Vappuviikonloppu - lopputarina, polveilevan sekava versio

Pari-kolme päivää kului jo muutama päivä sitten umpeen, mutta äitienpäiväviikonloppu tuo omat juoksunsa, joten ei ole koneen ääressä ehtinyt istuskella kirjoitusajatuksissa. Mutta lupasin kertoa lopputuleman vappuviikonlopusta - ja mikähän sen mukavampi tapa viettää iltaa, kuin muistellessa mukavaa viikonloppua... Mutta asiaan. (Ja Japelle - tässä lisämateriaalia naisen ajatusmaailmasta siis ;) )

Tapaamisemme meinasi vielä kerran kuitenkin peruuntua. Mikolle tarjoutui maksuton reissu sunnuntaiaamulle, mutta sen toteutuminen oli lopulta sen verran epävarmaa, että hän unohti koko ajatuksen, joten minun matkani sinne onnistui sittenkin. Tämä varmistui torstai-iltana - samana iltana (reissun varmistumisen johdosta ilmeisestikin) tuli myös spontaanisti kirjoiteltua melkoisen pitkä ja intensiivinen nettiseksisessio mesessä... ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, muuten.
Lauantaina aamupäivällä töissä ajatus harhautui toistuvasti tuohon torstaiseen keskusteluun, muutaman kerran asiakaspalvelutilanteissa täytyi räpäyttää silmiään pariin otteeseen ja kysyä 'anteeksi mitä?'

En muista, koska olisin ollut matkalla yhtä hermona. Alkumatkasta säikyttelin itseäni ajatuksella, että kotona olin jättänyt jotain varmistamatta (soitin jopa kämppäni vara-avaimen haltijalle, että käy tarkistamassa tilanteen), välillä meni aivan rennosti musiikin mukana laulellessa ja virnuillessa torstaisen keskustelun suomissa muistoissa ja loppumatkasta taas aloin hermoilla - emme olleet kuitenkaan nähneet yli puoleen vuoteen, paikalla olisi Mikon lapsi, miten suhtautuisin herraan itseensä ja mitä kaikkea voisi muuten tapahtua. Olisiko samanlainen kipinä edelleen olemassa, mitä Mikko oli itsekseen pohtinut ja mitä hän suostuisi kertomaan - hän kun oli maininnut, että avautuminen olisi hänelle vaikeaa.

Toki aika oli kullannut muistoja. Nyt kun näin Mikon omassa kodissaan, isänä ja kasvattajana, niin katselin häntä uudessa valossa. Halasimme, kun tulin sisään ja toivotin lapsellekin jalkapäivää, kun hän ujosteli isänsä harteilla eikä tervehtinyt muuten. Mikko totesi, että pikkuinen ujostelee aina uusien ihmisten kanssa, ettei hänen käytöksensä ollut mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Pikkuisen ollessa hereillä juttelimme matkastani ja muista yleisistä asioista, Mikko teki ruokaa meille ja söimme kaikessa rauhassa. Lapsi lähti kuitenkin nukkumaan melko pian (ujosteli edelleen, ei toivottanut edes hyvää yötä minulle), joten meille jäi omaa aikaa jutella keskenämme. Röhnäsimme olohuoneen sohvalla, Mikko oli kahmaissut minut syliinsä jo pariin otteeseen ja makasin lopulta perinteisesti selälläni sohvalla, pääni levätessä hänen sylissään.

Suljin silmäni maatessani. Toisaalta nautin olla taas näin lähellä ja toisaalta olin epävarma, mitä Mikko oli ajatellut ja mitkä hänen aikomuksensa jatkon suhteen olivat. Hän kehotti katsellessaan minua kertomaan mitä mielessäni liikkuu, kun kulmani kurtistelevat niin paljon. Hymähdin ja mietin ääneen mutisten, että mistä lähtisin liikkeelle. Yritin katsoa häntä silmiin, mutta katse harhaantui tutkailemaan kaikkea muuta kuin häntä - kysymyksiä tuntui olevan niin paljon, mutta minun oli vaikeaa aloittaa mistään. Lisäksi Mikolla on suorastaan hypnoottisen läpitunkevat silmät, joista minulle tulee olo kuin hän näkisi vähän liikaakin pääni sisälle. Suljin siis silmäni uudestaan ja mutisin, että helpointa olisi kai esittää kyllä tai ei -kysymyksiä, jos se edesauttaisi häntä kertomaan mietteitään paremmin. Hän nauroi matalasti ja vastasi kyllä.

