Vakavoitumista - joskus jopa minun kohdallani

Ei näitä vakavoitumisajatuksia nyt ihan harvoin sentään tule. Olen jopa sen verran vakavissanikin joskus liikkeellä ollut, että laitoin suomalaiselle treffipalvelulle profiilin itselleni. Onhan se tuottanutkin tulosta, kavereita on tullut meseenkin paljon lisää ja tietty vähän vakavammissakin merkeissä joihinkin suhtautunut. Hieman ennen juhannusta törmäsin deittipalvelussa vakavissa mielin herraan numero seitsemän. Tilannetta sekoitti hieman toinen vakavammin otettava vaihtoehto - saman palvelun kautta - joka olisi asunut ihan naapurikunnassa, seiska-herran asuessa noin kolmensadan kilometrin päässä itsestäni.

Loppujen lopuksi olen hirvittävän rehellinen ihminen: kerroin molemmille, että kuvioissa on nyt kaksi vakavammin otettavaa, etten osaa päättää. Molemmat totesivat vastaukseksi, että 'sinähän tapaat molemmat ja päätät vasta sitten'. Joten näin teinkin. Kävin kahvilla lähempänä asuvan kanssa, mutta totesimme molemmat sen kahvittelureissun jälkeen, että jotain olennaista puuttuu. Ei siis muuta kuin viikonloppureissua järjestämään heinäkuulle...

Se viikonloppu oli... erilainen. Käytiin tavallaan jopa treffeillä, herranen aika! Verrattuna aikaisempiin herroihin ja kohtaamisiin heidän kanssaan treffeillä käynti tosiaan oli erilaista... Hän esitteli kaupunkia - ja kauhisteli ajotyyliäni pariin otteeseen, koska ajoin jo valmiiksi kuin paikalliset, vaikka ensi kertaa olinkin kaupungissa - ja kävimme syömässä ja kiertämässä kauppoja. Hengailtiin siis, niin kaupungilla kuin myös hänen asunnollaankin.

Mutta - jotain olennaista puuttui. Mietin kotiin palatessani, että taisi jäädä ainoaksi reissuksi sinne suuntaan.

Annoimme kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden koko seurusteluajatukselle, jos vaikka siitä kehkeytyisikin jotain. Muutin omaan asuntooni loppukesästä ja hän tuli minun luokseni viikonlopuksi. Muistan hermoiluni ja odotukseni, kuinka töissä ollessani onnistuin telomaankin itseni, kun jännitin iltaa jolloin näkisimme taas. Kuukaudessa olin ehtinyt unohtaa epäilykseni, mutta jo ajomatkalla juna-asemalta kotiini ne ehtivät palata mieleeni takaisin. Päätin unohtaa moiset epäilyt ja nauttia viikonlopusta ja vieraastani parhaan kykyni mukaan.

Lopulta kuitenkin tuli sunnuntai, lähtöpäivä. Olimme kiertäneet kaupungilla ja toimineet kuskina yhdelle läheiselleni lauantai-iltana (tulipahan testattua herran pokkakin samalla...) ja hengailleet kotona. Hän nukahti lauantai-iltana ennen minua, oli väsynyt kuskausreissusta. Katselin häntä nukkumassa sängyssäni ja menin itse sohvalle miettimään ahdistuneena, mitä oikeasti haluan.
Hän se ei ollut, häntä en halunnutkaan; se olennainen, kipinä, puuttui. Ja sen kerroin hänelle sunnuntaiaamuna. Kyynelten kera ja katkonaisesti, mutta kerroin.

Nykyään olemme hyviä kavereita keskenämme, höpisemme mesessä lähes päivittäin ja välillä tekstailemme. Olen todennut hänelle muutamaan otteeseen - viimeksi eilen - että oli ihan hyvä, ettemme alkaneetkaan seurustella: olisin tähän mennessä menettänyt täydellisesti hermoni hänen kanssaan jo sata kertaa monesta eri syystä. Jospa nämä kaksi viikonloppua keskenämme olivatkin tarkoitettu vain hyvän kaveruuden aluksi... :)

---

Totesin itsestäni, ettei tämän blogin kirjoittaminen luonnistu tällä hetkellä kovin hyvin, siksi uutta tekstiä on täytynyt odottaa. Syy: olen sen verran vakavilla mielin tällä hetkellä uuden herran kohdalla, ettei vanhojen leikkimielistenkin kohtaamisten muistelu sujukaan niin hyvin, kuin olin olettanut. Mutta yritän kirjoittaa kaikesta huolimatta. Kärsivällisyyttä, vakilukijani, kärsivällisyyttä ;)

Kohti uutta vuotta vanhoja muistellen

Vuoden vaihtuminen on aina ollut minulle pohdinnan aikaa, eikä tämäkään vuodenvaihde ole tuonut siihen poikkeusta. Jouluvieraan täällä ollessa minun oli pakko rauhoittua, pitää kiltti tyttö enemmän läsnä kuin yleensä. Se sujui luontevasti, koska en päässyt käyttämään tietokonetta niin paljoa kuin tapanani on enkä näin ollen eksymään näihin omituisiin keskusteluihin, joista sitten olen päätynyt... niin no, olettehan lukeneetkin minkälaisiin tilanteisiin. Ja koska ketään herraa ei asu niin lähellä, että olisi yhtenä satunnaisena vapaailtanaan voinut käydä herättelemässä tuhmempaa puolta esiin, niin ongelmia ei kaidalla tiellä pysyminen tuottanut. Tämä kilttinä tyttönä olo tosin johti siihen, että pohdin vielä entistä enemmän asioita, joita olen tehnyt ja joita en ole aiemmin sen kummemmin ajatellut. Moraali siis nosti meteliä kiltin tytön päässä, eikä se kuiskutellut mitenkään hellästi...

