Harri

Tuo suklaasilmäinen, huomioon ottava mies, joka saa ainakin tämän tytön tuntemaan itsensä erityiseksi.
Hän, joka kehuu kauniiksi tilanteessa, jossa sitä en ole ennen kuullut.
Hän, joka kutsuu välillä kullakseen.
Hän, joka toivottaessani hyvää yötä ja kauniita unia nukkumaan mennessämme toteaa vastaan: "Jos niissä unissa eräs Mou Rire kulkee, niin eiköhän ne kauniita tule olemaankin."
Hän, joka on jo reilu puolentoista viikon aikana käynyt ja ollut yötä peräti neljästi (!).
Hän, jonka kanssa olen ollut päivittäin yhteydessä vähintään puhelimitse.
Hän, joka oma-aloitteisesti tarjoutuu avecikseni perhejuhliin, jotka ovat vasta muutaman kuukauden kuluttua.
Hän, joka jää kiltisti odottamaan olohuoneeseen, kun minulle tulee työpuheluita ja menen makuuhuoneeseen juttelemaan - eikä häntä nämä soittelijat häiritse tippaakaan.
Hän, joka kertoo menneisyydestään ja ajatuksistaan avoimesti ja rehellisesti.
Hän, jolla on sopivan kiero huumorintaju minun kanssani olemaan.
Hän, joka Juno -elokuvan katsottuamme kysyy minulta kokeeksi, että mitä jos tehtäisiin lapsi. Ja jolle muistutan, että eikö tästä jo viikko sitten käyty keskustelu, ettei kumpikaan olisi vielä valmis vanhemmaksi. Johon hän toteaa naureskellen, että hän vain halusi nähdä ilmeeni, kun hän moista kysyy.
Hän, joka soittaa minulle eilen alkuillasta ex tempore ja kysyy, voisiko hän tulla käymään. Ja tulikin... :)

Hän, joka eilen sanoi olevansa myös ihastunut minuun.

***

Koska Maggie varmaan on jo kyllästynyt hehkutukseeni Harrista, niin laitanpa tällaisen hehkutusviestin tänne blogiin. Jos hieman rauhoittuisin... tai sitten en. ;D

Vaihtamalla paranee?

Kuten jo edellisen merkinnän kommenteissa totesin, on tapailu minun ja Mikon kanssa päättynyt. Keskustelumme aiheesta kävi kivuttomasti mesessä lauantai-iltana:

Aloitin juttelun, kyselin kuulumiset ja sitten kerroin jälleen miettineeni asioita ja päätyneeni siihen, että meidän on parempi lopettaa tämä tapaileminen. Mikko kysyi syytä tähän ja kerroin minua häiritsevän sen, että koko touhu ei tunnu mitenkään tasapuoliselta, että muistini mukaan minä olen joka kerralla tapaamista ehdottanut ja järjestänyt. Hän myönsi tämän, totesi päälle, että hänellä auto sellaisessa kunnossa, ettei pysty niin helposti edes lähtemään liikkeelle eikä halua maksaa reilusti kalliimpaa hintaa joukkoliikenteestä päästäkseen paikasta toiseen. Sanoi, että teen itse kuitenkin omat päätökseni. Totesin hänelle, että vaikuttaa olevan ihan oikea päätös, kun ei hän tuon enempää vastaankaan laita. Mikko ilmoitti, ettei hän ketään ala kerjäämäänkään tapailemaan kanssaan. Hymähdin, ettei vastalauseen esittämistä lasketa vielä kerjäämiseksi. Mikko ihmetteli, mitä hyötyä siitä vielä olisi - sanoin, ettei jäisi tosiasioita kertomatta.
Mikko sanoi, että tosiasia on, että hän tykkää tapailla kanssani, koska viihtyy seurassani.

Ja tuon jälkeen jatkoimme juttelua täysin normaalisti. Editorini totesi tämän kerrottuani, että melkoisen casual break up.

Ei kyyneleitä, ei sen suurempia tunteenpurkauksia kummaltakaan puolelta. Tosin olin omat itkuni jo itkenyt perjantaina Houkutuksen läsnäollessa ja hänelle koko tarinan kertoessani.

