Lupasin kirjoitella viime viikonlopusta, että mitenkä se Mikon kanssa sujui. Ja sujuihan se, melko rauhallisesti - perjantai-illan saimme olla kahdestaan, lapsi tuli vasta lauantaina päivällä seuraksemme.
Juttelimme, kuhertelimme, otimme olutta juhannusaaton kunniaksi (kylmä Karhu tölkissä ja lemmestä lämmin karhu vieressä, mikäs sen mukavampaa minun kannaltani ;) ) ja katselimme elokuvia. Ja niin, söimme torstain ja perjantain välisessä puhelinyövuorossani tekemääni marjapiirakkaa yön aikana.
[Mainitsin Mikolle, mitä hommaa olin tehnyt leipoessani. Hän tulkitsi sen silloin yöllä vitsailuksi, mutta korjasin sunnuntai-iltana hänen ajatuksensa vääräksi ja sanoin, että tarkoitin ihan totta. Hän ihmetteli hetken, kyseli käytännön asioita ja totesi sitten, että työ se kai se on sekin, jostain kansan on rahansa saatava. Ei siis hermostunut sen enempää :)]
Minulla on vähän vaihtelevia krapuloita, tällä kertaa olin taas energisellä päällä. Lauantaina heräsin suhteellisen aikaisin myöhäiseen nukkumaanmenoaikaani verrattuna ja aloin touhuta keittiössä ja järjestellä paikkoja. Annoin Mikon nukkua ja menin herättelemään häntä vasta paria tuntia myöhemmin, pannullinen valmista kahvia keittiössä odottamassa. Jäimme vielä vierekkäin torkkumaan hetkeksi aikaa ennen kuin lopulta menimme aamukahville. Muksu tuli noin tunnin päästä tästä.
Muksu vierasti minua ehkä noin kymmenen minuuttia. Sitten jo kävi pyyntöjä/komentoja leikkimään hänen kanssaan ja minähän auliisti leikin ja viihdytin pientä. Välillä Mikko katseli meitä itsekseen hymyillen tietokoneensa äärestä, kun möyrysimme ja painimme lattialla.Vaikka katsoinkin häntä kysyvästi huomattuani tämän, ei hän kommentoinut hymyilyään mitenkään.
Sunnuntaina oli taas suorastaan pelottavan normaali perheaamu yksin asumaan tottuneelle sinkkunaiselle. Muksu kiipesi sänkyyn minun ja Mikon väliin, käpertyi välillä kainalooni ja halasi. Olimme taas liittolaisia yrittäessämme herätellä Mikkoa unestaan ja ilveilimme toisillemme nauraa kihertäen. Myöhemmin päivällä lähes liikutuin muksun kavutessa syliini sohvalle ja maatessaan siinä kaikessa rauhassa, luottavaisena.
Mieleni kannalta viikonloppu meni suhteellisen rauhallisesti - välillä tietty koin pieniä mustasukkaisuuden pistoksia, kun vilkuilin mitä Mikko kirjoitteli koneella. Ja sunnuntaina oli perinteinen lähtöä edeltävä freak out, kun aloin hermoilla kaikesta. Mutta se oli pahimmillaan paria tuntia ennen lähtöäni, kun pyörimme läheisessä leikkipuistossa; minä katselin muksua isänsä kanssa ja mietin, mikä minun osuuteni tulee olemaan siinä kuviossa. Ja kuten ystäväni totesi, vain aika näyttää. Rauhoituin siitä toteamuksesta ja viimeinen pari tuntia Mikon luona meni mukavasti lekotellessa.
Tällä hetkellä oloni on rauhallinen ja olen suorastaan luottavaisin mielin jatkosta, että tämä on menossa vakavampaankin suuntaan. Kun olin lähdössä - silmät kuivina, rauhoittuneena aiemmasta freak outistani ja kepeästi puhellen sekä muksulle että Mikolle - ja halasin Mikkoa vielä viimeisen kerran eteisessä, hänen otteensa yllättäen tiukentui. Tiedättekö, sillä tavalla... vaistomaisesti, kun ei halua päästää irti halauksesta, niin kuin siinä kohtaa tulisi sellainen tunneryöppy, joka ei muuten näy kuin otteen kiristymisestä. Sen tuntiessani kiristin omaakin otettani ja puristin silmäni kiinni, ettei kyyneleitä pääsisi esiin ja painoin suukon hänen kaulalleen. Peräännyin pois hänen sylistään ja katsoin häntä silmiin.
"Nähdään sitten kun nähdään, eikös se niin mene?" kysyin karhealla äänellä.
"Jep," sain vastaukseksi matalalla - käheämällä kuin yleensä? - äänellä.
Painoin oven perässäni kiinni ja pääsin muutaman askeleen rappusia alaspäin, ennen kuin muutama tippa jo vierähti poskelleni.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
torstai 25. kesäkuuta 2009
Kohtaaminen
"Mm-hmm. Mitäs sä mahdat olla vailla?" hän kysyi, kun näykin hänen kaulaansa ja suutelin pitkään.
"Sua", vastasin yksinkertaisesti.
"No... se alkoi kyllä käydä tässä jo selväksi", hän naurahti.
"Me want some attention..." totesin ja vilkaisin merkitsevästi tietokoneen näyttöä ja istuin syliin hajareisin.
"No sitten..."
...ja sainkin... ;)
Lisää juhannusviikonlopusta tulossa lähipäivinä. Keep checking :p
"Sua", vastasin yksinkertaisesti.
"No... se alkoi kyllä käydä tässä jo selväksi", hän naurahti.
"Me want some attention..." totesin ja vilkaisin merkitsevästi tietokoneen näyttöä ja istuin syliin hajareisin.
"No sitten..."
...ja sainkin... ;)
Lisää juhannusviikonlopusta tulossa lähipäivinä. Keep checking :p
lauantai 13. kesäkuuta 2009
Välihöpinöitä
Kirjoittajan omanlaisensa blocki taas ilmennyt, nimenomaan tällä puolella. Uuteen blogiin jotenkin helpompi kirjoittaa, kun saa kirjoittaa tavallaan kylmästi ja sen suuremmitta tunteitta, - ihanan vapauttavaa muuten jotenkin - tällä puolella tunteet väistämättä vaikuttavat kirjoittamiseenkin.
