Vaihtamalla paranee?

Kuten jo edellisen merkinnän kommenteissa totesin, on tapailu minun ja Mikon kanssa päättynyt. Keskustelumme aiheesta kävi kivuttomasti mesessä lauantai-iltana:

Aloitin juttelun, kyselin kuulumiset ja sitten kerroin jälleen miettineeni asioita ja päätyneeni siihen, että meidän on parempi lopettaa tämä tapaileminen. Mikko kysyi syytä tähän ja kerroin minua häiritsevän sen, että koko touhu ei tunnu mitenkään tasapuoliselta, että muistini mukaan minä olen joka kerralla tapaamista ehdottanut ja järjestänyt. Hän myönsi tämän, totesi päälle, että hänellä auto sellaisessa kunnossa, ettei pysty niin helposti edes lähtemään liikkeelle eikä halua maksaa reilusti kalliimpaa hintaa joukkoliikenteestä päästäkseen paikasta toiseen. Sanoi, että teen itse kuitenkin omat päätökseni. Totesin hänelle, että vaikuttaa olevan ihan oikea päätös, kun ei hän tuon enempää vastaankaan laita. Mikko ilmoitti, ettei hän ketään ala kerjäämäänkään tapailemaan kanssaan. Hymähdin, ettei vastalauseen esittämistä lasketa vielä kerjäämiseksi. Mikko ihmetteli, mitä hyötyä siitä vielä olisi - sanoin, ettei jäisi tosiasioita kertomatta.
Mikko sanoi, että tosiasia on, että hän tykkää tapailla kanssani, koska viihtyy seurassani.

Ja tuon jälkeen jatkoimme juttelua täysin normaalisti. Editorini totesi tämän kerrottuani, että melkoisen casual break up.

Ei kyyneleitä, ei sen suurempia tunteenpurkauksia kummaltakaan puolelta. Tosin olin omat itkuni jo itkenyt perjantaina Houkutuksen läsnäollessa ja hänelle koko tarinan kertoessani.

Hmm, täytyy nimetä tämä Houkutus, herra numero 10, jotenkin uudestaan. Harri Houkutus rimmaisi jotenkin, joten olkoon hän Harri tästä eteenpäin. Ja kenties Hartsa jossain välissä, lempinimenä :p

Harri saapui luokseni perjantaina ennen iltaseitsemää - työvuoroni puhelimen ääressä jatkui vielä kahdeksaan asti. Harri tiesi tämän jo ennalta ja osasi siis varautuakin, että häivyn välillä toiseen huoneeseen puhumaan soittajille. Keitin meille kahvit ja juttelimme sohvalla. Vuoroni päättyi ja juttu vain jatkui... Vasta joskus iltakymmenen aikaan Harri rohkaistui suutelemaan minua - sanoi miettineensä sitä jo jonkin aikaa, mutta ei ollut varma, miten reagoisin. Hän suuteli minua uudestaan ja totesi rauhallisesti, että hän on tullut jo siihen johtopäätökseen illan aikana, ettei halua tämän jäävän vain yhteen tapaamiskertaan. Ja jätti minut tupakalle lähtiessään sohvalle miettimään, että kaverina vai muutenkin...

Puhuimme pitkään, juttelumme polveili. Harri tuli uudestaan lähemmäs, suuteli varovaisesti, sitten väkevämmin... Minä kuitenkin vihelsin pelin vielä poikki - eteneminen ei vain tuntunut siinä kohtaa oikealta. Harri pyysi minua katsomaan häntä silmiin, kun välttelin hänen katsettaan ja sanoi minulle, jälleen rauhallisesti, että meidän ei tosiaankaan ole mikään pakko edetä yhtään pidemmälle - voisimme jättää tilanteen siihen puoleksi tunniksi, tunniksi tai koko illan osalta ja hän voisi lähteä kotiin, jos minusta siltä tuntuisi. Kävimme molemmat sauhuilla ja takaisin sisälle palattuamme Harri kysyi minulta Mikosta, minkälainen juttumme oikein on ollut. Ja minä kerroin koko tarinan, viime syksystä lähtien.

Siinä, kun tarinaani kerroin ja mietin... totesin ennen loppuun pääsemistä ääneen, että ei tämä kuulosta kyllä hyvältä enää omissa korvissanikaan. Harri sanoi minulle, että vaikken häneen vaihtaisikaan, olisi minun parempi jättää Mikko, koska siitä hommasta ei tulisi sen valmiimpaa. Myönsin vaisusti, että niin se kai on tehtävä.

Menin vielä hänen seurakseen parvekkeelle sauhuille. Harrin lähtiessä takaisin sisään jäin vielä istumaan ja vastasin hänen kysyvään katseeseensa toteamalla, että tulen kohta. Hän tajusi mistä oli kysymys ja kun hän oli saanut oven kiinni perässään, aloin itkeä. Niitä hiljaisia kyyneleitä, joita olen tottunut itkemään. En osaa sanoa tarkalleen mitä itkin: menetettyjä haavekuvia, hitaasti syttynyttä järjen valoa, omien toiveiden ja halujen tietämättömyyttä - ehkä niitä kaikkia.
En kuitenkaan jäänyt parvekkeelle pitkäksi aikaa, tätä kyynelille antautumista kesti ehkä pari minuuttia ennen kuin tulin takaisin sisälle, pää painuksissa, suunnaten keittiöön juomaan lasin vettä ja pyyhkimään poskilta vielä muutaman tipan pois. Hymyilin vaisusti Harrille mennessäni hänen ohitseen ja kun palasin sohvalle, tuntui hyvin luontevalta käpertyä Harrin kainaloon ihan vain olemaan.

Juttelimme rauhalliseen tahtiin tuon jälkeen. Harri kertoili erilaisia hänelle tapahtuneita tilanteita ja sattumuksia, minä nauraa käkätin sohvalla maaten pää hänen sylissään. Olin jo sanonut hänelle, että hän saa jäädä yöksi eikä tarvitse välttämättä sohvallakaan nukkua vaan voi tulla myös viereen - Harri huokaisi helpotuksesta tässä kohtaa, hän kun oli jo ehtinyt henkisesti valmistautumaan nukkumaan myös sohvallani.

Ja lopulta, hänen tarinoitaan kuunneltuani:
"Mä taidan olla jo sen verran rauhoittunut ettei omatuntokaan enää soimaa."
Harri katsoi minua jännittyneenä. "Mitähän tuo tarkalleen ottaen mahtaa tarkoittaa?"
"Vink vink", sanoin ja virnistin.

Siirryimme makuuhuoneen puolelle... ja niin Harrista tuli herra numero 10... ;)

**

Seuraavana päivänä kävin ystäväni luona suuremmassa kaupungissa. Miettiessäni näitä herrojani hymähtelin itsekseni nähdessäni DNA:n mainoksia katukuvassa - "Vaihtamalla paranee."

Niinpä. Mutta miten, niin siitä lisää ensi kerralla.