Lupasin kirjoitella viime viikonlopusta, että mitenkä se Mikon kanssa sujui. Ja sujuihan se, melko rauhallisesti - perjantai-illan saimme olla kahdestaan, lapsi tuli vasta lauantaina päivällä seuraksemme.
Juttelimme, kuhertelimme, otimme olutta juhannusaaton kunniaksi (kylmä Karhu tölkissä ja lemmestä lämmin karhu vieressä, mikäs sen mukavampaa minun kannaltani ;) ) ja katselimme elokuvia. Ja niin, söimme torstain ja perjantain välisessä puhelinyövuorossani tekemääni marjapiirakkaa yön aikana.
[Mainitsin Mikolle, mitä hommaa olin tehnyt leipoessani. Hän tulkitsi sen silloin yöllä vitsailuksi, mutta korjasin sunnuntai-iltana hänen ajatuksensa vääräksi ja sanoin, että tarkoitin ihan totta. Hän ihmetteli hetken, kyseli käytännön asioita ja totesi sitten, että työ se kai se on sekin, jostain kansan on rahansa saatava. Ei siis hermostunut sen enempää :)]
Minulla on vähän vaihtelevia krapuloita, tällä kertaa olin taas energisellä päällä. Lauantaina heräsin suhteellisen aikaisin myöhäiseen nukkumaanmenoaikaani verrattuna ja aloin touhuta keittiössä ja järjestellä paikkoja. Annoin Mikon nukkua ja menin herättelemään häntä vasta paria tuntia myöhemmin, pannullinen valmista kahvia keittiössä odottamassa. Jäimme vielä vierekkäin torkkumaan hetkeksi aikaa ennen kuin lopulta menimme aamukahville. Muksu tuli noin tunnin päästä tästä.
Muksu vierasti minua ehkä noin kymmenen minuuttia. Sitten jo kävi pyyntöjä/komentoja leikkimään hänen kanssaan ja minähän auliisti leikin ja viihdytin pientä. Välillä Mikko katseli meitä itsekseen hymyillen tietokoneensa äärestä, kun möyrysimme ja painimme lattialla.Vaikka katsoinkin häntä kysyvästi huomattuani tämän, ei hän kommentoinut hymyilyään mitenkään.
Sunnuntaina oli taas suorastaan pelottavan normaali perheaamu yksin asumaan tottuneelle sinkkunaiselle. Muksu kiipesi sänkyyn minun ja Mikon väliin, käpertyi välillä kainalooni ja halasi. Olimme taas liittolaisia yrittäessämme herätellä Mikkoa unestaan ja ilveilimme toisillemme nauraa kihertäen. Myöhemmin päivällä lähes liikutuin muksun kavutessa syliini sohvalle ja maatessaan siinä kaikessa rauhassa, luottavaisena.
Mieleni kannalta viikonloppu meni suhteellisen rauhallisesti - välillä tietty koin pieniä mustasukkaisuuden pistoksia, kun vilkuilin mitä Mikko kirjoitteli koneella. Ja sunnuntaina oli perinteinen lähtöä edeltävä freak out, kun aloin hermoilla kaikesta. Mutta se oli pahimmillaan paria tuntia ennen lähtöäni, kun pyörimme läheisessä leikkipuistossa; minä katselin muksua isänsä kanssa ja mietin, mikä minun osuuteni tulee olemaan siinä kuviossa. Ja kuten ystäväni totesi, vain aika näyttää. Rauhoituin siitä toteamuksesta ja viimeinen pari tuntia Mikon luona meni mukavasti lekotellessa.
Tällä hetkellä oloni on rauhallinen ja olen suorastaan luottavaisin mielin jatkosta, että tämä on menossa vakavampaankin suuntaan. Kun olin lähdössä - silmät kuivina, rauhoittuneena aiemmasta freak outistani ja kepeästi puhellen sekä muksulle että Mikolle - ja halasin Mikkoa vielä viimeisen kerran eteisessä, hänen otteensa yllättäen tiukentui. Tiedättekö, sillä tavalla... vaistomaisesti, kun ei halua päästää irti halauksesta, niin kuin siinä kohtaa tulisi sellainen tunneryöppy, joka ei muuten näy kuin otteen kiristymisestä. Sen tuntiessani kiristin omaakin otettani ja puristin silmäni kiinni, ettei kyyneleitä pääsisi esiin ja painoin suukon hänen kaulalleen. Peräännyin pois hänen sylistään ja katsoin häntä silmiin.
"Nähdään sitten kun nähdään, eikös se niin mene?" kysyin karhealla äänellä.
"Jep," sain vastaukseksi matalalla - käheämällä kuin yleensä? - äänellä.
Painoin oven perässäni kiinni ja pääsin muutaman askeleen rappusia alaspäin, ennen kuin muutama tippa jo vierähti poskelleni.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
torstai 25. kesäkuuta 2009
Kohtaaminen
"Mm-hmm. Mitäs sä mahdat olla vailla?" hän kysyi, kun näykin hänen kaulaansa ja suutelin pitkään.
"Sua", vastasin yksinkertaisesti.
"No... se alkoi kyllä käydä tässä jo selväksi", hän naurahti.
"Me want some attention..." totesin ja vilkaisin merkitsevästi tietokoneen näyttöä ja istuin syliin hajareisin.
