Treffailua ja muutakin mukavaa

Päivitinpä tuossa treffiprofiilinikin uuteen uskoon, vaihtui kuva ja kuvausteksti. Käynyt siellä nyt lähestulkoon päivittäin kurkistamassa, joten profiilini näkynyt etusivulla --> enempi kurkkaajia --> jopa viestejä ja flirttejäkin. Ja koska käyn tätä yhden naisen mielenosoitustani, että naisetkin tekisivät siellä aloitteita, flirttailisivat ja laittaisivat viestejä, niin onpahan tullut viestiteltyä sielläkin puolella pitkästä aikaa vähän enempi. :)

Tulostakin on syntynyt omalla tavallaan, meseen on lisätty muutama uusi tapaus, joidenka kanssa keskustelut kylläkin kulkevat hieman takkuilevasti. Eräs hieman vakavammin otettava tapaus oli otettu, kun olin hänelle laittanut viestiä menemään treffipalvelun puolella, koska oli itse miettinyt viestin laittamista myös minulle, mutta minäpä ehdin ensin ;)

Myös eräs vanha tuttu otti jälleen kerran sitä kautta yhteyttä... tämä tapaus siis sellainen, jonka olen aikanaan muutama vuosi sitten luokkakaverini kautta tavannut, kun menin sanomaan kaverilleni, että pitäisiköhän sitä löytää mies itselleen ja hänelläpä oli juuri sopiva tarjokas mielessään... Kävin hänen luonaan pari kertaa kahvilla, kerran tein ruokaakin, mutta hän ei minua sytyttänyt ja silloinen kiireinen kevät puski päälle, joten se juttu sitten jäi. Hän on ottanut muutaman kerran sen kevään jälkeenkin yhteyttä, milloin tekstiviestillä ja noin vuosi aikaa myös juuri tuon treffipalvelun kautta.

Tällä kertaa yhteydenotto treffipalvelussa yksityisviestin muodossa oli omalla tavallaan suloinen, helkkarin ahdistava ja tietyiltä osin jopa pelottavakin. Sisältö muutamalla muokatulla lauseella pähkinänkuoressa: "Olisiko mahdoton ajatus, jos meistä tulisi onnellinen pari? Edetään ihan rauhassa, voitaisiin tapailla niin pitkään kuin haluat, että opitaan tuntemaan toisemme, vaikka se veisi ikuisuuden, voin kyllä odottaa."
Ehdotti kahvittelua ja muutenkin tapaamista, mutta lopulta totesin hänelle suoraan, etten halua herättää liikoja toiveita, koska silloin muutama vuosi sitten ei sytyttänyt enkä usko, että nytkään on tilanne muuttunut.
Hän ei ole vastannut tuohon viestiini, mutta näen palvelusta, että hän on lukenut sen. Joten jos jäisi lopultakin tähän...

Ja sitten... lisää näitä minuun enempikin ihastuneita, mutta jotka eivät varsinaisesti omia sytykkeitäni saa palamaan... Aiemmasta merkinnästäni:

"Ennen kuin herra seitsemää kävin tapaamassa, kävin myös kahvilla yhden toisen herran kanssa. Tämä tuli täysin ex tempore, kun olin matkalla Maggien luokse ja viritys (treffipalvelun kautta tavattu) soitti minulle ja ehdotti paluumatkalleni kahvitapaamista. Istuimme huoltoaseman kahvilassa noin tunnin verran jutellen, hän piti keskustelua yllä. Jokin hänessä tökki vastaan - minä kun perustan tähän paljon puhuttuun vaistooni ja fiilikseen monta asiaa - ja tunne taisi olla molemminpuolinen, ettei siitä ainakaan vakavampaa puhetta edes syntynyt. Nykyään juttelemme Facebookin välityksellä silloin tällöin ja tsemppaamme toisiamme ihmissuhteissa. Hän antoi myöhemmin pisteet minulle siitä, että ainakin pysyin kahvitreffeillä loppuun asti enkä hylännyt häntä heti alkuunsa, kuten eräs toinen tyttö hänelle teki myöhemmin."

Oivoi. Tässä nyt on mennyt muutama viikko, että olen päivittäin Facebookissa kirjoitellut yksityisviestejä tämän herran kanssa - nimettäköön hänet nyt vaikkapa Huliksi. Sunnuntaina hän tuli lopulta käymäänkin; peruin torstain mahdollisuuden tapaamiseen niin virkeyssyistä perjantain pitkälle työpäivälle kuin siitäkin syystä, että Kaapin pirulainen onnistui keskiviikkoiltana jättämään kaulalleni jäljen, jolla en halunnut Hulin tunteita loukata... Köh. Huli kun oli tehnyt viesteissään selväksi kiinnostuksensa ja ihastuksensa minunlaiseeni naiseen ja minuun erityisesti.

Tapaaminen meni ihan mukavasti, kahvittelimme ja herkuttelimme tarjottavilla, joimme glögiä ja kuuntelimme musiikkia, kappaleita, joita hän halusi minun kuulevan. Huli on herrasmies ja tietyiltä osin myös täysin romantikko, joten hän tuli kyllä lähelle, muttei ahdistanut. Tai no... oma ahdistukseni johtui lähinnä siitä syystä, että en halunnut häntä työntää poiskaan, koska kosketus ja läheisyys tuntuu kuitenkin hyvältä, mutten toisaalta antaa vastakaikuakaan, koska en kulje ihan samalla vakavuusasteella hänen kanssaan, hänen suhteensa.
Kai se olisi fiksuinta todeta hänelle, ettei olisi häntä kohtaan oikein antaa jutun edetä noita hänen jakamiaan suukkoja pidemmälle, koska itse en samanlaista tunteen paloa koe...

Äh.
Kaipa tämä tästä.

