeinen pari tuntia Mikon luona meni mukavasti lekotellessa.

Tällä hetkellä oloni on rauhallinen ja olen suorastaan luottavaisin mielin jatkosta, että tämä on menossa vakavampaankin suuntaan. Kun olin lähdössä - silmät kuivina, rauhoittuneena aiemmasta freak outistani ja kepeästi puhellen sekä muksulle että Mikolle - ja halasin Mikkoa vielä viimeisen kerran eteisessä, hänen otteensa yllättäen tiukentui. Tiedättekö, sillä tavalla... vaistomaisesti, kun ei halua päästää irti halauksesta, niin kuin siinä kohtaa tulisi sellainen tunneryöppy, joka ei muuten näy kuin otteen kiristymisestä. Sen tuntiessani kiristin omaakin otettani ja puristin silmäni kiinni, ettei kyyneleitä pääsisi esiin ja painoin suukon hänen kaulalleen. Peräännyin pois hänen sylistään ja katsoin häntä silmiin.
"Nähdään sitten kun nähdään, eikös se niin mene?" kysyin karhealla äänellä.
"Jep," sain vastaukseksi matalalla - käheämällä kuin yleensä? - äänellä.

Painoin oven perässäni kiinni ja pääsin muutaman askeleen rappusia alaspäin, ennen kuin muutama tippa jo vierähti poskelleni.

Kohtaaminen

"Mm-hmm. Mitäs sä mahdat olla vailla?" hän kysyi, kun näykin hänen kaulaansa ja suutelin pitkään.
"Sua", vastasin yksinkertaisesti.
"No... se alkoi kyllä käydä tässä jo selväksi", hän naurahti.
"Me want some attention..." totesin ja vilkaisin merkitsevästi tietokoneen näyttöä ja istuin syliin hajareisin.
"No sitten..."

...ja sainkin... ;)

Lisää juhannusviikonlopusta tulossa lähipäivinä. Keep checking :p

Välihöpinöitä

Kirjoittajan omanlaisensa blocki taas ilmennyt, nimenomaan tällä puolella. Uuteen blogiin jotenkin helpompi kirjoittaa, kun saa kirjoittaa tavallaan kylmästi ja sen suuremmitta tunteitta, - ihanan vapauttavaa muuten jotenkin - tällä puolella tunteet väistämättä vaikuttavat kirjoittamiseenkin.

Mutta kuulumisia muuten. Uusi kakkostyö puhelimen ääressä vie tosiaan oman aikansa ja energiansa tässä päätyön ohella, viimeiset pari viikkoa olleet aika väsyneitä taas vaihteeksi. Onneksi Mikon suunnalta ei kummemmin mielenhäirintätilanteita ole tullut enkä ole itsekään niitä itselleni aiheuttanut. Juhannuksena pitäisi mennä hänen luokseen sitten, pikkuinenkin paikalla, joten rauhallinen juhannusviikonloppu tulee olemaan :)

Heh, päätyössäni, asiakaspalvelussa, eräs vakioasiakas kysyi minulta tällä viikolla, että eikö fritsumies olekaan käynyt viime aikoina... Vapun jälkeen kun kaulallani oli hemaiseva puremajälki, joka kyllä muutaman asiakkaan toimesta huomattiin. Naureskelin hänelle, että ensi viikonloppuna taas saa...

Ensi viikolla torstain ja perjantain välisenä yönä päivystän puhelimen ääressä jälleen ja perjantaina sitten päivällä lähden ajalemaan Mikon luo, sunnuntaina takaisin. Saa nähdä, miten ajatukseni onnistuu - pystynkö yöllä leipomaan ja huohottamaan puhelimeen samaan aikaan. Pervoja pullia, kuten ystäväni totesi ajatuksestani...

Kuuluillaan taas ja kirjoitellaan. Kun saan erään aiheen muodostettua blogitekstiksi asti, niin se päätyy luonnollisestikin tänne.

Elellään ihmisiksi.