Mutta kuulumisia muuten. Uusi kakkostyö puhelimen ääressä vie tosiaan oman aikansa ja energiansa tässä päätyön ohella, viimeiset pari viikkoa olleet aika väsyneitä taas vaihteeksi. Onneksi Mikon suunnalta ei kummemmin mielenhäirintätilanteita ole tullut enkä ole itsekään niitä itselleni aiheuttanut. Juhannuksena pitäisi mennä hänen luokseen sitten, pikkuinenkin paikalla, joten rauhallinen juhannusviikonloppu tulee olemaan :)
Heh, päätyössäni, asiakaspalvelussa, eräs vakioasiakas kysyi minulta tällä viikolla, että eikö fritsumies olekaan käynyt viime aikoina... Vapun jälkeen kun kaulallani oli hemaiseva puremajälki, joka kyllä muutaman asiakkaan toimesta huomattiin. Naureskelin hänelle, että ensi viikonloppuna taas saa...
Ensi viikolla torstain ja perjantain välisenä yönä päivystän puhelimen ääressä jälleen ja perjantaina sitten päivällä lähden ajalemaan Mikon luo, sunnuntaina takaisin. Saa nähdä, miten ajatukseni onnistuu - pystynkö yöllä leipomaan ja huohottamaan puhelimeen samaan aikaan. Pervoja pullia, kuten ystäväni totesi ajatuksestani...
Kuuluillaan taas ja kirjoitellaan. Kun saan erään aiheen muodostettua blogitekstiksi asti, niin se päätyy luonnollisestikin tänne.
Elellään ihmisiksi.
Mutta kuulumisia muuten. Uusi kakkostyö puhelimen ääressä vie tosiaan oman aikansa ja energiansa tässä päätyön ohella, viimeiset pari viikkoa olleet aika väsyneitä taas vaihteeksi. Onneksi Mikon suunnalta ei kummemmin mielenhäirintätilanteita ole tullut enkä ole itsekään niitä itselleni aiheuttanut. Juhannuksena pitäisi mennä hänen luokseen sitten, pikkuinenkin paikalla, joten rauhallinen juhannusviikonloppu tulee olemaan :)
Heh, päätyössäni, asiakaspalvelussa, eräs vakioasiakas kysyi minulta tällä viikolla, että eikö fritsumies olekaan käynyt viime aikoina... Vapun jälkeen kun kaulallani oli hemaiseva puremajälki, joka kyllä muutaman asiakkaan toimesta huomattiin. Naureskelin hänelle, että ensi viikonloppuna taas saa...
Ensi viikolla torstain ja perjantain välisenä yönä päivystän puhelimen ääressä jälleen ja perjantaina sitten päivällä lähden ajalemaan Mikon luo, sunnuntaina takaisin. Saa nähdä, miten ajatukseni onnistuu - pystynkö yöllä leipomaan ja huohottamaan puhelimeen samaan aikaan. Pervoja pullia, kuten ystäväni totesi ajatuksestani...
Kuuluillaan taas ja kirjoitellaan. Kun saan erään aiheen muodostettua blogitekstiksi asti, niin se päätyy luonnollisestikin tänne.
Elellään ihmisiksi.
tiistai 2. kesäkuuta 2009
Tapailemisen iloja ja suruja
Viime viikko oli yhtä... no, helvettiä on varmaan kaikista kuvaavin sana. Jahkailen, jahkailen, jahkailen, kääntelen asioita mielessäni mukamas uuteen järjestykseen ja teen johtopäätöksiä perustuen olettamuksiin. Riudutan itseäni pohtiessani synkimpiä vaihtoehtoja, miten tässä tapailemisessa Mikon kanssa voi käydä ja unohdan mahdolliset positiiviset puolet kokonaan. Olen itkenyt viime viikon aikana aivan liian monta kertaa, aivan liian pitkiä pätkiä. Olen uupunut ja väsynyt nyt, vaikka viikonloppuna ratkesi pari asiaa ja sääntöä suhteeseemme liittyen. Mikäs se hieno sana tälle on, posttraumaattinen stressi? Oli mikä hyvänsä - väsyttää.
Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.
Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?
Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.
Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.
Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.
Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)
Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.
Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.
Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.
Nyt kun mietin viime viikon pohdintamyrskyjä ja vuoristorataa, niin olen toisaalta oppinut pari uuttakin asiaa itsestäni, mutta varsinaista selvyyttä omista haluista, toiveista ja odotuksista ei vieläkään ole tullut.
Yritän ajatella järjellä - joidenkin pitkäaikaisten parien alkutarinoita joskus kyseltyäni olen kuullut senkin, että jotkut ovat tapailleet monta kuukautta ennen varsinaista seurustelua.
...Minä olen repimässä hiuksia päästäni ja olemme tapailleet Mikon kanssa vasta kuukauden...
Note #1 - olen siis tosiaan nopealiikkeinen ja kärsimätön tapaus mitä tulee ihmissuhteisiin. Kaikki-mulle-heti-nyt-ja-v*ttu-vähän-äkkiä -tyyliin.
[Tähän ihan välivitsinä - olen todennut parille kaverilleni, että on todella hyvä, etten asu Amerikassa ja lähellä Las Vegasia; olisin tähän ikään mennessä ollut jo ainakin kahdesti naimisissa...]
Note #2 - pitäisikö siis opetella lisää kärsivällisyyttä (jota oleminen ja tapaileminen Mikon kanssa väkisinkin opettaisi, hänen eräänlaisella hasta mañana -asenteellaan) vai pitäisikö etsiä joku, joka sietäisi kärsimättömyyttäni ja osaisi elää sellaisen kanssa?
Note #3 - muista, että vain muutos on pysyvää. Olisiko minunkin siis aika alkaa hieman muuttaa kärsivällisyysastettani tässä asiassa?
Mitä sitten tunne sanoo?
Sepä vasta onkin vaikeatulkintainen juttu. Mitä tosiaan tunnen?
* Faktaa on se, että tunnen mustasukkaisuutta. Faktaa sekin, etten ole sellaista tuntenut kenenkään kanssa aiemmin - pitäisikö sen kertoa minulle jotain?
[Mustasukkaisuus ilmenee, kun luen hänen muille kirjoittamiaan kommenttejaan siltä sivustolta, jonka kautta olemme törmänneet (tällä hetkellä siis mielestäni kyseessä täysin typerä ominaisuus sillä sivustolla, miksi täytyy nähdä ystäviensä kommentit... mur.) ja kommenteista monet väistämättä ovat flirttailevia. En halua hänelle kimpaantua asiasta kuitenkaan, koska olen itsekin samanlainen flirttailija. Mutta voisin sietää ne -kenties- paremmin, jos tietäisin tässä jutussa olevan jotain vakautta ja uskollisuutta.]
* Haaveilen arjen viettämisestä hänen kanssaan. Ajatukseni on siis kiitänyt jo jonnekin puolen vuoden-vuoden päähän, kun oikeasti voisi (ehkä?) olla toisen lähellä enemmän.