**

Ai niin, Liatian blogin kommenteissa vilisseisiin arveluihin niin Roosalle kuin muillekin tiedoksi:
Ei, emme ole kovin aktiivisesti olleet Harrin kanssa yhteydessä tässä viime viikkoina. Annan hänelle aikaa, annan itselleni aikaa. Eikä tapailun ollut tarkoituskaan jatkua heti vaan ehkä sitten myöhemmin, tarkoittaen ensi kevättä, jolloin koulutus olisi pois alta ja muutama muukin juttu varmasti paremmin selvillä hänen puoleltaan.
Ja kuten Liatia itse fiksusti siellä vastasi kommenteissa:
"Pointti oli siinä, että ihmisten pitää antaa itse elää niinkuin parhaakseen näkee. Ihan vain senkin takia, että oppisi jotain."
Näinpä. Kuulun itse siihen ryhmään, jonka täytyy oppia asiat molempien kantapäiden kautta, ennen kuin oppii. Harrin suhteen siis voisi sanoa toisen kantapään olevan vielä täysin tietämätön... :p

Mutta se tästä aiheesta. Etenkin muissa blogeissa sitä käsitellessä, jos jotain kysyttävää ja paasattavaa löytyy, niin tänne puolelle, kiitos.

***

EDIT 4.11.09 klo 16:45:
Ja paskat. Facebook osaa myös näimmä vittuilun jalon taidon. Ensimmäinen uutinen, jonka etusivullani näen, on se, että Harri on uudessa suhteessa.

Now I feel like an idiot. Tämä tosin vasta pienen itkukohtauksen jälkeen.
Luojan kiitos puhelintyölle, oli pakko ryhdistäytyä siinä kohtaa, kun puhelin alkoi soida linjoilta...

Yöllisiä havaintoja

Makoilin tuossa äsken puhelun aikana sohvalla ja haistoin Kaapin partaveden tuoksun sohvatyynyistä. Se tuntui ihan mukavan hupsulta havainnolta kahden aikaan yöllä.

Eilen totesin nukkumaan mennessäni, etten ole ajatellut Harria moneen päivään mitenkään "aktiivisesti". Kaappi ja viime viikonlopun irtiottoreissuni tekivät siis tehtävänsä ja olen päässyt taas eräänlaiseen normaalitilaani - en erityisemmin kaipaa mitään vaan katselen, mitä on tarjolla. Olen siis päässyt... noh... yli?

Saa nyt nähdä.

Ehdinkin jo kaivata tätä Mou Rireä, joka vain on ja osaa olla siihenkin olotilaansa/statukseensa tyytyväinen. Hallelujah.

Ja eilisestä leffaillan leffasta lainaus tähän loppuun:
"Now, if you'll excuse me, I've got this bug problem."

;)

Väliaika, teetä ja unta

Hetkellisen vuolaan itkukohtauksen jälkeen kirjoitin vanhan kunnon plus ja miinus -listan ja muitakin ajatuksia ylös, yrittäen olla suhteellisen looginen ja objektiivinen.
Ei välttämättä kaikista parhain keino tuollaisen listan tekeminen, mutta omalla kohdallani näen sitten paperilla jakaantuman selkeämmin.

Ihan vain toteamuksena - rauhoituin, hyvinkin paljon. Plussapuoli voitti noin puolellatoista merkinnällä, mutta pari ajatusta, jotka kirjoitin listan alle, rauhoittivat eniten, tasapainottaen tilannetta ja varmaan antavat enemmän, hmm... voimaa päästä asian yli.

Nyt on siis hyvä mennä nukkumaan, kun olen ensin saanut rähjätä ja sitten tyynnytellä itse itseni.

Pako itsestä?

Itsensä palastelu -viikot menossa taas. Siis psyykkinen palastelu, ei mitään fyysistä paloittelua Dexter-tyyliin.

Lievää ahdistusta havaittavissa, joka syntyy yhdistelmästä kaipuu, toivo ja turhautuminen.
Kaipuu siihen, mitä Harrin kanssa oli.
Toivo siitä, että se voisi vielä jatkuakin.
Turhautuminen siitä, että en voi antaa kuin ajan kulua ja odottaa, josko toiveeni vielä toteutuu.
Ja kärsimättömyys odottamisessa - sietämätön, lisää turhautuneisuutta.

Ajatusmaailmani on varmaan omituinen tai sitten tämä vain kuuluu vielä tähän vaiheeseen. Kaipaan tosiaan Harria ja sitä, että voisimme jatkaa, näen jotenkin niin selkeästi mielessäni yhteiselomme, mitä se voisi olla ylä- ja alamäkineenkin.
Ja toisaalta hyväksyn sen, ettemme voi jatkaa juuri nyt, joten hyödynnän nyt mahdollisuuksiani näissä kevyemmissä kohtaamisissa ja mahdollisissa uusissa sutinoissa. Jos suunnitelmat pitää, niin viikonloppuna pitäisi yksi kevyempi irtiotto olla tiedossa vanhan tutun kanssa. Mutta saa nyt nähdä, vielä muutama päivä aikaa tilanteen muuttua vaihteeksi kokonaan...

Joku fiksu sanonut, että teemme päätöksemme aina senhetkisten tietojemme mukaan, koska tulevaahan ei voi nähdä - sen takia on omalla tavallaan turha katua jälkeenpäin, että miksi valitsi niin kuin valitsi. Joskus olen omalla kohdallani huomannut, että olen saanut todeta jälkeenpäin tehneeni sittenkin ihan oikeita valintoja, koska asiat etenivät miten etenivätkin, toisella tavalla kuin olin ennakoinut.