Tapailemisen iloja ja suruja

Viime viikko oli yhtä... no, helvettiä on varmaan kaikista kuvaavin sana. Jahkailen, jahkailen, jahkailen, kääntelen asioita mielessäni mukamas uuteen järjestykseen ja teen johtopäätöksiä perustuen olettamuksiin. Riudutan itseäni pohtiessani synkimpiä vaihtoehtoja, miten tässä tapailemisessa Mikon kanssa voi käydä ja unohdan mahdolliset positiiviset puolet kokonaan. Olen itkenyt viime viikon aikana aivan liian monta kertaa, aivan liian pitkiä pätkiä. Olen uupunut ja väsynyt nyt, vaikka viikonloppuna ratkesi pari asiaa ja sääntöä suhteeseemme liittyen. Mikäs se hieno sana tälle on, posttraumaattinen stressi? Oli mikä hyvänsä - väsyttää.

Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.

Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?

Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.

Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.

Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.

Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)

Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.

Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.

Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.

Mielen peikot

Mikko lähti juuri. Hän tuli torstai-iltana, perjantai-lauantain olimme laivalla ja nyt tänään sunnuntaina hän lähti jatkamaan matkaansa, suunnaten kotiin päin.

Ja minä istun täällä kyynelsilmin, kiroten itseäni ja turhautumistani. Jääkaappikylmä suklaalevyn loppu syötynä ja hieman rauhoittuneempana kuin hetki sitten.

Miksen osaa kysyä suoraan, mitä haluaisin tietää? Miksei minulta löydy rohkeutta moiseen? Miksi vain pyörittelen erilaisia vaihtoehtoja mielessäni, kun helpointa olisi suoraan kysymällä selvittää, mitkä toisen aikeet ja ajatukset ovat. En onnistu tällä mieleni peikkojen leikkimisellä muussa kuin itseni ahdistamisessa ja turhauttamisessa.

Sain kysyttyä vain yhden kysymyksen, kun saatoin Mikon autolleen. Asia, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidempään, joka eilen aiheutti melkein vastaavan olon kesken illan pohtiessani.
"Yhden asian mä sulta nyt ainakin kysyn, mitä eilenkin mietin."
"No?"
"Olenko mä ainoa, jota tapailet?"
Hän mietti hetken. "Tällä hetkellä kyllä." Ei kuulemma energia riittäisi moneen naiseen yhtä aikaa.
"Just."

Miten tämä siis pitäisi tulkita?

Ja miten hitossa sitä selvittäisi helpoiten, mitä haluaa itsekin...

Taidanpa napata sohvatyynyn ja huutaa siihen hetken aikaa turhautumistani.

Vappuviikonloppu - lopputarina, polveilevan sekava versio

Pari-kolme päivää kului jo muutama päivä sitten umpeen, mutta äitienpäiväviikonloppu tuo omat juoksunsa, joten ei ole koneen ääressä ehtinyt istuskella kirjoitusajatuksissa. Mutta lupasin kertoa lopputuleman vappuviikonlopusta - ja mikähän sen mukavampi tapa viettää iltaa, kuin muistellessa mukavaa viikonloppua... Mutta asiaan. (Ja Japelle - tässä lisämateriaalia naisen ajatusmaailmasta siis ;) )

Tapaamisemme meinasi vielä kerran kuitenkin peruuntua. Mikolle tarjoutui maksuton reissu sunnuntaiaamulle, mutta sen toteutuminen oli lopulta sen verran epävarmaa, että hän unohti koko ajatuksen, joten minun matkani sinne onnistui sittenkin. Tämä varmistui torstai-iltana - samana iltana (reissun varmistumisen johdosta ilmeisestikin) tuli myös spontaanisti kirjoiteltua melkoisen pitkä ja intensiivinen nettiseksisessio mesessä... ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, muuten.
Lauantaina aamupäivällä töissä ajatus harhautui toistuvasti tuohon torstaiseen keskusteluun, muutaman kerran asiakaspalvelutilanteissa täytyi räpäyttää silmiään pariin otteeseen ja kysyä 'anteeksi mitä?'

