Tapailemisen iloja ja suruja

Viime viikko oli yhtä... no, helvettiä on varmaan kaikista kuvaavin sana. Jahkailen, jahkailen, jahkailen, kääntelen asioita mielessäni mukamas uuteen järjestykseen ja teen johtopäätöksiä perustuen olettamuksiin. Riudutan itseäni pohtiessani synkimpiä vaihtoehtoja, miten tässä tapailemisessa Mikon kanssa voi käydä ja unohdan mahdolliset positiiviset puolet kokonaan. Olen itkenyt viime viikon aikana aivan liian monta kertaa, aivan liian pitkiä pätkiä. Olen uupunut ja väsynyt nyt, vaikka viikonloppuna ratkesi pari asiaa ja sääntöä suhteeseemme liittyen. Mikäs se hieno sana tälle on, posttraumaattinen stressi? Oli mikä hyvänsä - väsyttää.

Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.

Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?

Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.

Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.

Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.

Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)

Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.

Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.

Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.