Tällä hetkellä parhaimmalta tuntuu siis kulkea näitä kevyitä kohtaamisia läpi, koska tällä hetkellä en osaa ajatella vakavissani oikein ketään muuta kuin Harria. Eikä tunnu - ainakaan vielä - tuottavan kovin suuria vaikeuksia työntää noita vakavia tuntemuksiaan taaemmaksi siksi aikaa kun sutinoita käsittelee.
Tai no, mistähän tämä ahdistus on merkkinä sitten... hmph.

Sain tähän aiheeseen äsken yllättävältä taholta juttukaverin - Mikosta. Kerroin hänelle tästä ahdistuksestani ja sen syistä, odottamisesta. Hän totesi, että jos aina odottaa oikeaa hetkeä, joutuu myöntämään ettei sitä ehkä ikinä tule.
Kun vastasin tähän hymähtäen, että voihan näinkin olla, mutta jostain kumman syystä en halua sitä ajatella nyt, hän myönsi, että kuulostaa jotenkin tutulta. Ja että joskus on vain myönnettävä tosiasiat - ja virheet.

Tästä syystä siis mietin tätä itseni palastelemista ja toisaalta pakoa tästä koko touhusta omiin oloihin. Viikonloppuni on puhelinhommistakin vapaa ja se mahdollinen kohtaaminen vanhan tutun kanssa olisi irtiotto ja omanlaisensa pako. Hänen kanssaan voin myös asiasta jutella, jos siltä tuntuu.

Heti kun matkatoimistot tarjoavat matkaa pois omasta elämästään, haluan kyllä varata sellaisen. Ihan vain pariksi päiväksi.

Rire kiittää ja kuittaa. Sekavaakin sekavampi mindflow saa päättyä tähän.

Mahdollisia uusia sutinoita

Ja näitä jollain tasolla on tosiaan ilmassa koko aika, vaikka omalla tavalla kaipaankin Harria.

Ensinnäkin - edellisen postauksen lopussa mainitsemani todennäköinen seuraava herra. Tämä vanha rakas ystäväni, joka kannusti minut puhelinhommiin (ja jolle sain puhelimessa pelkällä huohotuksellani aikaan myös kiitettävän seisokin kesken kävelyn :p) ja jonka kanssa olemme kohta vuosikymmenen pitäneet yhteyttä, muttemme vielä kertaakaan nähneet livenä. Hän, jonka kanssa tuli monta vuotta harrastettua nettiseksiä.
Hän, joka totesi minulle tapaillessani Harria, että jos - ja iso jos, hän ei sitä toivo, vaan haluaa minun olevan onnellinen - juttu ei Harrin kanssa onnistukaan, niin olisiko meillä mahdollisuus hieman pitää hauskaa. Hän kun ei olisi koskaan pannut pahakseen, jos edes puolet meidän vuosien aikana juttelemistamme asioista kävisi myös toteen. Myönsin hänelle, että olin itsekin miettinyt samaa viimeisen parin vuoden aikana, joten teimme diilin.

Tässä nyt aikatauluja ja mahdollisuuksia järkkäillessä hän todennäköisesti tulee minun luokseni käymään. Ehkä ensi kuussa. Sitä ennen sitten puhelinseksiä. Siis ei vain ammatillista versiota vaan ihan aitoa.

Toiseksi - ihan tuossa naapurikunnassa asuu eräs mies, joka on käynyt luonani keväällä pariin otteeseen ja tässä syksylläkin pariin otteeseen. Kerron hänestä ehkä enempi, jos ja kun sen ihastus-postaukseni teen (kirjoitin jo luonnoksen yövuorossani, mutten julkaissut, täytyy vähän järkkäillä vielä), mutta mainittakoon se, että hän kävi viime perjantaina, ehdotti leffan katsomista kanssani. Toi elokuvan mukanaan, katsoimme sen ja hän lähti jatkamaan matkaansa. Häneltä oli jäänyt tarkistamatta statukseni, hän jo kyseli keittiöön tuttavallisesti astellessaan, että joko olen suunnitellut Hartsan kanssa yhteen muuttamista. Totesin vastaukseksi elokuvaa pyörimään laittaessani, että eipähän mun enää tartte, tauko jäi pysyväksi olotilaksi.
Nimittäin samainen naapurikunnan mies totesi tauon aikana täällä kahvilla käydessään ja kuulumisia vaihdellessaan (ja torjuessani hänen hienoisen lähentymisyrityksen) että kyllä hänen mieltään jää kaihertamaan se, mitä se(ksi) olisi minun kanssani ollut. Saa nähdä siis, yrittääkö nyt uudelleen...

Kolmanneksi - Mikko heitti eilen tuttavallisesti, että miltä syksy täälläpäin näyttää, kun oli hetkeä aikaisemmin pohtinut, että lähtisi reissuun syyslomalla opiskelustaan. Hymähdin, että eikö hän muista, eihän siitä ole kuin vuosi kun hän täällä ensimmäistä kertaa oli. Totesi kai keskittyneensä muuhun kuin kaupunkikuvan katseluun. Ja kysyi, vieläkö huolin hänet kattoni alle. Piruilin vastauksena, että enköhän häntä vielä siedä.
"Olenko tosiaan niin paha?"
"Pahempi."
"Auts."
Positiivista huomata itsestäni: minua ei kutkuta ajatus siitä, että Mikko olisi tulossa käymään kuten aiemmin. Tai väärin, kutkuttaa - siinä mielessä, että jos hän tekee jonkun lähestymisyrityksen, mietin jo valmiiksi, miten teilaan yrityksen jo kesken ilmalennon >:)
'Naiset...' totesi tuo ensin mainittu vanha ystäväni tähän kun mainitsin asiasta hänelle.