Nopea ajatuksenjuoksuni on aina ollut rasite suhteita kehitellessä. Siinä missä minä jo näen toisen puoliskon istumassa keinutuolissa kanssani harmaantuneena ja mahdolliset lapsenlapset jalkojenjuuressa pyörimässä, ei toinen ole välttämättä vielä miettinyt edes niin pitkälle, että hankkisimme omia lapsia - tähän täytyy kyllä todeta, etten minäkään omia lapsia ajattele, ne vaan jotenkin kuuluvat kuvaan mukaan tuota keinutuoli-kuvajaista miettiessä.
Mitä Mikko sitten sanoo?
Kun lopulta hänelle sain pohdintojani avauduttua ja tehtyä selvitystä - tämä siis vasta ensimmäisen kerran torstai-iltana, kun sain avauduttua edes jonkin verran; sitä ennen hänen sunnuntain lähdöstään lähtien lievää ahdistusta, miettimistä ja itkeskelyä, kun vielä haistoin hänet asunnossani - hän kertoi minulle, että hän suosii ennemmin tapailua kuin suoraa vakinaistumista seurusteluksi. Vähemmän suunnittelua, vähemmän selvitysvelvollisuutta.
Minua oli koko viikon vaivannut hänen sunnuntainen toteamuksensa muiden tapailemisesta samaan aikaan - "tällä hetkellä ei, ei riittäisi energia moneen naiseen yhtä aikaa." Penäsin häneltä, että miten sitten on uskollisuuden laita tässä tapailussa. Eli jos johonkuhun toiseen tarjoutuu mahdollisuus seksin osalta, niin kieltäytyisikö hän vedoten siihen, että tapailee. Vastauksena sain, että tilanteen ja omantunnon mukaan. Juttu jäi kesken torstai-illan osalta, koska molemmilla tuli nukkumaanmeno vastaan - minä kun alan eniten pohtia ja kirjoitella aina myöhään iltaisin. Minä menin nukkumaan ahdistuneena, itkuisena ja varmana siitä, että koko juttu taitaa jäädä tähän.
Koko perjantain mentyä töissä pinna kireällä, kyrpä otsassa ja fyysisesti ahdistaen - hetkittäisten prakaamistuntemusten kera - ja nettiyhteyden vielä kotona kenkkuillessa, sain lopulta illalla sanaisen arkkuni auki mesessä Mikolle jutellessa. Ja mikä toisaalta hälyttävintä, täysin ilman kyyneleitä - kun suuret tunteet on kyseessä, niin minähän itken (kuten olen kertonut täällä), mutta nyt silmäni olivat kuivat ja kirjoitin päättäväisesti omat ehtoni. Sanoin, että minulle tapailemisemme oli alusta lähtien ollut niin, että muihin ei koskettaisi ja ottaisin sen huonona kohteluna itseäni kohtaan, jos mitään lupausta uskollisuudesta ei tulisi. Jätin hänet miettimään sanojani päiväksi - nukkumaanmenoaika iski taas vastaan - ja lauantaipäivä meni töissä ja vapaa-ajalla ilman sen suurempaa mietintää ja ahdistusta, lopultakin.
Illalla sitten juttelimme jälleen mesessä aiheesta. Saimme selvitettyä keskenämme pelisäännöt tälle tapailulle - Mikko kun kertoi lopulta hieman tuohtuessaan oman näkökantansa ihan pätevine perusteluineenkin; jopa niin, että käsitin asian ja aloin nähdä muuallekin kuin oman mieleni peikkoluolaan. (Edistymistä siis havaittavissa?)
Tilanne on siis tällä hetkellä se, että jatkamme edelleen tapailuamme. Uskollisuus on molemmin puolin sitten omantunnon ja tilanteen mukaan. Ei hänkään ollut varsinaisesti toisen tapailua samaan aikaan ajatellut ennen kuin olin asiaa häneltä kysynyt ja hän vastasi vain rehellisesti, että se on tosiaan tilanteen mukaan - hän kun ei kehitä oletustilanteita mielessään kuten minä tekisin ja miettisin, miten toimia. Siinä vaiheessa, jos tämä kehittyy seurusteluksi, on säännötkin sitten erilaiset.
Lauantai-illan keskustelun jälkeen mieleni on ollut omituisen tyyni. Eilen totesin rakkaalle ystävälleni hänen kysellessä mielentilaani kerrottuani hänelle noista säännöistä, että toisaalta tämä on sopiva ratkaisu molemmille puolilleni:
a) sinkkuminäni on tyytyväinen, etten ole kokonaan sidottu. En suoranaisesti hakeudu sellaiseen tilanteeseen, että mahdollisuus toiseen ihmiseen tulisi, mutta jos tällainen tilanne tulee vastaan, niin - omantunnon mukaan.
b) se puoli minussa, joka haluaa käpertyä yhden ja saman ihmisen kainaloon rauhoittuu myös kummasti - vaikka kesä menisi miten reissatessa, niin yksi on ja pysyy kuitenkin vierellä ja ajatuksissa.
Ehkä tämä tästä vielä joku päivä siis. Siihen mennessä pidän silmäni auki ja omatuntoni puhtaana, kärsin satunnaisista mustasukkaisuuden poltteluista ja totean niiden päälle, että ainakin sydämeni on toiminnassa - ja odotan aina yhtä suurella innolla seuraavia tapaamisiani Mikon kanssa.
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Mielen peikot
Mikko lähti juuri. Hän tuli torstai-iltana, perjantai-lauantain olimme laivalla ja nyt tänään sunnuntaina hän lähti jatkamaan matkaansa, suunnaten kotiin päin.
Ja minä istun täällä kyynelsilmin, kiroten itseäni ja turhautumistani. Jääkaappikylmä suklaalevyn loppu syötynä ja hieman rauhoittuneempana kuin hetki sitten.
Miksen osaa kysyä suoraan, mitä haluaisin tietää? Miksei minulta löydy rohkeutta moiseen? Miksi vain pyörittelen erilaisia vaihtoehtoja mielessäni, kun helpointa olisi suoraan kysymällä selvittää, mitkä toisen aikeet ja ajatukset ovat. En onnistu tällä mieleni peikkojen leikkimisellä muussa kuin itseni ahdistamisessa ja turhauttamisessa.
Sain kysyttyä vain yhden kysymyksen, kun saatoin Mikon autolleen. Asia, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidempään, joka eilen aiheutti melkein vastaavan olon kesken illan pohtiessani.
"Yhden asian mä sulta nyt ainakin kysyn, mitä eilenkin mietin."
