En ole tainnut nauraa oikein sydämellisesti kuluneen viikon aikana. Olen hörähtänyt, hymähtänyt, naurahtanut kyllä, hekotellut asiakaspalvelutyössä mitäänsanomattomasti, joka varmaan menee läpi tutummillekin asiakkaille "aidosta" mutta läheisille ystäville ei. Tämä on omituista sikäli, että yleensä nauran päivittäin enempi tai vähempi raikuvasti.
Tiistai meni pienessä sumussa. Väsyneenä, itkeskellen. Keskiviikkona oli tiukempitahtinen päivä töissä, joten minun oli keskityttävä tarkemmin - aamu meni suoranaisen vittuuntuneena, mutta havaitsin jo osaavani heittää piruilua suhteellisen normaaliin tyyliini, kun siihen tarjoutui mahdollisuus.
Torstai meni jo melkein kokonaan kuivin silmin. Illalla vasta itkin hieman, kun kerroin eräälle ystävälleni, mitä Harrin kanssa oli käynyt. Perjantaina alkoi vain olla omituinen olo. Lauantaina töissäkin tämä omituinen olo jatkui ja jatkui. Sunnuntaina ratkesin jo aamupäivästä itkuun vanhempieni luona ollessani, väsyneenä, kyllästyneenä, epätoivoisena ja lievässä itsesäälissäkin. Itsesääliosuus vahvistui illalla, mutta vaihtui lopulta vitutukseen. Ylpeyteni minullakin, ilmeisesti.
Illalla kotona ollessani keskityin askarteluun, elokuvaan, tavaroiden ja asioiden järjestelyyn. Askartelu tuli valmiiksi, tavarat ja asiat järjestyivät äkkiä ja elokuva loppui viimeisenä. Koska ei ollut mitään mihin keskittyä enää, niin ratkesin jälleen kyyneliin nukkumaan mennessäni. Ja aloin hermostua itseeni sen johdosta.
Huomasin myös omituisen jutun - tyynnyttelin itseäni kävellen makuuhuoneeni matolla samaa reittiä hiljaksiin, hieman keinahtelevin askelin. Tajusin jossain vaiheessa, että muutamaa vuotta aiemmin siskoni vauvaa pidempään hoitaessani tyynnyttelin lasta samalla tavalla kuljeskellen ja keinutellen. Se ajatus huvitti ja lohdutti saaden itkun sillä hetkellä loppumaan, joten sain nukutuksi muutaman tunnin.
Tänään on ollut suhteellisen rauhallinen päivä. Omituinen, kiristävä olo on edelleen eikä hymy yllä täysin silmiin asti. Mutta kai se tästä. Kuten äitini eilen minulle totesi nähtyään minun itkevän:
"Ei sydänsuruun ole kukaan ennenkään kuollut."
maanantai 7. syyskuuta 2009
Outo olo
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Ei se maailma kaadu, eikä edes pysähdy... järähtelee vaan helvetisti, katoaa alta ja joutuu pimeyteen... mutta...
Pimeydessä olet edelleen sen ainoan ihmisen kanssa, jonka kanssa joudut pakostakin tulemaan toimeen... itsesi. Kun pääset itsesi kanssa sopuun ja pidät itsestäsi huolta, niin eiköhän olo helpota
Ota se vaan taas yhtenä opettavaisena kokemuksena. En tiedä sitten miksi Harrille ei yhtä paljon kolahtanut juttunne kuin sulle, mutta sellaisia ihmissuhteet ovat. Oletteko olleet paljon yhteydessä kuluneen viikon aikana?
Maggie,
näinpä. Täytyy vaan pitää ittensä ruodussa, ettei kadota otetta itsestään sitten muuten.
Roosa,
Joo, ehkä sitten joku päivä. Tai no, ehkä jo ihan tässä lähiaikoina. Viikko sitten maanantai-iltana vaihdoimme muutaman sanan Facebookissa vielä ja eilen illalla mesessä juttelimme hieman, muttei muuta.
Nythän on niin että Hartsa oli pillun perässä. Hän on silti kunnon mies. Kunnon miehetkin ovat pillun perässä. Kunnon miehen omatunto kuitenkin kolkuttaa eikä hän dumppaa törkeästi vaan pehmentää tilannetta juuri noilla selityksillä. Etäisyyttä, vaikea tavata, ns. menneisyyttä...
He's just not that into you.
Anonyymi,
Voihan asia tietysti olla noinkin, että kyseessä ollut kunnon mies joka ollut vain ja ainoastaan pillun perässä.
Mutta ihan oikeesti. En vaan voi uskoa, että kyseessä olisi ollut sellainen tilanne.
Tai no, toisaalta. Ihan sama, miten te lukijat sen koette ja olette käsittäneet. Minä en sitä niin kokenut. Ja se on tärkeintä.
Lähetä kommentti