En muista, koska olisin ollut matkalla yhtä hermona. Alkumatkasta säikyttelin itseäni ajatuksella, että kotona olin jättänyt jotain varmistamatta (soitin jopa kämppäni vara-avaimen haltijalle, että käy tarkistamassa tilanteen), välillä meni aivan rennosti musiikin mukana laulellessa ja virnuillessa torstaisen keskustelun suomissa muistoissa ja loppumatkasta taas aloin hermoilla - emme olleet kuitenkaan nähneet yli puoleen vuoteen, paikalla olisi Mikon lapsi, miten suhtautuisin herraan itseensä ja mitä kaikkea voisi muuten tapahtua. Olisiko samanlainen kipinä edelleen olemassa, mitä Mikko oli itsekseen pohtinut ja mitä hän suostuisi kertomaan - hän kun oli maininnut, että avautuminen olisi hänelle vaikeaa.

Toki aika oli kullannut muistoja. Nyt kun näin Mikon omassa kodissaan, isänä ja kasvattajana, niin katselin häntä uudessa valossa. Halasimme, kun tulin sisään ja toivotin lapsellekin jalkapäivää, kun hän ujosteli isänsä harteilla eikä tervehtinyt muuten. Mikko totesi, että pikkuinen ujostelee aina uusien ihmisten kanssa, ettei hänen käytöksensä ollut mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Pikkuisen ollessa hereillä juttelimme matkastani ja muista yleisistä asioista, Mikko teki ruokaa meille ja söimme kaikessa rauhassa. Lapsi lähti kuitenkin nukkumaan melko pian (ujosteli edelleen, ei toivottanut edes hyvää yötä minulle), joten meille jäi omaa aikaa jutella keskenämme. Röhnäsimme olohuoneen sohvalla, Mikko oli kahmaissut minut syliinsä jo pariin otteeseen ja makasin lopulta perinteisesti selälläni sohvalla, pääni levätessä hänen sylissään.

Suljin silmäni maatessani. Toisaalta nautin olla taas näin lähellä ja toisaalta olin epävarma, mitä Mikko oli ajatellut ja mitkä hänen aikomuksensa jatkon suhteen olivat. Hän kehotti katsellessaan minua kertomaan mitä mielessäni liikkuu, kun kulmani kurtistelevat niin paljon. Hymähdin ja mietin ääneen mutisten, että mistä lähtisin liikkeelle. Yritin katsoa häntä silmiin, mutta katse harhaantui tutkailemaan kaikkea muuta kuin häntä - kysymyksiä tuntui olevan niin paljon, mutta minun oli vaikeaa aloittaa mistään. Lisäksi Mikolla on suorastaan hypnoottisen läpitunkevat silmät, joista minulle tulee olo kuin hän näkisi vähän liikaakin pääni sisälle. Suljin siis silmäni uudestaan ja mutisin, että helpointa olisi kai esittää kyllä tai ei -kysymyksiä, jos se edesauttaisi häntä kertomaan mietteitään paremmin. Hän nauroi matalasti ja vastasi kyllä.

Hymähdin. "Pidätkö sä musta?" kysyin ensin, saadakseni itseni aloittamaan edes jostain.
"Kyllä." Vastaus tuli pienen tauon jälkeen vakaasti.
Rypistin taas kulmiani miettiessäni ja kysyin nopeasti, että onko hän sitten kiinnostunut.
"Hmm. Niin siis mistä? Esitä tarkempia kysymyksiä, johon voi vastata vain kyllä tai ei."
Päästin pitkän valittavan huokauksen hänen hekotellessaan. "No okei, onko tilanne sitten eri kuin syksyllä?"
"Kyllä."
"...Hmm... Niinno, sut tuntien kiinnität sanamuotoon huomiota ja tottakai tilanne on erilainen, koska mä olen tällä kertaa täällä etkä sä mun luonani, vai kuinka?"
Hän vain nauroi matalasti uudestaan. Jupisin hetken ja jäin taas ajatuksiini hiljaa.
"Voin mä sulle yhden ajatuksen kertoa..."
"No se olis ihan tervetullutta," aloitin ja olisin jatkanutkin jotain - mutta kun avasin silmäni tuon sanoessani, hän olikin kumartunut lähemmäs ja suuteli minua kevyesti. "Ihan hyvä ajatus," totesin suudelman loputtua. Hän totesi arvelleensakin, että kelpaisi ja suuteli minua uudestaan.