Ja... hmm. Olikohan vielä joku? Aa, niin. Eräs mesessäni viihtyvä herrasmies myös ehdotti panetuksen helpotusta aikataulun puitteissa tulevalle viikonlopulle. Totesin, että ainakin kahvit tarjoan, rehellisesti sanottuna en kyllä osaa vielä sanoa, mitä annan itselleni periksi tehdä. Tai hänellekään.

Mutta katsotaan mitä tässä nyt tapahtuu. Puhelinhommassa ainakin juttua tuntuu riittävän näinä päivinä, olen tullut entistä rennommaksi siinä touhussa.

Mutta nyt nukkumaan jälleen, toivottavasti hyviä unia näkemään... :)

Outo olo

En ole tainnut nauraa oikein sydämellisesti kuluneen viikon aikana. Olen hörähtänyt, hymähtänyt, naurahtanut kyllä, hekotellut asiakaspalvelutyössä mitäänsanomattomasti, joka varmaan menee läpi tutummillekin asiakkaille "aidosta" mutta läheisille ystäville ei. Tämä on omituista sikäli, että yleensä nauran päivittäin enempi tai vähempi raikuvasti.

Tiistai meni pienessä sumussa. Väsyneenä, itkeskellen. Keskiviikkona oli tiukempitahtinen päivä töissä, joten minun oli keskityttävä tarkemmin - aamu meni suoranaisen vittuuntuneena, mutta havaitsin jo osaavani heittää piruilua suhteellisen normaaliin tyyliini, kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

Torstai meni jo melkein kokonaan kuivin silmin. Illalla vasta itkin hieman, kun kerroin eräälle ystävälleni, mitä Harrin kanssa oli käynyt. Perjantaina alkoi vain olla omituinen olo. Lauantaina töissäkin tämä omituinen olo jatkui ja jatkui. Sunnuntaina ratkesin jo aamupäivästä itkuun vanhempieni luona ollessani, väsyneenä, kyllästyneenä, epätoivoisena ja lievässä itsesäälissäkin. Itsesääliosuus vahvistui illalla, mutta vaihtui lopulta vitutukseen. Ylpeyteni minullakin, ilmeisesti.

Illalla kotona ollessani keskityin askarteluun, elokuvaan, tavaroiden ja asioiden järjestelyyn. Askartelu tuli valmiiksi, tavarat ja asiat järjestyivät äkkiä ja elokuva loppui viimeisenä. Koska ei ollut mitään mihin keskittyä enää, niin ratkesin jälleen kyyneliin nukkumaan mennessäni. Ja aloin hermostua itseeni sen johdosta.
Huomasin myös omituisen jutun - tyynnyttelin itseäni kävellen makuuhuoneeni matolla samaa reittiä hiljaksiin, hieman keinahtelevin askelin. Tajusin jossain vaiheessa, että muutamaa vuotta aiemmin siskoni vauvaa pidempään hoitaessani tyynnyttelin lasta samalla tavalla kuljeskellen ja keinutellen. Se ajatus huvitti ja lohdutti saaden itkun sillä hetkellä loppumaan, joten sain nukutuksi muutaman tunnin.

Tänään on ollut suhteellisen rauhallinen päivä. Omituinen, kiristävä olo on edelleen eikä hymy yllä täysin silmiin asti. Mutta kai se tästä. Kuten äitini eilen minulle totesi nähtyään minun itkevän:
"Ei sydänsuruun ole kukaan ennenkään kuollut."

Ajoitus kusee

Reilu tunnin vierailu Harrin osalta, ennen vuoroni loppua. Selvisi sekin, että pystyn kyynelsilmin tekemään muutaman minuutin läähätyspuheluita, kun tarve vaatii. Juttelimme, minä itkin, Harri lohdutti.

Harri sanoi, että tilanne on inhottava siinä mielessä, että kummassakaan ei ole selkeää syytä, miksi homma ei voisikin toimia, vaan lähinnä ajoitus mättää urakalla.
Hänellä kuitenkin on vielä selvitettäviä asioita menneisyydestä (joista olin kyllä tietoinen, en vain heti muistanut ja tajunnut niitä haaveissani ennen kuin hän sanoi sen tänä iltana sohvallani ääneen);
hänellä alkaa huomenna koulutus joka jatkuu ensi kevääseen asti - näin ollen kun tarkemmin miettii, niin tapaamisia siinä mielessä vaikea järjestää: minulla vuorotyö ja puhelintyö, hänellä illat kyllä vapaata, mutta rahapuoli koulutuksessa ollessa on niin ja näin;
Ja, niin no, silloin kun se sairaus ahdistaa, niin se ahdistaa...

Joten... jatkamme ystävinä. Soittelemme, tapaammekin sitten kun pystyy (ainakin silloin kun käyn viemässä kirjan pois lainasta) ja jatkamme eteenpäin. Kuka tietää mikä tilanne on puolen vuoden tai vuoden päästä, sitä ei voi kukaan tietää enkä sitä tällä hetkellä halua tarkemmin miettiä.
Toki tähän Harri totesi:
"Enhän mä voi sanoa sulle tai vaatia, että odottaisit - eihän se tule onnistumaan, se söis vaan molempia. Mutta sattuu mua ajatus siitäkin, jos sulla olis täällä huomenna jo jono miehiä odottamassa oven takana."

Joten tosiaan - katsotaan...

Tämän johdosta olen miettinyt kaikkia aiempia suhteitani ja erojani tässä viikonlopun aikana - kymmenes yritys omalla tavallaan, jonkun sortin virstanpylväs. Jos miettisi mikä meni vikaan aiemmin, niin osaisikohan niitä varoa myöhemmin?

Murehdin taas liikoja. Perisyntini. Vielä näin tokkurassa kuin olen tällä hetkellä, joten tekstikin on varmaan hieman sekava. Jos menisi nukkumaan, selvittäisi päätänsä unen avulla, niin huomenna jo kaikki kai näyttää hieman valoisammalta. Ainahan se lopulta.