"No?"
"Olenko mä ainoa, jota tapailet?"
Hän mietti hetken. "Tällä hetkellä kyllä." Ei kuulemma energia riittäisi moneen naiseen yhtä aikaa.
"Just."
Miten tämä siis pitäisi tulkita?
Ja miten hitossa sitä selvittäisi helpoiten, mitä haluaa itsekin...
Taidanpa napata sohvatyynyn ja huutaa siihen hetken aikaa turhautumistani.
Ja minä istun täällä kyynelsilmin, kiroten itseäni ja turhautumistani. Jääkaappikylmä suklaalevyn loppu syötynä ja hieman rauhoittuneempana kuin hetki sitten.
Miksen osaa kysyä suoraan, mitä haluaisin tietää? Miksei minulta löydy rohkeutta moiseen? Miksi vain pyörittelen erilaisia vaihtoehtoja mielessäni, kun helpointa olisi suoraan kysymällä selvittää, mitkä toisen aikeet ja ajatukset ovat. En onnistu tällä mieleni peikkojen leikkimisellä muussa kuin itseni ahdistamisessa ja turhauttamisessa.
Sain kysyttyä vain yhden kysymyksen, kun saatoin Mikon autolleen. Asia, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidempään, joka eilen aiheutti melkein vastaavan olon kesken illan pohtiessani.
"Yhden asian mä sulta nyt ainakin kysyn, mitä eilenkin mietin."
"No?"
"Olenko mä ainoa, jota tapailet?"
Hän mietti hetken. "Tällä hetkellä kyllä." Ei kuulemma energia riittäisi moneen naiseen yhtä aikaa.
"Just."
Miten tämä siis pitäisi tulkita?
Ja miten hitossa sitä selvittäisi helpoiten, mitä haluaa itsekin...
Taidanpa napata sohvatyynyn ja huutaa siihen hetken aikaa turhautumistani.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Vappuviikonloppu - lopputarina, polveilevan sekava versio
Pari-kolme päivää kului jo muutama päivä sitten umpeen, mutta äitienpäiväviikonloppu tuo omat juoksunsa, joten ei ole koneen ääressä ehtinyt istuskella kirjoitusajatuksissa. Mutta lupasin kertoa lopputuleman vappuviikonlopusta - ja mikähän sen mukavampi tapa viettää iltaa, kuin muistellessa mukavaa viikonloppua... Mutta asiaan. (Ja Japelle - tässä lisämateriaalia naisen ajatusmaailmasta siis ;) )
Tapaamisemme meinasi vielä kerran kuitenkin peruuntua. Mikolle tarjoutui maksuton reissu sunnuntaiaamulle, mutta sen toteutuminen oli lopulta sen verran epävarmaa, että hän unohti koko ajatuksen, joten minun matkani sinne onnistui sittenkin. Tämä varmistui torstai-iltana - samana iltana (reissun varmistumisen johdosta ilmeisestikin) tuli myös spontaanisti kirjoiteltua melkoisen pitkä ja intensiivinen nettiseksisessio mesessä... ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, muuten.
Lauantaina aamupäivällä töissä ajatus harhautui toistuvasti tuohon torstaiseen keskusteluun, muutaman kerran asiakaspalvelutilanteissa täytyi räpäyttää silmiään pariin otteeseen ja kysyä 'anteeksi mitä?'
En muista, koska olisin ollut matkalla yhtä hermona. Alkumatkasta säikyttelin itseäni ajatuksella, että kotona olin jättänyt jotain varmistamatta (soitin jopa kämppäni vara-avaimen haltijalle, että käy tarkistamassa tilanteen), välillä meni aivan rennosti musiikin mukana laulellessa ja virnuillessa torstaisen keskustelun suomissa muistoissa ja loppumatkasta taas aloin hermoilla - emme olleet kuitenkaan nähneet yli puoleen vuoteen, paikalla olisi Mikon lapsi, miten suhtautuisin herraan itseensä ja mitä kaikkea voisi muuten tapahtua. Olisiko samanlainen kipinä edelleen olemassa, mitä Mikko oli itsekseen pohtinut ja mitä hän suostuisi kertomaan - hän kun oli maininnut, että avautuminen olisi hänelle vaikeaa.
Toki aika oli kullannut muistoja. Nyt kun näin Mikon omassa kodissaan, isänä ja kasvattajana, niin katselin häntä uudessa valossa. Halasimme, kun tulin sisään ja toivotin lapsellekin jalkapäivää, kun hän ujosteli isänsä harteilla eikä tervehtinyt muuten. Mikko totesi, että pikkuinen ujostelee aina uusien ihmisten kanssa, ettei hänen käytöksensä ollut mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Pikkuisen ollessa hereillä juttelimme matkastani ja muista yleisistä asioista, Mikko teki ruokaa meille ja söimme kaikessa rauhassa. Lapsi lähti kuitenkin nukkumaan melko pian (ujosteli edelleen, ei toivottanut edes hyvää yötä minulle), joten meille jäi omaa aikaa jutella keskenämme. Röhnäsimme olohuoneen sohvalla, Mikko oli kahmaissut minut syliinsä jo pariin otteeseen ja makasin lopulta perinteisesti selälläni sohvalla, pääni levätessä hänen sylissään.
Suljin silmäni maatessani. Toisaalta nautin olla taas näin lähellä ja toisaalta olin epävarma, mitä Mikko oli ajatellut ja mitkä hänen aikomuksensa jatkon suhteen olivat. Hän kehotti katsellessaan minua kertomaan mitä mielessäni liikkuu, kun kulmani kurtistelevat niin paljon. Hymähdin ja mietin ääneen mutisten, että mistä lähtisin liikkeelle. Yritin katsoa häntä silmiin, mutta katse harhaantui tutkailemaan kaikkea muuta kuin häntä - kysymyksiä tuntui olevan niin paljon, mutta minun oli vaikeaa aloittaa mistään. Lisäksi Mikolla on suorastaan hypnoottisen läpitunkevat silmät, joista minulle tulee olo kuin hän näkisi vähän liikaakin pääni sisälle. Suljin siis silmäni uudestaan ja mutisin, että helpointa olisi kai esittää kyllä tai ei -kysymyksiä, jos se edesauttaisi häntä kertomaan mietteitään paremmin. Hän nauroi matalasti ja vastasi kyllä.
Hymähdin. "Pidätkö sä musta?" kysyin ensin, saadakseni itseni aloittamaan edes jostain.
"Kyllä." Vastaus tuli pienen tauon jälkeen vakaasti.