"No sitten..."
...ja sainkin... ;)
Lisää juhannusviikonlopusta tulossa lähipäivinä. Keep checking :p
"Sua", vastasin yksinkertaisesti.
"No... se alkoi kyllä käydä tässä jo selväksi", hän naurahti.
"Me want some attention..." totesin ja vilkaisin merkitsevästi tietokoneen näyttöä ja istuin syliin hajareisin.
"No sitten..."
...ja sainkin... ;)
Lisää juhannusviikonlopusta tulossa lähipäivinä. Keep checking :p
lauantai 13. kesäkuuta 2009
Välihöpinöitä
Kirjoittajan omanlaisensa blocki taas ilmennyt, nimenomaan tällä puolella. Uuteen blogiin jotenkin helpompi kirjoittaa, kun saa kirjoittaa tavallaan kylmästi ja sen suuremmitta tunteitta, - ihanan vapauttavaa muuten jotenkin - tällä puolella tunteet väistämättä vaikuttavat kirjoittamiseenkin.
Mutta kuulumisia muuten. Uusi kakkostyö puhelimen ääressä vie tosiaan oman aikansa ja energiansa tässä päätyön ohella, viimeiset pari viikkoa olleet aika väsyneitä taas vaihteeksi. Onneksi Mikon suunnalta ei kummemmin mielenhäirintätilanteita ole tullut enkä ole itsekään niitä itselleni aiheuttanut. Juhannuksena pitäisi mennä hänen luokseen sitten, pikkuinenkin paikalla, joten rauhallinen juhannusviikonloppu tulee olemaan :)
Heh, päätyössäni, asiakaspalvelussa, eräs vakioasiakas kysyi minulta tällä viikolla, että eikö fritsumies olekaan käynyt viime aikoina... Vapun jälkeen kun kaulallani oli hemaiseva puremajälki, joka kyllä muutaman asiakkaan toimesta huomattiin. Naureskelin hänelle, että ensi viikonloppuna taas saa...
Ensi viikolla torstain ja perjantain välisenä yönä päivystän puhelimen ääressä jälleen ja perjantaina sitten päivällä lähden ajalemaan Mikon luo, sunnuntaina takaisin. Saa nähdä, miten ajatukseni onnistuu - pystynkö yöllä leipomaan ja huohottamaan puhelimeen samaan aikaan. Pervoja pullia, kuten ystäväni totesi ajatuksestani...
Kuuluillaan taas ja kirjoitellaan. Kun saan erään aiheen muodostettua blogitekstiksi asti, niin se päätyy luonnollisestikin tänne.
Elellään ihmisiksi.
Mutta kuulumisia muuten. Uusi kakkostyö puhelimen ääressä vie tosiaan oman aikansa ja energiansa tässä päätyön ohella, viimeiset pari viikkoa olleet aika väsyneitä taas vaihteeksi. Onneksi Mikon suunnalta ei kummemmin mielenhäirintätilanteita ole tullut enkä ole itsekään niitä itselleni aiheuttanut. Juhannuksena pitäisi mennä hänen luokseen sitten, pikkuinenkin paikalla, joten rauhallinen juhannusviikonloppu tulee olemaan :)
Heh, päätyössäni, asiakaspalvelussa, eräs vakioasiakas kysyi minulta tällä viikolla, että eikö fritsumies olekaan käynyt viime aikoina... Vapun jälkeen kun kaulallani oli hemaiseva puremajälki, joka kyllä muutaman asiakkaan toimesta huomattiin. Naureskelin hänelle, että ensi viikonloppuna taas saa...
Ensi viikolla torstain ja perjantain välisenä yönä päivystän puhelimen ääressä jälleen ja perjantaina sitten päivällä lähden ajalemaan Mikon luo, sunnuntaina takaisin. Saa nähdä, miten ajatukseni onnistuu - pystynkö yöllä leipomaan ja huohottamaan puhelimeen samaan aikaan. Pervoja pullia, kuten ystäväni totesi ajatuksestani...
Kuuluillaan taas ja kirjoitellaan. Kun saan erään aiheen muodostettua blogitekstiksi asti, niin se päätyy luonnollisestikin tänne.
Elellään ihmisiksi.
tiistai 2. kesäkuuta 2009
Tapailemisen iloja ja suruja
Viime viikko oli yhtä... no, helvettiä on varmaan kaikista kuvaavin sana. Jahkailen, jahkailen, jahkailen, kääntelen asioita mielessäni mukamas uuteen järjestykseen ja teen johtopäätöksiä perustuen olettamuksiin. Riudutan itseäni pohtiessani synkimpiä vaihtoehtoja, miten tässä tapailemisessa Mikon kanssa voi käydä ja unohdan mahdolliset positiiviset puolet kokonaan. Olen itkenyt viime viikon aikana aivan liian monta kertaa, aivan liian pitkiä pätkiä. Olen uupunut ja väsynyt nyt, vaikka viikonloppuna ratkesi pari asiaa ja sääntöä suhteeseemme liittyen. Mikäs se hieno sana tälle on, posttraumaattinen stressi? Oli mikä hyvänsä - väsyttää.
Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.
Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?
Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.
Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.
Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.
Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)
Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.
Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.
Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.
Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.
Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?
Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.
Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.
Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.
Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)
Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.
Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.
Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)