Tauon lopputulos

Syy hiljaisuuteeni tapailemisen "raportoinnista" viimeisen puolentoista viikon aikana on se, että Harrin ehdotuksesta pidimme tapaamisissamme taukoa. Että molemmat harkitsisimme kunnolla tilannetta. Minulla alkoi vauhti olla sen verran huimaava ajatuksissani, että Harri halusi senkin takia jarruttaa. Toki... asia, josta en maininnut aiemmin, mutta josta vähän voin valaista - Harrilla on eräs sairaus, joka vaikuttaa hänen toimintoihinsa koko loppuelämänsä ajan. Hän halusi minun ajattelevan myös sitäkin puolta.

Ajattelinhan minä... pari-kolme päivää tauon alkamisesta mietin mielessäni, että kyllähän tämä onnistuu. Miksei muka onnistuisi?
Nyt kun en muutamaan päivään hänestä kuullut mitään, niin alkoivat myös epäilykset herätä - vanhat tutut mielen peikot, jotka Mikonkin kanssa kuiskuttelivat ja rienasivat. Viimeisen pari päivää olen odottanut, koska suoranainen kuolinisku tulee.

Juttelimme tässä juuri hetki sitten mesessä alustavasti Harrin kanssa. Hän sanoi, ettei hänestä ole tällä hetkellä kenenkään poikaystäväksi, mutta hän todella, todella haluaa pysyä ystävänä kanssani. Hänellä alkaa eräs töihin liittyvä juttu ensi viikolla, joka tulee viemään paljon hänen aikaansa. Maanantaina hän tulee tänne, että voidaan keskustella kasvotusten koko asia vielä läpi.

Mutta näihin kyyneliini en taida kyllä ikinä tottua...

Voi ihastuksen kauhistus

Jelpin eilen Harria kirjoittamaan työhakemusta, hän soitti päivällä ja tuli illalla luokseni.

Hän seurasi sohvalta, kun otsa kurtussa kirjoittelin annetuista tiedoista myyviä työhakemuslauseita koneellani ja totesi:
"Kai mun täytyy sun kanssa mennä naimisiin, että mulla on sitten hakemusten tekijä valmiina."
Keskeytin miettimiseni ja käännyin katsomaan häntä, hänen virnistellessä ilmeelleni.
"Krhm. Ahaa. Ei sitten mitään muuta syytä olis?"
"No ainahan sä mun verotuksenkin voit hoitaa..."
Naureskelin itsekin. "Siitä hommasta kyllä kieltäydyn, saat ihan itse sen puolen tehdä." Tuijotin näyttöä hetken.
"Ja nyt multa katkes ajatus. Perhana."
Harri ratkesi nauruun.

Ostin eilen paremman puhelimen työpuheluitani varten. Nappasin sillä kuvan Harrista ja asetin taustakuvakseni. Kuvassa Harri on kädet puuskassa ja ilme kertoo, ettei hän halua itseään kuvattavan. Taisi myös jupista sen samaisen lauseen kuvanottohetkelläkin.

Nyt olen päivän aikana painellut puhelimen näppäimiä satunnaisin väliajoin vain nähdäkseni sen kuvan.
How cute can that fellow be? ^^

"Oliko se omatunto hyvä sillon?"

Vietimme viikonlopun Harrin kanssa yhdessä.

Harri tuli luokseni perjantai-iltana melko myöhään - oma toiveeni, että sain nukkua perjantain ja lauantain välistä yövuoroa varten sopivasti - ja hän hiipi nukkumaan joskus yhden maissa jättäen minut jatkamaan huohotuksiani aamukuuteen asti.
Herätys olikin sitten jo aamuyhdeksältä - lähdimme pelaamaan air softia. Harri halusi minut mukaansa, että näkisin, minkä parissa hän tosiaan hilluu kerran-pari viikossa, hän oli hommannut minullekin varusteet lainaan siksi päiväksi.

Herätys itsessään oli kyllä Harrin taholta erinomainen - havahduin jossain välissä, että Harri nousi ylös viereltäni ja nukahdin heti uudestaan. Sitten säikähdänkin säpsähtäen hereille, kun kännykkäni soi - sama kännykkä, johon yleensä tulee työpuhelutkin. Hamuan äkkiä puhelimen yöpöydältä käteeni ja katson näytöstä, että Harri soittaa. Käännyn ympäri vain nähdäkseni Harrin hekottamassa puhelin kädessään vieressäni ja kiroan häntä oikein kunnolla. Hän ei ollut varma, että olinko laittanut meille herätyksen soimaan, vaan oli itse herännyt jollain sisäisen kellonsa tarkkuudella ennen yhdeksää ja päätti toteuttaa minulle tällaisen herätyksen. En voinut olla hänelle kylläkään ärtynyt kovin kauaa, koska huumorintajuni oli myös hereillä. Ja totesin, että herätystapa oli minulle täysin oikea - minut saa parhaiten hereille suorastaan säikyttämällä; jos Harri olisi hiljaksiin halaillen ja maanitellen alkanut herätellä, en olisi ollut illallakaan vielä virkeänä.

Päivä pelatessa oli mainio. Tosin omalta osaltani pelaamiset jäi yhteen erään - hukkasin nimittäin ensimmäisessä erässä kiväärini ammuslippaan (go blondi, tosin Harri lohdutti, että niin käy monelle) enkä sitten alkanut kerjätä keneltäkään vara-asetta. Harmitti vain, kun en itse saanut ammuttua ketään, sain osuman reiteeni samalla kun aloin etsiä lipastani. Seurasin sitten muiden pelaamista offgame-alueella ja makoilin auringossa tyytyväisenä. Ja tietysti, kun seuraa pariakymmentä poikaa ja miestä armeijahenkiset varusteet päällä, todella innostuneena siitä mitä tekevät, niin eihän siinä tullut edes tylsää.