Rypistin taas kulmiani miettiessäni ja kysyin nopeasti, että onko hän sitten kiinnostunut.
"Hmm. Niin siis mistä? Esitä tarkempia kysymyksiä, johon voi vastata vain kyllä tai ei."
Päästin pitkän valittavan huokauksen hänen hekotellessaan. "No okei, onko tilanne sitten eri kuin syksyllä?"
"Kyllä."
"...Hmm... Niinno, sut tuntien kiinnität sanamuotoon huomiota ja tottakai tilanne on erilainen, koska mä olen tällä kertaa täällä etkä sä mun luonani, vai kuinka?"
Hän vain nauroi matalasti uudestaan. Jupisin hetken ja jäin taas ajatuksiini hiljaa.
"Voin mä sulle yhden ajatuksen kertoa..."
"No se olis ihan tervetullutta," aloitin ja olisin jatkanutkin jotain - mutta kun avasin silmäni tuon sanoessani, hän olikin kumartunut lähemmäs ja suuteli minua kevyesti. "Ihan hyvä ajatus," totesin suudelman loputtua. Hän totesi arvelleensakin, että kelpaisi ja suuteli minua uudestaan.
Kurtistelin taas kulmiani, kun katselin hänen kasvojaan. Huokaisin pitkään, suljin silmäni ja annoin tulla mitä mielessäni pyöri.
"En nyt oikein tiedä, miten tässä pitäisi suhtautua... onko tilanne tosiaan eri kuin syksyllä, koska..."
"...siitä jäi kuitenkin se pieni ikävä?" hän ehdotti.
"Kyllä, se siitä jäi. Ja nyt sitten en tiedä, että oletko sä edelleen samoilla linjoilla kuin silloin, vai mikä tässä on muuttunu vai onko muuttunu yhtään mikään ja... niin..."
"Sä mietit liikaa."
"Älä."
"Ihan vaan vihjeenä - älä suotta yritä miettiä liikaa."
"No se taas on vaikeempi toteuttaa," hymähdin ja makoilin taas hiljaa silmät kiinni.
Mikko oli hetken hiljaa, odotti ilmeisesti minun vielä jatkavan, mutta alkoikin sitten puhua itse.
"Pidänkö sinusta - kyllä. Onko tilanne eri kuin syksyllä - kyllä. Olenko kiinnostunut - ehkä."
Avasin silmäni ja katsoin häntä pieni hymynkare huulillani. "Sellainen enempi kyllään päin oleva ehkä?"
"Kenties," hän kiusoitteli. "Ainoa asia, mikä tässä voi sitten mättää, on luottamuspula."
Hän kertoi, että koska hänen lähimmät sukulaisensa asuivat eri puolilla Suomea, joiden luona hän pyrki kuitenkin säännöllisesti käymään - puhumattakaan lähimmistä ystävistä, jotka myös asuivat melko hajallaan - joten hän tulisi vapaina viikonloppuinaan olemaan paljon tien päällä. Tällöin meidän tapaamisemme olisivat siis suhteellisen harvassa.
"Kysymys oikeastaan kuuluu siis, kuinka monta kertaa haluat kuukauden aikana nähdä?"
Katsoin häntä silmiin ja hymy alkoi nykiä suupielissäni, leviten lopulta kunnon virneeksi.
"Enempi kyl haluaisin kuin pystyisi järjestämään, mutta mun mielestä se kaikista tärkein kysymys on, että haluatko sä sitten yrittää?"
Hän kumartui hieman lähemmäs. "Ehkä."
"Ja taas enempi kyllään päin oleva ehkä?" ehdotin silmien tuikkiessa.
"Kyllä."
Vedin hänet lähemmäs suudellakseni häntä itse.
Oivoi, saan näimmä aiheesta kirjoitettua edelleen ihan älyttömästi. Pikakelauksena siis loppujutut vielä:
- ilta meni tuon jälkeen erinomaisesti, nautimme läheisyydestä (ja toki luonnollisesti seksistäkin: Mikko mainitsi, ettei ollut saanut torstai-iltaista mesekeskustelua millään mielestään - se keskustelu toteutui melkein kirjaimellisesti sinä iltana...) ja juttelimme paljon, kiinni toisissamme.
- lapsi ei enää sunnuntaina ujostellut minua - hän hyppäsi sänkyyn meidän väliimme aamulla ja olimme kuin liittolaiset, kun yritimme kaksin herätellä Mikkoa uniltaan. Lopulta minä sain komennon nousta ylös ja mennä tekemään pikkuiselle aamupalaa - tämä komento siis lapselta itseltään. Mikko jäi sänkyyn naureskellen jatkamaan uniaan ja totesi, että niinhän sen juuri pitikin mennä.
- paljon suukkoja, halailuja, ohimennessä suotuja hyväilyjä (me want more!)
- ja mikä tärkeintä - tätä on tulossa vielä lisää, koska tosiaan nyt alustavasti on tapaileminen kyseessä *tekee pientä ilontanssia*
Seuraavan kerran näemme ensi viikolla. Odotan jo innolla, kaihoten lisää läheisyyttä.
Taidan olla ihan (liiankin?) hupsuna siihen mieheen. ^^
Tapaamisemme meinasi vielä kerran kuitenkin peruuntua. Mikolle tarjoutui maksuton reissu sunnuntaiaamulle, mutta sen toteutuminen oli lopulta sen verran epävarmaa, että hän unohti koko ajatuksen, joten minun matkani sinne onnistui sittenkin. Tämä varmistui torstai-iltana - samana iltana (reissun varmistumisen johdosta ilmeisestikin) tuli myös spontaanisti kirjoiteltua melkoisen pitkä ja intensiivinen nettiseksisessio mesessä... ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, muuten.
Lauantaina aamupäivällä töissä ajatus harhautui toistuvasti tuohon torstaiseen keskusteluun, muutaman kerran asiakaspalvelutilanteissa täytyi räpäyttää silmiään pariin otteeseen ja kysyä 'anteeksi mitä?'
En muista, koska olisin ollut matkalla yhtä hermona. Alkumatkasta säikyttelin itseäni ajatuksella, että kotona olin jättänyt jotain varmistamatta (soitin jopa kämppäni vara-avaimen haltijalle, että käy tarkistamassa tilanteen), välillä meni aivan rennosti musiikin mukana laulellessa ja virnuillessa torstaisen keskustelun suomissa muistoissa ja loppumatkasta taas aloin hermoilla - emme olleet kuitenkaan nähneet yli puoleen vuoteen, paikalla olisi Mikon lapsi, miten suhtautuisin herraan itseensä ja mitä kaikkea voisi muuten tapahtua. Olisiko samanlainen kipinä edelleen olemassa, mitä Mikko oli itsekseen pohtinut ja mitä hän suostuisi kertomaan - hän kun oli maininnut, että avautuminen olisi hänelle vaikeaa.