Hmm, täytyy nimetä tämä Houkutus, herra numero 10, jotenkin uudestaan. Harri Houkutus rimmaisi jotenkin, joten olkoon hän Harri tästä eteenpäin. Ja kenties Hartsa jossain välissä, lempinimenä :p

Harri saapui luokseni perjantaina ennen iltaseitsemää - työvuoroni puhelimen ääressä jatkui vielä kahdeksaan asti. Harri tiesi tämän jo ennalta ja osasi siis varautuakin, että häivyn välillä toiseen huoneeseen puhumaan soittajille. Keitin meille kahvit ja juttelimme sohvalla. Vuoroni päättyi ja juttu vain jatkui... Vasta joskus iltakymmenen aikaan Harri rohkaistui suutelemaan minua - sanoi miettineensä sitä jo jonkin aikaa, mutta ei ollut varma, miten reagoisin. Hän suuteli minua uudestaan ja totesi rauhallisesti, että hän on tullut jo siihen johtopäätökseen illan aikana, ettei halua tämän jäävän vain yhteen tapaamiskertaan. Ja jätti minut tupakalle lähtiessään sohvalle miettimään, että kaverina vai muutenkin...

Puhuimme pitkään, juttelumme polveili. Harri tuli uudestaan lähemmäs, suuteli varovaisesti, sitten väkevämmin... Minä kuitenkin vihelsin pelin vielä poikki - eteneminen ei vain tuntunut siinä kohtaa oikealta. Harri pyysi minua katsomaan häntä silmiin, kun välttelin hänen katsettaan ja sanoi minulle, jälleen rauhallisesti, että meidän ei tosiaankaan ole mikään pakko edetä yhtään pidemmälle - voisimme jättää tilanteen siihen puoleksi tunniksi, tunniksi tai koko illan osalta ja hän voisi lähteä kotiin, jos minusta siltä tuntuisi. Kävimme molemmat sauhuilla ja takaisin sisälle palattuamme Harri kysyi minulta Mikosta, minkälainen juttumme oikein on ollut. Ja minä kerroin koko tarinan, viime syksystä lähtien.

Siinä, kun tarinaani kerroin ja mietin... totesin ennen loppuun pääsemistä ääneen, että ei tämä kuulosta kyllä hyvältä enää omissa korvissanikaan. Harri sanoi minulle, että vaikken häneen vaihtaisikaan, olisi minun parempi jättää Mikko, koska siitä hommasta ei tulisi sen valmiimpaa. Myönsin vaisusti, että niin se kai on tehtävä.

Menin vielä hänen seurakseen parvekkeelle sauhuille. Harrin lähtiessä takaisin sisään jäin vielä istumaan ja vastasin hänen kysyvään katseeseensa toteamalla, että tulen kohta. Hän tajusi mistä oli kysymys ja kun hän oli saanut oven kiinni perässään, aloin itkeä. Niitä hiljaisia kyyneleitä, joita olen tottunut itkemään. En osaa sanoa tarkalleen mitä itkin: menetettyjä haavekuvia, hitaasti syttynyttä järjen valoa, omien toiveiden ja halujen tietämättömyyttä - ehkä niitä kaikkia.
En kuitenkaan jäänyt parvekkeelle pitkäksi aikaa, tätä kyynelille antautumista kesti ehkä pari minuuttia ennen kuin tulin takaisin sisälle, pää painuksissa, suunnaten keittiöön juomaan lasin vettä ja pyyhkimään poskilta vielä muutaman tipan pois. Hymyilin vaisusti Harrille mennessäni hänen ohitseen ja kun palasin sohvalle, tuntui hyvin luontevalta käpertyä Harrin kainaloon ihan vain olemaan.

Juttelimme rauhalliseen tahtiin tuon jälkeen. Harri kertoili erilaisia hänelle tapahtuneita tilanteita ja sattumuksia, minä nauraa käkätin sohvalla maaten pää hänen sylissään. Olin jo sanonut hänelle, että hän saa jäädä yöksi eikä tarvitse välttämättä sohvallakaan nukkua vaan voi tulla myös viereen - Harri huokaisi helpotuksesta tässä kohtaa, hän kun oli jo ehtinyt henkisesti valmistautumaan nukkumaan myös sohvallani.

Ja lopulta, hänen tarinoitaan kuunneltuani:
"Mä taidan olla jo sen verran rauhoittunut ettei omatuntokaan enää soimaa."
Harri katsoi minua jännittyneenä. "Mitähän tuo tarkalleen ottaen mahtaa tarkoittaa?"
"Vink vink", sanoin ja virnistin.

Siirryimme makuuhuoneen puolelle... ja niin Harrista tuli herra numero 10... ;)

**

Seuraavana päivänä kävin ystäväni luona suuremmassa kaupungissa. Miettiessäni näitä herrojani hymähtelin itsekseni nähdessäni DNA:n mainoksia katukuvassa - "Vaihtamalla paranee."

Niinpä. Mutta miten, niin siitä lisää ensi kerralla.