Ilta meni kotonani sitten jutellessa ja ollessa, pari ystävääni tulivat käymään pikaisesti myös. Härnäsin Harria ajatuksella, että menisimme käymään vanhempieni luona sunnuntaina. Tästä sitten keskustelu siirtyi aiheeseen, josta olimme jo aiemmin puhuneet...
Lopputulos: ei, emme vieläkään varsinaisesti seurustele. Tämä on tosin enemmän kuin tapailua, koska olisimme voineet tuon pelin järjestää niinkin, että olisimme vain käyneet pelaamassa ja kumpikin mennyt omilla kyydeillä kotiinsa. (Nyt itse asiassa Harrin kämpällä käydessämme Harri totesi, että lähdetään kohta kotiin, tarkoittaen siis minun asuntoani. Hetken aikaa hänellä meni, ennen kuin korjasi sanamuodon. Virnuilin hänelle, että hänpä on äkkiä asettunut taloksi luokseni.)

Syy tähän löytyy yhdestä raudasta, joka vielä hehkuu Harrin niskassa. Asia, jonka olisi pitänyt jo hoitua alkuviikosta, mutta siirtyi ensi viikkoon Harrista riippumattomista syistä. Se aiheuttaa hänelle miettimistä, oikein urakalla ja täysin ymmärrettävästä syystä - ei, en vieläkään erittele sen tarkemmin mistä kyse. Ja hänellä muutenkin ajatukset hieman sekaisin, joten tänään hän lähti aamupäivällä jo takaisin kotiinsa, miettimään asioita läpi. Sanoin hänelle eilen illalla (kolmen tunnin unien ja ulkona vietetyn päivän jälkeen olin hyvin herkällä päällä), että pidän hänestä ja välitän hänestä ja jos hän kaipaa aikaa, niin haluan sitä hänelle myös antaa. Harri sanoi tietävänsä sen ja totesi, että me selviämme tästä kyllä.

Sängyssä sitten, ennen kuin maltoimme alkaa nukkua:
"Oliko omatunto silloin hyvä?" Suukko. Suukko.
"Olihan se." Suukko. "Todella hyvä." Virnistys ja suukko.
"Oletko katunut?" Pidempi suukko.
"En todellakaan." Suukko ja pehmeä naurahdus. "Suorastaan kiitellyt."
Suukko. "Hyvä."
Ja suukottelu ja suutelu jatkui, muuttuen kevyeksi huulten kosketukseksi, siitä aivan henkäyksen kaltaisiksi hipaisuiksi ja lopulta vain hengitimme hetken huulet aavistuksen erossa toisistaan, katsoen toisiamme silmiin.

Ja voin vaikka vannoa, että sydämeni vavahti.

Suhde etenee

Sisareni kysyi tänään, miten Hartsan kanssa menee. Totesin, että helvetin hyvin.

Ja eteneehän tämä tosiaankin - eilen minua jo käytetiin ystäväpariskunnan luona näytillä.
Harri siis tuli perjantaina luokseni, tein hänen lempiruokaansa (josta sain kehujakin) ja hän jäi yöksi. Lauantaina aamulla minä olin lähdössä töihin ja Harri oli ajatellut lähtevänsä samalla ovenavauksella kotiansa kohden. Mutta hän ei herännytkään herätyskellon soittoon ja vaikutti flunssaa sairasteltuaan muutenkin väsyneeltä, joten kehotin häntä jäämään nukkumaan:
"Jos ei sulla ole mitään erityistä ajateltuna tälle päivälle, ni mä tulen kahden aikaan kotiin jo. Kahvinkeitin on hyvin yksinkertanen käyttää ja aamupalatarpeita löydät kaapeista, sitten kun heräät."
Harri myöntyi, toivotti minulle suukkojen myötä hyvää työpäivää ja jatkoi uniaan. Ja oma työpäiväni sujui suhteellisen vähistä unista huolimatta hyvinkin pirteänä, koska kotona oli mies odottamassa :)

Kun sitten iltapäivällä tulin takaisin töistäni, Harri lueskeli täällä virkeänä, aamukahvinsa ja aamiaisensa nauttineena. Ja ilmoitti minulle, että laittaisin itseni kuntoon, lähtisimme hänen järjestämälleen yllätysretkelle iltapäiväksi. Katsoin häntä nauraen ja ihmetellen, mutta hän ei suostunut heti paljastamaan, mihin olimme menossa - sain toki syödä ennen lähtöä.
Matkalla tosin jo aloin aavistella suunnan perusteella, mihin olemme menossa: Harri oli aiemmin kertonut, että hänen kummilapsensa asui naapuripitäjässä eikä hän ollut käynyt tätä katsomassa vähään aikaan. Ja olipa hän kertonut senkin, että viimeksi kummilapsen vanhempien kanssa jutellessaan - entisestä tyttöystävästään erottuaan - hän oli suorastaan vannonut, ettei enää alkaisi kenenkään naisen kanssa mihinkään juttuun.

Ja niin, sitten hän vie minut sinne mukanaan... ;D

Harri tulee taas huomenna käymään, joten täytyy kysyä minkä tuomion sain. Iltapäiväreissu oli kyllä mukavaa vaihtelua - ja kai herätin kuitenkin luottamusta kun sain hoivailla perheen konttausiässä olevaa vaavia enemmänkin...

Mitä tulee suhteeseen muuten, mitä Roosakin kysyi edellisen merkinnän kommenteissa - onko seurustelusta ollut puhetta?

