Pohdimme tässä kumpikin tahoillamme Isännän kanssa, että mitäs jos oltaisiinkin tavattu vasta tänä keväänä eikä jo loppusyksystä. Oltaisiinko tässä?
Koska jos oltaisi tässä kevään korvilla vasta tavattu ja tutustuttu häthätää... lisätään siihen maatilan kiireinen kesäkausi ja kesälomitusten minulla aiheuttama kiireisempi jakso, niin yhteistä aikaahan jää todella vähän. Oltaisi ehditty juuri ja juuri tavata pari kertaa ja sitten olisi ollut milloin kummallakin kiirettä niin, ettei yhteisiä hetkiä olisi voinut niin helpolla järjestää. Jompikumpi tai molemmat olisi kyllästynyt siihen. Isäntä totesi, että minä olisin kyllästynyt varmastikin ensimmäisenä ja minäkin myönsin, että näin asia olisi varmasti ollut.
-Sit ei oltais tässä, ei oltais yhdessä.
-Huh. Älä helkkari edes vitsaile siitä aiheesta, iski jo ton lauseen kuulemisesta lievä ahdistus.
-No se on ihan terve merkki, ettet sentään ala ääneen ajatteleen, että kenenkäs kans sitten olisitkaan jos et mun.
-No keu keu. Mut ihan tosi - tosta ei edes vitsailla. Iski meinaan tosi nopeaan se ahdistus.
-Ei ollu tarkoitus. Mä rakastan sua. Enkä halua susta luopua.
-Mäkin rakastan sua enkä tosiaan kenenkään muuhun enää vaihtais.
Mutta tosiaan, asia ei ole niin. Tapasimme loppusyksystä, molemmilla oli rauhallisempaa töiden saralla, joten yhteistä aikaa pystyi järjestämään paljon ja sitä myös järjestettiin. Tutustuttiin, ihastuttiin, rakastuttiin... Ja nyt, kun kiireisempää tosiaan on, suhdetta pidetään yllä pitkillä puheluilla arkisin ja pääsääntöisesti viikonloppujen lyhyelläkin yhdessäololla. Syksymmällä taas sitä yhteistä aikaa on enemmän, kun asutaan lähempänä toisiamme. Ja silloin se yhteinen arki vasta alkaakin.
Sitä odotellessa haaveellisesti huokailee,
Mou Rire
Ja niin, oikein hyvää juhannusta kaikille!