Mutta kadunko? Tavallaan kyllä, tavallaan en. Olen kerrankin osannut antaa vain mennä, enkä jarruttaa mielitekojani toisten mielipiteen ja velvollisuuksien takia ja sitä en osaa katua. Mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, tekemiseni ovat päässeet vaikuttamaan välillisesti myös muihin, eikä aina niin suloisesti. Se taas... no, saa juuri sen nukuksissa olleen moraalin nostamaan meteliä.

Ajattelin ensin, että kirjoittaisin jonkun mukavan kohtaamisen näin uuden vuoden kunniaksi. Mutta koska tapanani on edetä kronologisessa järjestyksessä, tulee tämä kohtaaminen nyt, vaikka en sitä niin hyvällä muistelekaan.

Palataan siis herraan numero viisi. Hänhän löysi silloin sen jonkun, joten sopimuksemme mukaan lopetimme suhteen. Juhannusviikolla hän soitti alkuviikosta ja kyseli kuulumisia, kertoi sukulaisensa kuolemasta ja töistään. Emme olleet paljoa pitäneet yhteyttä toukokuun alun juttumme jälkeen, joten yllätyin todella hänen soitostaan. Hän soitti sunnuntaina uudestaan, kertoili jälleen kuulumisiaan ja kertoi myös, että suhde sen jonkun kanssa oli päättynyt loppuviikosta. Uusi oli jo katsottuna seurustelun varalle, mutta...
"Miten ois, vielä kerta, vanhojen aikojen kunniaks, kun panettaiskin, muttei kehtaa uudelta vielä kysyä... ja kai sunkin ny tekee mieli kuitenkin, jos ei ole vähään aikaan saanut...?"

No, siinä hän oli kieltämättä oikeassa. Vaikkei edelliskerrasta ollutkaan kuin reilu pari viikkoa (tätä en siis hänelle kertonut, ainakaan muistaakseni), niin kestopanetuksen etuna ja haittana on se, että aina tosiaan tekee mieli... Joten suostuin. Oletin sen olevan samanlainen kerta kuin ne pari aiempaakin toukokuussa, yhtä rentoja ja huumorilla höystettyjä.

Täytyy myöntää, että ei ollut. Ja toisaalta, jälkiviisaana, olisihan se pitänyt aavistaakin...
Tällä kertaa minä ajoin lähemmäksi hänen seutuaan, edelliskerroillahan tilanne oli toisinpäin. Oli hikinen päivä, luontoäiti ei oikein osannut päätää, ripottelisiko vettä vai antaisiko auringon paistaa. Kiertelimme aikamme etsien sopivaa paikkaa parkkeerata hetkeksi, kahdeksikin. Vanha tuttu kuvio, takapenkin selkänojat nurin ja sisälle.

Mutta missä rentous, missä huumori? Vähäinen huumori, mitä koko touhussa oli, tuntui sekin väkinäiseltä. Rentoudesta ei tietoakaan. Ja hänen katseensa oli koko ajan kiinnittyneenä jonnekin oikean olkapääni yläpuolelle, hän ei katsonut kertaakaan suoraan silmiin. Jos sattuikin vahingossa vilkaisemaan, niin käänsi äkkiä katseensa pois. Ensimmäistä kertaa tuli itselle sellainen olo, että voisin ottaa rahaa koko touhusta, että olin lähinnä... no, tälle ei ole kaunista muotoa sano - että olin lähinnä reikä, johon mies itsensä tyhjentää.

Ei siis mikään mieltä ylentävä kokemus, vaikken sitä ajatellutkaan heti tilanteen ollessa käsillä, tämä ajatus tuli mieleen vasta kotimatkalla. Kotimatkalla päätin myös, etten enää ryhdy näihin tekemisiin tämän herran kanssa. Eikä näin ole käynyt, nykyään emme ole enää yhteydessäkään toisiimme.

No mutta, menneen kesän tapahtumia, ei niistä enää tarvitse pahemmin välittää. Mutta jos jonkun reissuni voisin jättää näin jälkeenpäin ajatellen tekemättä, niin tuon.

Anyways, uusi vuosi, uudet kujeet ellei jopa vakavoitumistakin havaittavissa...
Ei kai nyt sentään, vitsi vitsi. ;) Ei nyt hetkeen vakavoiduta liiaksi. Tai jos niin teenkin, niin kerron vielä vallattomat tapaukseni tänne ja sitten alan tälläkin puolella enempi vakavoitua.
Mutta niitä aikoja odotellessa...