Kurtistelin taas kulmiani, kun katselin hänen kasvojaan. Huokaisin pitkään, suljin silmäni ja annoin tulla mitä mielessäni pyöri.
"En nyt oikein tiedä, miten tässä pitäisi suhtautua... onko tilanne tosiaan eri kuin syksyllä, koska..."
"...siitä jäi kuitenkin se pieni ikävä?" hän ehdotti.
"Kyllä, se siitä jäi. Ja nyt sitten en tiedä, että oletko sä edelleen samoilla linjoilla kuin silloin, vai mikä tässä on muuttunu vai onko muuttunu yhtään mikään ja... niin..."
"Sä mietit liikaa."
"Älä."
"Ihan vaan vihjeenä - älä suotta yritä miettiä liikaa."
"No se taas on vaikeempi toteuttaa," hymähdin ja makoilin taas hiljaa silmät kiinni.
Mikko oli hetken hiljaa, odotti ilmeisesti minun vielä jatkavan, mutta alkoikin sitten puhua itse.
"Pidänkö sinusta - kyllä. Onko tilanne eri kuin syksyllä - kyllä. Olenko kiinnostunut - ehkä."
Avasin silmäni ja katsoin häntä pieni hymynkare huulillani. "Sellainen enempi kyllään päin oleva ehkä?"
"Kenties," hän kiusoitteli. "Ainoa asia, mikä tässä voi sitten mättää, on luottamuspula."
Hän kertoi, että koska hänen lähimmät sukulaisensa asuivat eri puolilla Suomea, joiden luona hän pyrki kuitenkin säännöllisesti käymään - puhumattakaan lähimmistä ystävistä, jotka myös asuivat melko hajallaan - joten hän tulisi vapaina viikonloppuinaan olemaan paljon tien päällä. Tällöin meidän tapaamisemme olisivat siis suhteellisen harvassa.
"Kysymys oikeastaan kuuluu siis, kuinka monta kertaa haluat kuukauden aikana nähdä?"
Katsoin häntä silmiin ja hymy alkoi nykiä suupielissäni, leviten lopulta kunnon virneeksi.
"Enempi kyl haluaisin kuin pystyisi järjestämään, mutta mun mielestä se kaikista tärkein kysymys on, että haluatko sä sitten yrittää?"
Hän kumartui hieman lähemmäs. "Ehkä."
"Ja taas enempi kyllään päin oleva ehkä?" ehdotin silmien tuikkiessa.
"Kyllä."
Vedin hänet lähemmäs suudellakseni häntä itse.

Oivoi, saan näimmä aiheesta kirjoitettua edelleen ihan älyttömästi. Pikakelauksena siis loppujutut vielä:
- ilta meni tuon jälkeen erinomaisesti, nautimme läheisyydestä (ja toki luonnollisesti seksistäkin: Mikko mainitsi, ettei ollut saanut torstai-iltaista mesekeskustelua millään mielestään - se keskustelu toteutui melkein kirjaimellisesti sinä iltana...) ja juttelimme paljon, kiinni toisissamme.
- lapsi ei enää sunnuntaina ujostellut minua - hän hyppäsi sänkyyn meidän väliimme aamulla ja olimme kuin liittolaiset, kun yritimme kaksin herätellä Mikkoa uniltaan. Lopulta minä sain komennon nousta ylös ja mennä tekemään pikkuiselle aamupalaa - tämä komento siis lapselta itseltään. Mikko jäi sänkyyn naureskellen jatkamaan uniaan ja totesi, että niinhän sen juuri pitikin mennä.
- paljon suukkoja, halailuja, ohimennessä suotuja hyväilyjä (me want more!)
- ja mikä tärkeintä - tätä on tulossa vielä lisää, koska tosiaan nyt alustavasti on tapaileminen kyseessä *tekee pientä ilontanssia*

Seuraavan kerran näemme ensi viikolla. Odotan jo innolla, kaihoten lisää läheisyyttä.