Toki aika oli kullannut muistoja. Nyt kun näin Mikon omassa kodissaan, isänä ja kasvattajana, niin katselin häntä uudessa valossa. Halasimme, kun tulin sisään ja toivotin lapsellekin jalkapäivää, kun hän ujosteli isänsä harteilla eikä tervehtinyt muuten. Mikko totesi, että pikkuinen ujostelee aina uusien ihmisten kanssa, ettei hänen käytöksensä ollut mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa. Pikkuisen ollessa hereillä juttelimme matkastani ja muista yleisistä asioista, Mikko teki ruokaa meille ja söimme kaikessa rauhassa. Lapsi lähti kuitenkin nukkumaan melko pian (ujosteli edelleen, ei toivottanut edes hyvää yötä minulle), joten meille jäi omaa aikaa jutella keskenämme. Röhnäsimme olohuoneen sohvalla, Mikko oli kahmaissut minut syliinsä jo pariin otteeseen ja makasin lopulta perinteisesti selälläni sohvalla, pääni levätessä hänen sylissään.
Suljin silmäni maatessani. Toisaalta nautin olla taas näin lähellä ja toisaalta olin epävarma, mitä Mikko oli ajatellut ja mitkä hänen aikomuksensa jatkon suhteen olivat. Hän kehotti katsellessaan minua kertomaan mitä mielessäni liikkuu, kun kulmani kurtistelevat niin paljon. Hymähdin ja mietin ääneen mutisten, että mistä lähtisin liikkeelle. Yritin katsoa häntä silmiin, mutta katse harhaantui tutkailemaan kaikkea muuta kuin häntä - kysymyksiä tuntui olevan niin paljon, mutta minun oli vaikeaa aloittaa mistään. Lisäksi Mikolla on suorastaan hypnoottisen läpitunkevat silmät, joista minulle tulee olo kuin hän näkisi vähän liikaakin pääni sisälle. Suljin siis silmäni uudestaan ja mutisin, että helpointa olisi kai esittää kyllä tai ei -kysymyksiä, jos se edesauttaisi häntä kertomaan mietteitään paremmin. Hän nauroi matalasti ja vastasi kyllä.
Hymähdin. "Pidätkö sä musta?" kysyin ensin, saadakseni itseni aloittamaan edes jostain.
"Kyllä." Vastaus tuli pienen tauon jälkeen vakaasti.
Rypistin taas kulmiani miettiessäni ja kysyin nopeasti, että onko hän sitten kiinnostunut.
"Hmm. Niin siis mistä? Esitä tarkempia kysymyksiä, johon voi vastata vain kyllä tai ei."
Päästin pitkän valittavan huokauksen hänen hekotellessaan. "No okei, onko tilanne sitten eri kuin syksyllä?"
"Kyllä."
"...Hmm... Niinno, sut tuntien kiinnität sanamuotoon huomiota ja tottakai tilanne on erilainen, koska mä olen tällä kertaa täällä etkä sä mun luonani, vai kuinka?"
Hän vain nauroi matalasti uudestaan. Jupisin hetken ja jäin taas ajatuksiini hiljaa.
"Voin mä sulle yhden ajatuksen kertoa..."
"No se olis ihan tervetullutta," aloitin ja olisin jatkanutkin jotain - mutta kun avasin silmäni tuon sanoessani, hän olikin kumartunut lähemmäs ja suuteli minua kevyesti. "Ihan hyvä ajatus," totesin suudelman loputtua. Hän totesi arvelleensakin, että kelpaisi ja suuteli minua uudestaan.
Kurtistelin taas kulmiani, kun katselin hänen kasvojaan. Huokaisin pitkään, suljin silmäni ja annoin tulla mitä mielessäni pyöri.
"En nyt oikein tiedä, miten tässä pitäisi suhtautua... onko tilanne tosiaan eri kuin syksyllä, koska..."
"...siitä jäi kuitenkin se pieni ikävä?" hän ehdotti.
"Kyllä, se siitä jäi. Ja nyt sitten en tiedä, että oletko sä edelleen samoilla linjoilla kuin silloin, vai mikä tässä on muuttunu vai onko muuttunu yhtään mikään ja... niin..."
"Sä mietit liikaa."
"Älä."
"Ihan vaan vihjeenä - älä suotta yritä miettiä liikaa."
"No se taas on vaikeempi toteuttaa," hymähdin ja makoilin taas hiljaa silmät kiinni.
Mikko oli hetken hiljaa, odotti ilmeisesti minun vielä jatkavan, mutta alkoikin sitten puhua itse.
"Pidänkö sinusta - kyllä. Onko tilanne eri kuin syksyllä - kyllä. Olenko kiinnostunut - ehkä."
Avasin silmäni ja katsoin häntä pieni hymynkare huulillani. "Sellainen enempi kyllään päin oleva ehkä?"
"Kenties," hän kiusoitteli. "Ainoa asia, mikä tässä voi sitten mättää, on luottamuspula."
Hän kertoi, että koska hänen lähimmät sukulaisensa asuivat eri puolilla Suomea, joiden luona hän pyrki kuitenkin säännöllisesti käymään - puhumattakaan lähimmistä ystävistä, jotka myös asuivat melko hajallaan - joten hän tulisi vapaina viikonloppuinaan olemaan paljon tien päällä. Tällöin meidän tapaamisemme olisivat siis suhteellisen harvassa.
"Kysymys oikeastaan kuuluu siis, kuinka monta kertaa haluat kuukauden aikana nähdä?"
Katsoin häntä silmiin ja hymy alkoi nykiä suupielissäni, leviten lopulta kunnon virneeksi.
"Enempi kyl haluaisin kuin pystyisi järjestämään, mutta mun mielestä se kaikista tärkein kysymys on, että haluatko sä sitten yrittää?"
Hän kumartui hieman lähemmäs. "Ehkä."
"Ja taas enempi kyllään päin oleva ehkä?" ehdotin silmien tuikkiessa.
"Kyllä."
Vedin hänet lähemmäs suudellakseni häntä itse.
Oivoi, saan näimmä aiheesta kirjoitettua edelleen ihan älyttömästi. Pikakelauksena siis loppujutut vielä:
- ilta meni tuon jälkeen erinomaisesti, nautimme läheisyydestä (ja toki luonnollisesti seksistäkin: Mikko mainitsi, ettei ollut saanut torstai-iltaista mesekeskustelua millään mielestään - se keskustelu toteutui melkein kirjaimellisesti sinä iltana...) ja juttelimme paljon, kiinni toisissamme.