Houkutus ja omatunto

Houkutus tuli eilen käymään. Lähti tänä aamuna.

Omatunto sammui ennen kuin minä...

;)

Hormoneja, houkutuksia ja hermojen menettämistä - ja miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa

Naisten hormonit ovat sitten mukava asia.

Yeah right. Not always.

Olinhan tässä jo muutaman viikon ihan rauhallinen Mikon ja minun suhteen. Että kyllä tämä tästä, annetaan aikaa, hitaasti hyvä tulee etenkin tässä tapauksessa.

Sitten törmään Houkutukseen. Profiilini on edelleen näkyvillä eräässä treffipalvelussa ja sain sitä kautta yhteydenoton. Lisäsin tyypin meseen ja juttelimme. Ja tulemme erinomaisesti juttuun ja molemminpuolista kiinnostusta on ilmassa. Minä mietin jo, miten ihanaa olisi vain antaa mennä ja pyytää Houkutus tänne, nauttia toisistamme, tutustua uuden herran mieltymyksiin makuuhuoneen puolella ja... Hekumoin muistellessani viime vuotta, kun nämä äkkilähdöt ja kohtaamiset olivat mahdollisia.

Kroppani huutaa siis kokeilemaan uutta miestä. Omatuntoni kysyy vastaan:
"Jaajaa, mieli tekee. Mutta mitenkäs Mikko?"
Ah, niin. Mikko. Pääsipä melkein unohtumaan. Mutta vain melkein.

Jatkan jutteluani Houkutuksen kanssa. Hän ehdottaa tapaamista. Minä totean rehellisesti, että asia on nyt niin, että tapailen tällä hetkellä. Ja manaan samaan kirjoituspuuskaan, että tuntuu vain kovin epämääräiseltä tämä tapailu. Hän kysyy syytä ja selitän hänelle ympäripyöreästi tapailuani ja sen epävarmuutta. Hän kommentoi kertomaani saamiensa tietojen ja omien vastaavien kokemustensa perusteella - ja toteaa, että hänen mielestään kahden kuukauden tapailun jälkeen voi jo toiselta kysyä vähän tarkemmin, missä mennään ja onko menossa vakavampaan suuntaan.

Muutaman viikon rauhallinen ajanjakso oli tulossa siis päätökseensä ja aloin menettää hermojani jälleen, miettiessäni tilannetta. Ja kysyin Mikolta, mitä hän minusta tahtoo ja mitä hän tuntee. Pitkästä aikaa oikein hermoja raastava mesekeskustelu (kyllä kyllä, puhelimessa olisi paljon parempi hoitaa nämä, mutta kokemukseni perusteella en vain saa sanoja suustani silloin kun olisi tarve - ja tällä kertaa tarve tosiaan oli.)

Tunteitaanhan hän ei kerro kuin sitten jossain vaiheessa - tyypillinen horoskooppinsa miespuolinen edustaja siis siinä kohdin. Totesi vain, että ei hän tapailisi ketään, joka ei häntä kiinnostaisi. Sanoi, ettei tämänhetkisen työ- ja elämäntilanteensa vuoksi tee kovin kauaskantoisia suunnitelmia muuten kuin juuri sen mahdollisen työn ja koulutuksen sekä muksun suhteen. Sitoutuminen ehkä sitten joskus, kun kysyin siitäkin. Manasin Mikolle, että minua alkaa säännöllisin väliajoin vain rasittamaan, kun ei nähdä mitenkään säännöllisesti. Että tarvitsisin edes jotain, jonka varaan rakentaa ja miettiä asioita eteenpäin.

Vaikkei tuosta ilmaa puhdistaneesta pienestä meseriitelystä selvinnytkään paljoa mitään, minä rauhotuin uudestaan. Rauhoittaako sitten mieltäni se, että saan Mikon menettämään malttinsa myös, kun tenttaan häneltä asioita - silloin hän antaa itse asiassa hieman herkemmin vastauksia, pidempiäkin ja perusteltuja. Ja jotenkin se kiinnostavuusjuttu lämmitti mieltä, edes jotain tunnustusta tunteista.
Nyt sentään suunnitelmissa seuraava tapaamiskerta Mikon kanssa puolentoista viikon päähän, joten ainakin jotain etenemistä havaittavissa, ainakin näkemisen suhteen.

Kirosin ystävälleni tuota pientä riitaa seuraavana päivänä, että kyllä me naiset vaan ollaan outoja. Hän totesi syyttävänsä hormoneja - koskaan ei voi olla täysin tyytyväinen. Näinpä...

Entä Houkutus sitten?
Noh... edelleen olemassa.