Taidan olla ihan (liiankin?) hupsuna siihen mieheen. ^^

Vappuviikonloppu - alkuvääntö

Niin, tosiaan. Lupasin kirjoittaa raportointia tänne viikonlopusta, kunhan ajatukset ja hormonit ovat selkiytyneet. Näin ei nyt kokonaan ole vielä päässyt käymään, mutta ehkäpä kirjoittaminen hieman selventäisi omaakin ajatusta... :)

Herra numero kahdeksan alias Kipinämikko, lyhempänä nimettäköön tässä siis Mikoksi vain, on nyt takaisin kuvioissa mukana. Ja tällä kertaa vakavammassa mielessä. Sisäinen optimisti ja kyynikko ovat tehneet sovun pääni sisällä muutaman viikon pohdintojen jälkeen ja nyt kun alan rauhoittua niistä pohdinnoistani ja työstäni johtuneesta stressistä, olen hyvin väsynyt, mutta kuitenkin - myönnettäköön - myös ihan onnellinen.

Mistä kaikki lähti siis liikkeelle näinä viikkoina?

Olemme jutelleet Mikon kanssa mesessä muutamaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana. Hermostuin hänelle erään kerran mesessä jutellessa. Hän kommentoi omalla tavallaan taas miesjuttujani, lähinnä suhtautumistani niihin, josta sitten vedin väsyneenä herneen nenään palkoa myöten. Hän kysyi, etteikö saa ystävänä kysyä minulta asioita, joita miettii. Pohdin hänelle, että osaanko pitää häntä enää edes ystävänäkään. Ja totesin hänelle vielä kieltämättä aika tylysti:
"Syksyllä odotin paljon enemmän, sain pettyä ja nyt en osaa odottaa enää mitään."

Keskustelu ajautui tämän toteamuksen jälkeen siihen, että hetken aikaa mietin/mietimme yhteyden katkaisemista kokonaan. Hän tosin on päässyt ihoni alle niin hyvin, että ilmeisesti tiesi, mistä narusta vetää, etten sitä kuitenkaan tehnyt, joten hän pysyi meselistallani ja edelleen yhteydessä.

Hän soitti minulle pari päivää tuon keskustelun jälkeen, kuin sitä ei olisi käytykään. Kyseli kuulumisia ja vastailin hänelle hieman ympäripyöreästi, koska olin vanhempieni luona käymässä ja täten ympärillä oli ylimääräisiä korvia. Hän kysyi myös huhtikuun suunnitelmistani, että onko hänen mahdollista tulla poikkeamaan jonain viikonloppuna. Vastasin, että pääsiäisen aikaan kyseinen ajatus ei ainakaan onnistu, koska olin itse lähdössä erään toisen miehen luokse. Hän ei tuputtanut käyntiään, mutta yritti udella tästä toisesta miehestä hieman. En paljoa kertonut, lähinnä ylimääräisten korvien tähden, joten sillä kertaa asia jäi siihen.

Tästä taas muutama päivä myöhemmin... juttelimme mesessä. Hän totesi yhtäkkiä, että haluaisi tosiaan tulla käymään, tekemään selvitystä ajatuksistaan, päätöksistään, mahdollisista suunnitelmistaan ja jopa tunteistaan, jos rohkeus riittää. Moiset sanat aiheuttivat päässäni ja ajatuksissani oikosulun. Optimisti sai sähköshokin sisälläni eikä sitten osannutkaan enää leikkiä kuollutta...

Tuli pääsiäinen... menin sen toisen miehen luona käymään... Mikko laittoi minulle tekstiviestin vierailun aikana yhtenä päivänä, kertoili kuulumisiaan... aivan kuin varmistaakseen, että hän pysyy mielessä, vaikka olenkin tosiaan toisen luona - ihan niin kuin hän ei olisi jo pyörinyt mielessä liiaksikin sen reissun aikana.

Pääsiäistä seuraavana viikonloppuna yritin houkutella Mikkoa tännepäin kertomaan näistä ajatuksistaan, koska minulla oli kokonaan vapaa viikonloppu. Hänen ei onnistunut lähteä tännepäin, koska lapsensa oli hänen luonaan sinä viikonloppuna, mutta sinne voisi tulla käymään, jos haluaisi ja pystyisi. En pystynyt, vaikka halua tietysti olisi ollut, joten perjantai-illan pyhitin vanhaan tuttuun illanviettotapaan, muutama siideri koneen ääressä istuskellessa ja mesessä jutellessa. Ja kyllähän sitä juttua irtosikin sillä tavalla hyvin... etenkin kun osaa esittää olevansa hieman enemmän pöhnässä, kuin oikeasti onkaan ja vielä antaa sen vaikutelman, ettei muistaisi keskustelusta mitään. Sain siis uusia tiedonmuruja irti Mikon selvitysajatuksesta, jota hän ei halunnut kertoa kuitenkaan muuten kuin kasvotusten.