Hymähdin. "Pidätkö sä musta?" kysyin ensin, saadakseni itseni aloittamaan edes jostain.
"Kyllä." Vastaus tuli pienen tauon jälkeen vakaasti.
Rypistin taas kulmiani miettiessäni ja kysyin nopeasti, että onko hän sitten kiinnostunut.
"Hmm. Niin siis mistä? Esitä tarkempia kysymyksiä, johon voi vastata vain kyllä tai ei."
Päästin pitkän valittavan huokauksen hänen hekotellessaan. "No okei, onko tilanne sitten eri kuin syksyllä?"
"Kyllä."
"...Hmm... Niinno, sut tuntien kiinnität sanamuotoon huomiota ja tottakai tilanne on erilainen, koska mä olen tällä kertaa täällä etkä sä mun luonani, vai kuinka?"
Hän vain nauroi matalasti uudestaan. Jupisin hetken ja jäin taas ajatuksiini hiljaa.
"Voin mä sulle yhden ajatuksen kertoa..."
"No se olis ihan tervetullutta," aloitin ja olisin jatkanutkin jotain - mutta kun avasin silmäni tuon sanoessani, hän olikin kumartunut lähemmäs ja suuteli minua kevyesti. "Ihan hyvä ajatus," totesin suudelman loputtua. Hän totesi arvelleensakin, että kelpaisi ja suuteli minua uudestaan.

Kurtistelin taas kulmiani, kun katselin hänen kasvojaan. Huokaisin pitkään, suljin silmäni ja annoin tulla mitä mielessäni pyöri.
"En nyt oikein tiedä, miten tässä pitäisi suhtautua... onko tilanne tosiaan eri kuin syksyllä, koska..."
"...siitä jäi kuitenkin se pieni ikävä?" hän ehdotti.
"Kyllä, se siitä jäi. Ja nyt sitten en tiedä, että oletko sä edelleen samoilla linjoilla kuin silloin, vai mikä tässä on muuttunu vai onko muuttunu yhtään mikään ja... niin..."
"Sä mietit liikaa."
"Älä."
"Ihan vaan vihjeenä - älä suotta yritä miettiä liikaa."
"No se taas on vaikeempi toteuttaa," hymähdin ja makoilin taas hiljaa silmät kiinni.
Mikko oli hetken hiljaa, odotti ilmeisesti minun vielä jatkavan, mutta alkoikin sitten puhua itse.
"Pidänkö sinusta - kyllä. Onko tilanne eri kuin syksyllä - kyllä. Olenko kiinnostunut - ehkä."
Avasin silmäni ja katsoin häntä pieni hymynkare huulillani. "Sellainen enempi kyllään päin oleva ehkä?"
"Kenties," hän kiusoitteli. "Ainoa asia, mikä tässä voi sitten mättää, on luottamuspula."
Hän kertoi, että koska hänen lähimmät sukulaisensa asuivat eri puolilla Suomea, joiden luona hän pyrki kuitenkin säännöllisesti käymään - puhumattakaan lähimmistä ystävistä, jotka myös asuivat melko hajallaan - joten hän tulisi vapaina viikonloppuinaan olemaan paljon tien päällä. Tällöin meidän tapaamisemme olisivat siis suhteellisen harvassa.
"Kysymys oikeastaan kuuluu siis, kuinka monta kertaa haluat kuukauden aikana nähdä?"
Katsoin häntä silmiin ja hymy alkoi nykiä suupielissäni, leviten lopulta kunnon virneeksi.
"Enempi kyl haluaisin kuin pystyisi järjestämään, mutta mun mielestä se kaikista tärkein kysymys on, että haluatko sä sitten yrittää?"
Hän kumartui hieman lähemmäs. "Ehkä."
"Ja taas enempi kyllään päin oleva ehkä?" ehdotin silmien tuikkiessa.
"Kyllä."
Vedin hänet lähemmäs suudellakseni häntä itse.

Oivoi, saan näimmä aiheesta kirjoitettua edelleen ihan älyttömästi. Pikakelauksena siis loppujutut vielä:
- ilta meni tuon jälkeen erinomaisesti, nautimme läheisyydestä (ja toki luonnollisesti seksistäkin: Mikko mainitsi, ettei ollut saanut torstai-iltaista mesekeskustelua millään mielestään - se keskustelu toteutui melkein kirjaimellisesti sinä iltana...) ja juttelimme paljon, kiinni toisissamme.
- lapsi ei enää sunnuntaina ujostellut minua - hän hyppäsi sänkyyn meidän väliimme aamulla ja olimme kuin liittolaiset, kun yritimme kaksin herätellä Mikkoa uniltaan. Lopulta minä sain komennon nousta ylös ja mennä tekemään pikkuiselle aamupalaa - tämä komento siis lapselta itseltään. Mikko jäi sänkyyn naureskellen jatkamaan uniaan ja totesi, että niinhän sen juuri pitikin mennä.
- paljon suukkoja, halailuja, ohimennessä suotuja hyväilyjä (me want more!)
- ja mikä tärkeintä - tätä on tulossa vielä lisää, koska tosiaan nyt alustavasti on tapaileminen kyseessä *tekee pientä ilontanssia*

Seuraavan kerran näemme ensi viikolla. Odotan jo innolla, kaihoten lisää läheisyyttä.

Taidan olla ihan (liiankin?) hupsuna siihen mieheen. ^^