Kell' onni on...

...se onnen kätkeköön?

Hehkutan kyllä juu. Sukulaiset ja ystävät saavat oman osansa kuulla lähes joka päivä, kuinka onnellinen olen. Mitä kaikkea ihanaa Isäntä onkaan kanssani tai minulle tehnyt, sanonut, antanut. Mitä suunnitelmia meillä onkaan. Miten hyvä yhteys meillä on keskenämme.

Mutta tänne en vain saa sitä kaikkea kirjoitettua. Hassulta kuulostaa, mutta jotenkin se on yksityistä enkä haluakaan kirjoittaa onnestani tänne mitään. Mikähän siinäkin on.

Tai sitten asia on vain niin yksinkertainen, että sinkkublogin tapaisena tämä on lopulta tullut tiensä päähän. Nyt kärvistelen satunnaisesti omassa pienessä epävarmuudessani siitä, riitänkö tähän parisuhteeseen. Ilmeisesti täytyy muuttaa vain toimintatapaa blogissa ja kirjoittaa näistä asioista. Varmaan niidenkin pohtimisessa olisi omat hyvät ja huonot puolensa, vai mitä luulette?

Olen myös miettinyt, kertoisinko Isännälle blogeistani. Varmaan siinäkin yksi syy, miksen ole paljoa tänne hehkuttanut; jos ja todennäköisesti kun Isännälle tästä kerron ja laitan hyvässä lykyssä myös lukemaan, en halua hänen hermostuvan siitä, että olen kertonut joitain ihan oikeastikin henkilökohtaisia asioita. Niin kun kävisi suhteellisen helposti, kun innostun kertomaan ja selvittämään...
Ai että ensinnä hän varmaankin hermostuu näistä herrojen lukumäärästä? Älkää huoliko, hän tietää jo. Tästä aiheesta on jo käyty omat keskustelunsa.

Tai sitten... en kerro mitään, vaan jätän tämän tänne näkyville ja aloitan toisella nimimerkillä hää- ja odotusblogin tässä vuoden sisällä vielä... kun pitäisi jo sellaisistakin aiheista löytyä kirjoitettavaa viimeistään vuoden päästä, jos ja kun yhteiset suunnitelmat pitävät kutinsa. Tai no, ei odotuksesta nyt vielä sentään, mutta häistä :p Ja siitä blogista kertoisin sitten Isännälle ennen kuin alan kirjoittaa. Ja muutamille valituille sieluille täältä lukijoiden joukosta.

Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan,
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan?
Elinkautistani seurassasi päivästä päivään lusimaan,
Aamuteesi kanssas jakamaan?

Isäntä muuten vastasi tuohon laulun kysymykseen 'ei' kun sitä hänelle kerran hyräilin. Ei kuulemma juo teetä. Muutetaan kahviksi, niin sitten vastaus on ehdottomasti 'kyllä'.

Mikäs tässä sitten... lusiessa... <3

Sanoja sieltä, toisia täältä

"Mun kulta," sanon ja suukotan Isäntääni.
"Niin oletkin," hän vastaa ja suukottaa takaisin, "mun."

***

"En kyllä vielä sano 'rakkaani' etten säikytä..." sanon hänelle. Isäntä avaa jo suunsa vastatakseen tähän, kun jatkan: "Siis itseäni lähinnä."
Hän sulkee suunsa. Mitähän hän halusi sanoa?

***

"Anna mun mennä, anna mun mennä," rimpuilen hänen vieressään laulua esittäessäni radion soidessa.
"En varmasti anna," hän vastaa käsittäen vitsailuni ja esitykseni.
Olen tukehtuvinani: "Mä oven avaan, en henkeä saa."
Isäntä pyörittelee silmiään.
"Anna mun mennä!" toistan.
Isäntä pudistelee päätään ja toteaa, ettei onnistu.
"En tänne kuulukaan."
Isäntä huokaisee lievän turhautuneesti.
"Mun koti ei oo täällä."
"Niin, ei vielä," sanomme kuin yhdestä suusta. Hymyilemme toisillemme, suikkaamme suukon ja jatkamme eläinten hoitoa.

***

Olen asettautunut ihme zen-olotilaan.
Mietin perhe-elämää Isännän kanssa, miten tilan asioita hoidetaan, pieniä yksityiskohtia yhteiselosta ja ympäristöstä;
mietin miten hyvin tulen tulevien appivanhempieni kanssa toimeen, miten minut on kuin imaistu mukaan heidän perheeseensä, on hyväksytty;
mietin vain, miten ihmeessä onnistuin löytämään jotain näin hyvää itselleni.

Mietin, että se 'rakkaani' taitaa kuitenkin olla ihan oikea nimitys hellitellä Isäntääni.