[Ai niin, luitte kyllä oikein - hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, vuoroviikoin hänen luonaan. En ole aiemmin maininnut asiasta, mutta tällä kertaa lapsen mainitseminen tuo lisänäkökulman ja melkoisen mutkan matkaankin suhteen kehityksestä puhuttaessa. Joten siksikään koko tilanne ei ole missään vaiheessa ollut eikä varmaan tule olemaankaan aina niin kovin helppo.]

Yhden puhelun aikana ennen pääsiäistä heitimme ajatuksen vapun viettämisestä kimpassa. Toin tämän sitten esille uudestaan pöhnäpäissäni ja kutsuinkin hänet tänne käymään vappuviikonloppuna. Mikko oli yllättynyt, kun en ollutkaan tehnyt muita suunnitelmia, viitaten siis tähän toiseen mieheen. Ja oli suorastaan tyytyväinen, kun muita suunnitelmia tämän toisen miehen varalle ei tosiaankaan ollut. Ajatus jäi siis hautumaan.

Ja hautumaan...
Ja hautumaan...

Lopulta menetin (taas) hermoni PMS-oireissani ja lähetin hänelle mesessä offline-viestin, kun hän jo oli lähtenyt nukkumaan. Tylytin viestissäni, että mitä jos skipataan koko tapaaminen. Kun kerran selvitys, jonka hän halusi kuitenkin tehdä, ei vaikuttanut olevan niin tärkeää, että voisi tosiaan suunnitelmia tehdä vapun osalta, niin soittakoon ja kertokoon asiansa puhelimitse. Ilmoitin, mihin aikaan pääsisin töistä seuraavana iltana ja että sen jälkeen tavoittaisi hyvin puhelimesta.

Hän soitti minulle jo aamulla kahdeksan jälkeen, herättäen minut unistani. Hän selitti, miksei suunnitelmien lukkoon lyöminen onnistu, koska siihen mennessä ajatus vapun vietosta oli jo vaihtunut pariin otteeseen. Ja viimeisin tieto oli se, että lapsi olisi hänen luonaan silloin. Minä olin tyytyväinen, että hän selitti edes tämän. Ja kiusasin sitten poloista ajatuksella, että loikoilen pienessä yöpaidassa sängyssäni, venytellen ja huokaillen puhelimeen...

Ehdotin hänelle sen puhelun aikana, jos tehtäisiinkin sitten niin päin, että minä menisin hänen luokseen vappuviikonloppuna töiden jälkeen, niin saataisiin asioiden selvitys lähtemään käyntiin. Minut toivotettiin tervetulleeksi :)
Ja mielialani kohosi uusiin lukemiinsa seuraaviksi päiviksi...

***

Jatkan aiheesta lisää seuraavaan merkintään, ettei tule niin pitkää tekstiä luettavaksi. Seuraava merkintä siis parin-kolmen päivän sisällä tulossa...
Yrittäkää saada selkoa tästä - kirjoitin tämän kuta kuinkin yhdeltä istumalta ja iltamyöhällä, tosiaan väsynyt, mutta halusin purkaa tämän alun jo pois mielestäni. Seuraavaksi nukkumaan.

I'll be back with the end of the story... ;)

Väliaikatiedote

Ajattelin kirjoittaa pikaisen tervehdyksen. Huomenna lähden herran numero kahdeksan luokse - kyllä, sen Kipinämikon... Menen ottamaan selvää, mikä hänen ajatuksensa on tällä hetkellä meistä, koska vihjaillut hieman siihen suuntaan, että ajatus on ainakin muuttunut syksyisestä kohtaamisesta.

Raportoin tarpeen mukaan aiheesta sitten lisää ensi viikolla, kun saan hormonit ja ajatukseni taas kasaan...

Kuulumisiin!

Kipinääkö kaipasit?