Tapanamme on ollut jutella kaikenlaisista asioista sängyssä ennen kuin alamme nukkua joka kerralla, kun Harri on täällä ollut - välillä mennyt parikin tuntia höpistessä kaikessa rauhassa ennen kuin toinen on todennut, että olisi kai fiksua ihan nukkuakin jossain välissä. Perjantai-iltana katselin häntä vieressäni ja kysyin häneltä, mitä me ollaan. Harri vastasi, että on miettinyt samaa asiaa itsekin, muttei osaa vielä antaa vastausta. Hänellä on monta muutakin asiaa pohdittavanaan tällä hetkellä - monta rautaa tulessa, kuten hän itse sanoi - joten hän ehdotti, että miettisimme asiaa ensi viikon jälkeen, kun hän palaa lomareissultaan takaisin.
Kysyin häneltä, mitä kaikkia rautoja hänellä sitten on tosiaan tulessa tällä hetkellä. En nyt ala niitä tähän erittelemään erityisemmin, mutta tiesin niistä lähestulkoon kaikki jo ennalta Harrin niitä luetellessa, eli niistä oli kuitenkin jo puhuttu. Kehotin häntä stressaamaan ensin niistä, koska odottaisin kyllä ja tukisin häntä niissä murheissa kykyni mukaan.

Harri sanoi vielä lisäksi, että kyllä hän näkee meistäkin tulevan vielä vaikka mitä, mutta hän haluaa tällä kertaa edetä kuitenkin rauhallisesti, edellisistä suhteistaan oppineena. Hymyilin hänelle lämpimästi ja totesin ymmärtäväni kyllä - kuten hänen aiemmista jutuistaan kuulleena ymmärränkin.

Mikä sitten on oma oloni?
Viimeiset reilu kolme viikkoa, joka ensitapaamisestamme on kulunut, olen ollut mieleltäni tyyni ja rauhallinen; minun ei tarvitse Harrin suhteen hermoilla mistään. Onnellisuuttako?

Webkamerani oli auki vanhalle ystävälleni viikolla, kun juttelin Harrin kanssa puhelimessa. Ystäväni totesi katsellessaan minua kamerasta, että puhelun pituudesta ja ilmeistäni voi jo päätellä paljon. Ihmettelin hänelle puhelun päätyttyä, että mitä hän tarkoitti.
"Sähän suorastaan säteilet."

Joten jep. Kai tämä on sitten sitä onnellisuutta. =)

Harri

Tuo suklaasilmäinen, huomioon ottava mies, joka saa ainakin tämän tytön tuntemaan itsensä erityiseksi.
Hän, joka kehuu kauniiksi tilanteessa, jossa sitä en ole ennen kuullut.
Hän, joka kutsuu välillä kullakseen.
Hän, joka toivottaessani hyvää yötä ja kauniita unia nukkumaan mennessämme toteaa vastaan: "Jos niissä unissa eräs Mou Rire kulkee, niin eiköhän ne kauniita tule olemaankin."
Hän, joka on jo reilu puolentoista viikon aikana käynyt ja ollut yötä peräti neljästi (!).
Hän, jonka kanssa olen ollut päivittäin yhteydessä vähintään puhelimitse.
Hän, joka oma-aloitteisesti tarjoutuu avecikseni perhejuhliin, jotka ovat vasta muutaman kuukauden kuluttua.
Hän, joka jää kiltisti odottamaan olohuoneeseen, kun minulle tulee työpuheluita ja menen makuuhuoneeseen juttelemaan - eikä häntä nämä soittelijat häiritse tippaakaan.
Hän, joka kertoo menneisyydestään ja ajatuksistaan avoimesti ja rehellisesti.
Hän, jolla on sopivan kiero huumorintaju minun kanssani olemaan.
Hän, joka Juno -elokuvan katsottuamme kysyy minulta kokeeksi, että mitä jos tehtäisiin lapsi. Ja jolle muistutan, että eikö tästä jo viikko sitten käyty keskustelu, ettei kumpikaan olisi vielä valmis vanhemmaksi. Johon hän toteaa naureskellen, että hän vain halusi nähdä ilmeeni, kun hän moista kysyy.
Hän, joka soittaa minulle eilen alkuillasta ex tempore ja kysyy, voisiko hän tulla käymään. Ja tulikin... :)

Hän, joka eilen sanoi olevansa myös ihastunut minuun.

***

Koska Maggie varmaan on jo kyllästynyt hehkutukseeni Harrista, niin laitanpa tällaisen hehkutusviestin tänne blogiin. Jos hieman rauhoittuisin... tai sitten en. ;D

Vaihtamalla paranee?

Kuten jo edellisen merkinnän kommenteissa totesin, on tapailu minun ja Mikon kanssa päättynyt. Keskustelumme aiheesta kävi kivuttomasti mesessä lauantai-iltana:

Aloitin juttelun, kyselin kuulumiset ja sitten kerroin jälleen miettineeni asioita ja päätyneeni siihen, että meidän on parempi lopettaa tämä tapaileminen. Mikko kysyi syytä tähän ja kerroin minua häiritsevän sen, että koko touhu ei tunnu mitenkään tasapuoliselta, että muistini mukaan minä olen joka kerralla tapaamista ehdottanut ja järjestänyt. Hän myönsi tämän, totesi päälle, että hänellä auto sellaisessa kunnossa, ettei pysty niin helposti edes lähtemään liikkeelle eikä halua maksaa reilusti kalliimpaa hintaa joukkoliikenteestä päästäkseen paikasta toiseen. Sanoi, että teen itse kuitenkin omat päätökseni. Totesin hänelle, että vaikuttaa olevan ihan oikea päätös, kun ei hän tuon enempää vastaankaan laita. Mikko ilmoitti, ettei hän ketään ala kerjäämäänkään tapailemaan kanssaan. Hymähdin, ettei vastalauseen esittämistä lasketa vielä kerjäämiseksi. Mikko ihmetteli, mitä hyötyä siitä vielä olisi - sanoin, ettei jäisi tosiasioita kertomatta.
Mikko sanoi, että tosiasia on, että hän tykkää tapailla kanssani, koska viihtyy seurassani.