- lapsi ei enää sunnuntaina ujostellut minua - hän hyppäsi sänkyyn meidän väliimme aamulla ja olimme kuin liittolaiset, kun yritimme kaksin herätellä Mikkoa uniltaan. Lopulta minä sain komennon nousta ylös ja mennä tekemään pikkuiselle aamupalaa - tämä komento siis lapselta itseltään. Mikko jäi sänkyyn naureskellen jatkamaan uniaan ja totesi, että niinhän sen juuri pitikin mennä.
- paljon suukkoja, halailuja, ohimennessä suotuja hyväilyjä (me want more!)
- ja mikä tärkeintä - tätä on tulossa vielä lisää, koska tosiaan nyt alustavasti on tapaileminen kyseessä *tekee pientä ilontanssia*
Seuraavan kerran näemme ensi viikolla. Odotan jo innolla, kaihoten lisää läheisyyttä.
Taidan olla ihan (liiankin?) hupsuna siihen mieheen. ^^
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Vappuviikonloppu - alkuvääntö
Niin, tosiaan. Lupasin kirjoittaa raportointia tänne viikonlopusta, kunhan ajatukset ja hormonit ovat selkiytyneet. Näin ei nyt kokonaan ole vielä päässyt käymään, mutta ehkäpä kirjoittaminen hieman selventäisi omaakin ajatusta... :)
Herra numero kahdeksan alias Kipinämikko, lyhempänä nimettäköön tässä siis Mikoksi vain, on nyt takaisin kuvioissa mukana. Ja tällä kertaa vakavammassa mielessä. Sisäinen optimisti ja kyynikko ovat tehneet sovun pääni sisällä muutaman viikon pohdintojen jälkeen ja nyt kun alan rauhoittua niistä pohdinnoistani ja työstäni johtuneesta stressistä, olen hyvin väsynyt, mutta kuitenkin - myönnettäköön - myös ihan onnellinen.
Mistä kaikki lähti siis liikkeelle näinä viikkoina?
Olemme jutelleet Mikon kanssa mesessä muutamaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana. Hermostuin hänelle erään kerran mesessä jutellessa. Hän kommentoi omalla tavallaan taas miesjuttujani, lähinnä suhtautumistani niihin, josta sitten vedin väsyneenä herneen nenään palkoa myöten. Hän kysyi, etteikö saa ystävänä kysyä minulta asioita, joita miettii. Pohdin hänelle, että osaanko pitää häntä enää edes ystävänäkään. Ja totesin hänelle vielä kieltämättä aika tylysti:
"Syksyllä odotin paljon enemmän, sain pettyä ja nyt en osaa odottaa enää mitään."
Keskustelu ajautui tämän toteamuksen jälkeen siihen, että hetken aikaa mietin/mietimme yhteyden katkaisemista kokonaan. Hän tosin on päässyt ihoni alle niin hyvin, että ilmeisesti tiesi, mistä narusta vetää, etten sitä kuitenkaan tehnyt, joten hän pysyi meselistallani ja edelleen yhteydessä.
Hän soitti minulle pari päivää tuon keskustelun jälkeen, kuin sitä ei olisi käytykään. Kyseli kuulumisia ja vastailin hänelle hieman ympäripyöreästi, koska olin vanhempieni luona käymässä ja täten ympärillä oli ylimääräisiä korvia. Hän kysyi myös huhtikuun suunnitelmistani, että onko hänen mahdollista tulla poikkeamaan jonain viikonloppuna. Vastasin, että pääsiäisen aikaan kyseinen ajatus ei ainakaan onnistu, koska olin itse lähdössä erään toisen miehen luokse. Hän ei tuputtanut käyntiään, mutta yritti udella tästä toisesta miehestä hieman. En paljoa kertonut, lähinnä ylimääräisten korvien tähden, joten sillä kertaa asia jäi siihen.
Tästä taas muutama päivä myöhemmin... juttelimme mesessä. Hän totesi yhtäkkiä, että haluaisi tosiaan tulla käymään, tekemään selvitystä ajatuksistaan, päätöksistään, mahdollisista suunnitelmistaan ja jopa tunteistaan, jos rohkeus riittää. Moiset sanat aiheuttivat päässäni ja ajatuksissani oikosulun. Optimisti sai sähköshokin sisälläni eikä sitten osannutkaan enää leikkiä kuollutta...
Tuli pääsiäinen... menin sen toisen miehen luona käymään... Mikko laittoi minulle tekstiviestin vierailun aikana yhtenä päivänä, kertoili kuulumisiaan... aivan kuin varmistaakseen, että hän pysyy mielessä, vaikka olenkin tosiaan toisen luona - ihan niin kuin hän ei olisi jo pyörinyt mielessä liiaksikin sen reissun aikana.
Pääsiäistä seuraavana viikonloppuna yritin houkutella Mikkoa tännepäin kertomaan näistä ajatuksistaan, koska minulla oli kokonaan vapaa viikonloppu. Hänen ei onnistunut lähteä tännepäin, koska lapsensa oli hänen luonaan sinä viikonloppuna, mutta sinne voisi tulla käymään, jos haluaisi ja pystyisi. En pystynyt, vaikka halua tietysti olisi ollut, joten perjantai-illan pyhitin vanhaan tuttuun illanviettotapaan, muutama siideri koneen ääressä istuskellessa ja mesessä jutellessa. Ja kyllähän sitä juttua irtosikin sillä tavalla hyvin... etenkin kun osaa esittää olevansa hieman enemmän pöhnässä, kuin oikeasti onkaan ja vielä antaa sen vaikutelman, ettei muistaisi keskustelusta mitään. Sain siis uusia tiedonmuruja irti Mikon selvitysajatuksesta, jota hän ei halunnut kertoa kuitenkaan muuten kuin kasvotusten.
[Ai niin, luitte kyllä oikein - hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, vuoroviikoin hänen luonaan. En ole aiemmin maininnut asiasta, mutta tällä kertaa lapsen mainitseminen tuo lisänäkökulman ja melkoisen mutkan matkaankin suhteen kehityksestä puhuttaessa. Joten siksikään koko tilanne ei ole missään vaiheessa ollut eikä varmaan tule olemaankaan aina niin kovin helppo.]