Olen ajatellut pienessä mielessäni, että sitten joskus kun rakastun johonkuhun, niin sen täytyy tuntua oikealta heti, eikä vasta monen kuukauden kuluttua. Monen asian täytyy synkata yhteen - huumorin- ja tilannekomiikan tajun, täytyy olla älyä riittävästi haastamaan sanallisesti, täytyy onnistua ensin ärsyttämään suuttumisen partaalle ja sen jälkeen vielä saada nauramaan vedet silmissä. Olen aina ihastunut nopeasti ja tulisesti uusiin tuttavuuksiin, jotka tuntuvat oikealta, mutta jos en saa muutaman päivän sisällä sopivaa vastakaikua, niin jatkan kohti seuraavaa valloitusta. It's so simple.

Tällä kertaa kerron teille herrasta numero kahdeksan. Hän kommentoi kuvaani eräällä nettisivustolla ja aloimme sanailla keskenämme. Hän kiehtoi minua, käänsi sanojani, aiheutti ärtymystä ja hervotonta hekotusta kommenteillaan. Koska en ollut vielä ehtinyt hankkia tietokonetta uuteen asuntooni, pääsin vain noin kerran viikossa lukemaan ja vastaamaan hänen viesteihinsä, kun kävin vanhempieni luona. Ja hänen viestejään tosiaan odotin. Lopulta annoin hänelle sivuston kautta yksityisviestinä puhelinnumeroni. Ja hän soittikin heti seuraavana päivänä.

Sen jälkeen alkoikin tapahtua. Tekstailimme seuraavien päivien aikana ja kävi ilmi, että hän oli tulossa kaverinsa luokse lähelle kyläilemään. Että mitä jos hän kävisi kahvilla minunkin luonani samalla reissulla kun kerran oli jo nurkissa, hän kun asuu parinsadan kilometrin päässä täältä. Toivotin hänet tervetulleeksi ja tapasimme kaupungilla alkuillasta, esittelin hänelle autoillessamme hieman kaupunkia ennen kuin päädyimme asunnolleni. Ja niin - puhelinnumeron antamisesta ei ollut kulunut vielä kokonaista viikkoakaan.

Juttelimme, joimme kahvit pariinkin otteeseen ja luimme sarjakuvia (hän kiinnostui yhdestä kirjasta, joka minulla on kirjahyllyssäni) pitkälle yöhön ennen kuin hänen piti lähteä takaisin kaverinsa luokse. Tai siis, kaveri ehti soittaa jo perään, että missä hän oikein luuraa, joten oli pakkotilanne lähteä, olihan kellokin jo kolme yöllä... Hän lähti luvaten tulla takaisin lukemaan vielä ne pari muuta kirjaa samasta sarjakuvasta. Sain toki muutaman suudelmankin, ettei nyt ihan platonista yhdessäoloa sentään... ;)

Seuraava tapaaminen olikin jo viikko tästä. Hän lähetti edellisenä iltana tekstiviestin, että koska vapaata on, niin voiko hän tulla seuraavana päivänä käymään ja jäädä oikein yökylään. Minähän suorastaan hyppäsin kattoon moisesta kysymyksestä ja toivotin ilomielin tervetulleeksi. Hän oli jo aamupäivästä täällä, tuli työpaikalleni odottamaan, että pääsen aamuvuorostani pois. Työkaverini päästi minut jopa vähän etuajassa, koska seuraavana aamuna tulisin vielä vähän aikaisempaan töihin. Eikä hän varmaankaan jaksanut katsella minua yhtään kauempaa niin levottomana kuin olin :p

Saavuimme asunnolleni. Kinastelu ja sanailu jatkui samanlaisena ja hän tosiaan otti uuden sarjakuvakirjan luettavakseen, kuten oli luvannut. Iltapäivä meni kuin siivillä, eikä platonisuudesta ollut tietoakaan. Kävimme alkuillasta kävelyllä, jonka jälkeen hän teki meille ruokaa. Ja sen jälkeen tosiaan unohdimme sanan 'platoninen' merkityksen täydellisesti... ;) Oli kuin koko päivä olisi ollut yhtä pitkää esileikkiä ennen varsinaista kohtaamista. Ja pakko sanoa: se oli upeaa, kiireettömän eroottista, ihanaa. Ah. Ja se peräänkuuluttamani kipinä? Suorastaan polttava...

