Mainitsin joku aika sitten, että kärvistelin tai oikeastaan kärvistelimme molemmat Isännän kanssa pienestä epävarmuudesta. Siitä, että riittääkö toiselle, osaako olla parisuhteessa.
Tämä taisi olla tammikuun alkupuoliskolla:
Hän sanoi eräästä asiasta puhuessamme, että sellaiset asiat pitää ottaa huomioon, nyt kun ollaan pari. Silloin vasta se tuntui kokonaisuudessaan jysähtävän tajuntaani, mehän tosiaan olemme me, pariskunta. Tämä keskustelu käytiin illalla ja seuraavana aamuna kiukuttelin itsekseni vähän kaikelle ja kaikille töissä ja vapaa-ajalla, illemmalla kotosalla vasta aloin myöntää itselleni, mistä kaikki se kiukuttelu johtuikaan - epävarmuudesta. And I hate that feeling.
Olin Isännälle päivän mittaan kertonut kiukutteluistani ja illemmalla sitten mesen ääressä hän uteli, olenko jo rauhoittunut. Avauduin sitten tarkemmin, että koko fiilis juontaa juurensa epävarmuuteen. Hän halusi tarkennuksen.
Selvitin, että hänen edellisiltainen lauseensa vain jysähti tajuntaan, että hei muuten joo, nythän täytyy osata ottaa toinenkin huomioon, sisäistin sen asian vasta parhaiten sillä hetkellä. Että nyt ollaan tosiaankin pari ja se tarkoittaa enemmän kuin koskaan aiemmin on takoittanut.
Helpotti kun sain puhua aiheesta hänelle. Isäntä tosin kysyi varmennuksena, että ei kai tämä keskustelu johda siihen, että hidastetaan tahtia ja mietitään asioita. Kielsin kiivaasti tämän - ennemmin märehtisin näitä juttuja hänen kanssaan kuin yksikseni.
Lopputuloksena totesimme, että kai se on vain normaalia tuntea sellaista pelkoa ja epävarmuutta, ettei kelpaisi tai riittäisi toiselle.
Kerran totesin Isännälle hänen tehdessä lähtöä luotani ja minun jälleen kyynelehtiessä vuolaasti, että vanhoista tavoista on vähän vaikea luopua. Hän ihmetteli mitä tarkoitin.
"En meinaa heti käsittää sitä, että sä tosiaan tulet vielä takasinkin."
Nykyään sujuu lähdön hetketkin paremmin, saan itseni hillittyä pahimmilta itkuilta. Silmäni saattavat vielä kyyneltyä, mutta huokaisen ja totean mielessäni olevani onnellisimmillani juuri hänen kanssaan ja hei, hänhän on MUN!
Mutta voi luoja, kun syksyyn osaa olla vielä pitkä aika, kun muutan häntä lähemmäs. Kaipuu liki ja yhteiseen arkeen on melkoinen.
---
Sekavasti kirjoitettu, mutta nyt en ole ihan parhaimmassa vedossa... Ehkä vielä joku päivä tulee kunnon tekstiä :)