Ja tuon jälkeen jatkoimme juttelua täysin normaalisti. Editorini totesi tämän kerrottuani, että melkoisen casual break up.

Ei kyyneleitä, ei sen suurempia tunteenpurkauksia kummaltakaan puolelta. Tosin olin omat itkuni jo itkenyt perjantaina Houkutuksen läsnäollessa ja hänelle koko tarinan kertoessani.

Hmm, täytyy nimetä tämä Houkutus, herra numero 10, jotenkin uudestaan. Harri Houkutus rimmaisi jotenkin, joten olkoon hän Harri tästä eteenpäin. Ja kenties Hartsa jossain välissä, lempinimenä :p

Harri saapui luokseni perjantaina ennen iltaseitsemää - työvuoroni puhelimen ääressä jatkui vielä kahdeksaan asti. Harri tiesi tämän jo ennalta ja osasi siis varautuakin, että häivyn välillä toiseen huoneeseen puhumaan soittajille. Keitin meille kahvit ja juttelimme sohvalla. Vuoroni päättyi ja juttu vain jatkui... Vasta joskus iltakymmenen aikaan Harri rohkaistui suutelemaan minua - sanoi miettineensä sitä jo jonkin aikaa, mutta ei ollut varma, miten reagoisin. Hän suuteli minua uudestaan ja totesi rauhallisesti, että hän on tullut jo siihen johtopäätökseen illan aikana, ettei halua tämän jäävän vain yhteen tapaamiskertaan. Ja jätti minut tupakalle lähtiessään sohvalle miettimään, että kaverina vai muutenkin...

Puhuimme pitkään, juttelumme polveili. Harri tuli uudestaan lähemmäs, suuteli varovaisesti, sitten väkevämmin... Minä kuitenkin vihelsin pelin vielä poikki - eteneminen ei vain tuntunut siinä kohtaa oikealta. Harri pyysi minua katsomaan häntä silmiin, kun välttelin hänen katsettaan ja sanoi minulle, jälleen rauhallisesti, että meidän ei tosiaankaan ole mikään pakko edetä yhtään pidemmälle - voisimme jättää tilanteen siihen puoleksi tunniksi, tunniksi tai koko illan osalta ja hän voisi lähteä kotiin, jos minusta siltä tuntuisi. Kävimme molemmat sauhuilla ja takaisin sisälle palattuamme Harri kysyi minulta Mikosta, minkälainen juttumme oikein on ollut. Ja minä kerroin koko tarinan, viime syksystä lähtien.

Siinä, kun tarinaani kerroin ja mietin... totesin ennen loppuun pääsemistä ääneen, että ei tämä kuulosta kyllä hyvältä enää omissa korvissanikaan. Harri sanoi minulle, että vaikken häneen vaihtaisikaan, olisi minun parempi jättää Mikko, koska siitä hommasta ei tulisi sen valmiimpaa. Myönsin vaisusti, että niin se kai on tehtävä.

Menin vielä hänen seurakseen parvekkeelle sauhuille. Harrin lähtiessä takaisin sisään jäin vielä istumaan ja vastasin hänen kysyvään katseeseensa toteamalla, että tulen kohta. Hän tajusi mistä oli kysymys ja kun hän oli saanut oven kiinni perässään, aloin itkeä. Niitä hiljaisia kyyneleitä, joita olen tottunut itkemään. En osaa sanoa tarkalleen mitä itkin: menetettyjä haavekuvia, hitaasti syttynyttä järjen valoa, omien toiveiden ja halujen tietämättömyyttä - ehkä niitä kaikkia.
En kuitenkaan jäänyt parvekkeelle pitkäksi aikaa, tätä kyynelille antautumista kesti ehkä pari minuuttia ennen kuin tulin takaisin sisälle, pää painuksissa, suunnaten keittiöön juomaan lasin vettä ja pyyhkimään poskilta vielä muutaman tipan pois. Hymyilin vaisusti Harrille mennessäni hänen ohitseen ja kun palasin sohvalle, tuntui hyvin luontevalta käpertyä Harrin kainaloon ihan vain olemaan.

Juttelimme rauhalliseen tahtiin tuon jälkeen. Harri kertoili erilaisia hänelle tapahtuneita tilanteita ja sattumuksia, minä nauraa käkätin sohvalla maaten pää hänen sylissään. Olin jo sanonut hänelle, että hän saa jäädä yöksi eikä tarvitse välttämättä sohvallakaan nukkua vaan voi tulla myös viereen - Harri huokaisi helpotuksesta tässä kohtaa, hän kun oli jo ehtinyt henkisesti valmistautumaan nukkumaan myös sohvallani.

Ja lopulta, hänen tarinoitaan kuunneltuani:
"Mä taidan olla jo sen verran rauhoittunut ettei omatuntokaan enää soimaa."
Harri katsoi minua jännittyneenä. "Mitähän tuo tarkalleen ottaen mahtaa tarkoittaa?"
"Vink vink", sanoin ja virnistin.

Siirryimme makuuhuoneen puolelle... ja niin Harrista tuli herra numero 10... ;)

**

Seuraavana päivänä kävin ystäväni luona suuremmassa kaupungissa. Miettiessäni näitä herrojani hymähtelin itsekseni nähdessäni DNA:n mainoksia katukuvassa - "Vaihtamalla paranee."

Niinpä. Mutta miten, niin siitä lisää ensi kerralla.

Houkutus ja omatunto

Houkutus tuli eilen käymään. Lähti tänä aamuna.

Omatunto sammui ennen kuin minä...

;)