Oli erikoista lähteä aamuyöstä töihin ja katsoa kun toinen jää nukkumaan sänkyyn. Mukavalla tavalla erikoista. Työpäivä meni vähistä unista huolimatta kevyellä mielellä kunnialla läpi ja sain palata takaisin kotiin ja nauttia toisesta erikoisesta tunteesta, kun joku on siellä odottamassa. Nautimme rauhallisesta iltapäivästä ja toisistamme vielä kun aikaa oli.
Mutta ilta tuli ja hänen täytyi lähteä jatkamaan matkaansa. Hän ei antanut lupauksia siitä, koska näkisimme seuraavan kerran, mutta hän halusi ehdottomasti tulla vielä toistekin.

Mitä tästä eteenpäin - seuraavan kuukauden ajan jatkoimme naljailuamme sivustolla, välillä tekstiviestejä lähettäen. Halusin uskoa, etten ollut ainoa, jolta oli mennyt jalat alta. Karvas totuus paljastui minulle, kun juttelimme mesessä hänen tulevasta syntymäpäivästään ja siitä, järjestääkö hän juhlat. Hän totesi, ettei ole ilmankaan jäämässä seuraavana viikonloppuna. Ja tarkensi asian minulle suoremmin vielä, kun minulla löi hetken aikaa tyhjää ja kysyin, mitä hän tarkoitti. Ja huomautettakoon - minun läsnäolostani ei ollut vielä ollut mitään puhetta, eikä hän minua sinne ollut ajatellutkaan.

Tämän keskustelunpätkän johdosta tuli sitten avauduttua herralle oikein kunnolla, että olin jostain kumman syystä tosissani ihastunut häneen. Ja selvitettyä sekin, ettei hän ollut samoilla linjoilla.

Noh. Tuon jälkeen olemme aina välillä jutelleet kavereina mesessä. Ja ihan fiksustikin keskustelleet aiheesta muutamaan otteeseen. Hän saa edelleen minut ärsytettyä raivon partaalle, mutta enää minua ei naurata. Joskus sovimme mesessä jutellessamme, että voidaan tavata ihan ystävinä vielä, että hän saa tulla käymään täällä tai minä mennä käymään hänen luonaan. Onnistuisikohan se?

Ilmeisesti ei sittenkään: Hän soitti minulle pari viikkoa sitten. Harvinaista sinänsä, hän nimittäin on soittanut minulle tasan kaksi kertaa aikaisemmin. Kysyi, josko saisi tosiaan tulla viikonlopuksi tänne häiritsemään eloani. Kiire hänellä ei ollut mihinkään, pihalle olisin saanut potkaista siinä vaiheessa kun alkaisi ottaa päähän. Puhelun aikana suostuin: "osaat reitin, tule soittelemaan ovikelloa, kun löydät." Mutta puhelun päättyessä olin päätynyt sellaisen tunnekuohun valtaan vapisemisineen kaikkineen, että järkenikin kaivoi itsensä jostain esille ja potki minua päähän (rakkaan ystäväni myötävaikutuksella... kiitos hänelle.) Laitoin herralle lopulta viestin, jossa ilmoitin järjellä ajateltuani tulleeni siihen tulokseen, että suunnatkoon viikonloppureissunsa muualle. Sain vastaukseksi apean hymiön, jonka jälkeen en ole kuullut hänestä mitään...

Mitä kokonaisuudesta voi siis sanoa? Kohtasin tavallaan kaltaiseni, seksuaalisista mahdollisuuksista nauttijan, eräänlaisen pelurin. Tosin pelasimme keskenämme eri säännöillä - siinä missä minä luin merkit vakavammaksi kiinnostukseksi, hän olisi tehnyt samat asiat kenelle tahansa vastaanottavaiselle sielulle.

Nykyään omatkin pelisääntöni ovat minulle selvemmät. Jos olen vakavissani, suoranaisesti pihtaan. Jos taas en ole vakavissani - "Muru, lopeta se pähkäileminen ja mennään sänkyyn ;)"