Yhden puhelun aikana ennen pääsiäistä heitimme ajatuksen vapun viettämisestä kimpassa. Toin tämän sitten esille uudestaan pöhnäpäissäni ja kutsuinkin hänet tänne käymään vappuviikonloppuna. Mikko oli yllättynyt, kun en ollutkaan tehnyt muita suunnitelmia, viitaten siis tähän toiseen mieheen. Ja oli suorastaan tyytyväinen, kun muita suunnitelmia tämän toisen miehen varalle ei tosiaankaan ollut. Ajatus jäi siis hautumaan.
Ja hautumaan...
Ja hautumaan...
Lopulta menetin (taas) hermoni PMS-oireissani ja lähetin hänelle mesessä offline-viestin, kun hän jo oli lähtenyt nukkumaan. Tylytin viestissäni, että mitä jos skipataan koko tapaaminen. Kun kerran selvitys, jonka hän halusi kuitenkin tehdä, ei vaikuttanut olevan niin tärkeää, että voisi tosiaan suunnitelmia tehdä vapun osalta, niin soittakoon ja kertokoon asiansa puhelimitse. Ilmoitin, mihin aikaan pääsisin töistä seuraavana iltana ja että sen jälkeen tavoittaisi hyvin puhelimesta.
Hän soitti minulle jo aamulla kahdeksan jälkeen, herättäen minut unistani. Hän selitti, miksei suunnitelmien lukkoon lyöminen onnistu, koska siihen mennessä ajatus vapun vietosta oli jo vaihtunut pariin otteeseen. Ja viimeisin tieto oli se, että lapsi olisi hänen luonaan silloin. Minä olin tyytyväinen, että hän selitti edes tämän. Ja kiusasin sitten poloista ajatuksella, että loikoilen pienessä yöpaidassa sängyssäni, venytellen ja huokaillen puhelimeen...
Ehdotin hänelle sen puhelun aikana, jos tehtäisiinkin sitten niin päin, että minä menisin hänen luokseen vappuviikonloppuna töiden jälkeen, niin saataisiin asioiden selvitys lähtemään käyntiin. Minut toivotettiin tervetulleeksi :)
Ja mielialani kohosi uusiin lukemiinsa seuraaviksi päiviksi...
***
Jatkan aiheesta lisää seuraavaan merkintään, ettei tule niin pitkää tekstiä luettavaksi. Seuraava merkintä siis parin-kolmen päivän sisällä tulossa...
Yrittäkää saada selkoa tästä - kirjoitin tämän kuta kuinkin yhdeltä istumalta ja iltamyöhällä, tosiaan väsynyt, mutta halusin purkaa tämän alun jo pois mielestäni. Seuraavaksi nukkumaan.
I'll be back with the end of the story... ;)
Herra numero kahdeksan alias Kipinämikko, lyhempänä nimettäköön tässä siis Mikoksi vain, on nyt takaisin kuvioissa mukana. Ja tällä kertaa vakavammassa mielessä. Sisäinen optimisti ja kyynikko ovat tehneet sovun pääni sisällä muutaman viikon pohdintojen jälkeen ja nyt kun alan rauhoittua niistä pohdinnoistani ja työstäni johtuneesta stressistä, olen hyvin väsynyt, mutta kuitenkin - myönnettäköön - myös ihan onnellinen.
Mistä kaikki lähti siis liikkeelle näinä viikkoina?
Olemme jutelleet Mikon kanssa mesessä muutamaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana. Hermostuin hänelle erään kerran mesessä jutellessa. Hän kommentoi omalla tavallaan taas miesjuttujani, lähinnä suhtautumistani niihin, josta sitten vedin väsyneenä herneen nenään palkoa myöten. Hän kysyi, etteikö saa ystävänä kysyä minulta asioita, joita miettii. Pohdin hänelle, että osaanko pitää häntä enää edes ystävänäkään. Ja totesin hänelle vielä kieltämättä aika tylysti:
"Syksyllä odotin paljon enemmän, sain pettyä ja nyt en osaa odottaa enää mitään."
Keskustelu ajautui tämän toteamuksen jälkeen siihen, että hetken aikaa mietin/mietimme yhteyden katkaisemista kokonaan. Hän tosin on päässyt ihoni alle niin hyvin, että ilmeisesti tiesi, mistä narusta vetää, etten sitä kuitenkaan tehnyt, joten hän pysyi meselistallani ja edelleen yhteydessä.
Hän soitti minulle pari päivää tuon keskustelun jälkeen, kuin sitä ei olisi käytykään. Kyseli kuulumisia ja vastailin hänelle hieman ympäripyöreästi, koska olin vanhempieni luona käymässä ja täten ympärillä oli ylimääräisiä korvia. Hän kysyi myös huhtikuun suunnitelmistani, että onko hänen mahdollista tulla poikkeamaan jonain viikonloppuna. Vastasin, että pääsiäisen aikaan kyseinen ajatus ei ainakaan onnistu, koska olin itse lähdössä erään toisen miehen luokse. Hän ei tuputtanut käyntiään, mutta yritti udella tästä toisesta miehestä hieman. En paljoa kertonut, lähinnä ylimääräisten korvien tähden, joten sillä kertaa asia jäi siihen.
Tästä taas muutama päivä myöhemmin... juttelimme mesessä. Hän totesi yhtäkkiä, että haluaisi tosiaan tulla käymään, tekemään selvitystä ajatuksistaan, päätöksistään, mahdollisista suunnitelmistaan ja jopa tunteistaan, jos rohkeus riittää. Moiset sanat aiheuttivat päässäni ja ajatuksissani oikosulun. Optimisti sai sähköshokin sisälläni eikä sitten osannutkaan enää leikkiä kuollutta...
Tuli pääsiäinen... menin sen toisen miehen luona käymään... Mikko laittoi minulle tekstiviestin vierailun aikana yhtenä päivänä, kertoili kuulumisiaan... aivan kuin varmistaakseen, että hän pysyy mielessä, vaikka olenkin tosiaan toisen luona - ihan niin kuin hän ei olisi jo pyörinyt mielessä liiaksikin sen reissun aikana.
Pääsiäistä seuraavana viikonloppuna yritin houkutella Mikkoa tännepäin kertomaan näistä ajatuksistaan, koska minulla oli kokonaan vapaa viikonloppu. Hänen ei onnistunut lähteä tännepäin, koska lapsensa oli hänen luonaan sinä viikonloppuna, mutta sinne voisi tulla käymään, jos haluaisi ja pystyisi. En pystynyt, vaikka halua tietysti olisi ollut, joten perjantai-illan pyhitin vanhaan tuttuun illanviettotapaan, muutama siideri koneen ääressä istuskellessa ja mesessä jutellessa. Ja kyllähän sitä juttua irtosikin sillä tavalla hyvin... etenkin kun osaa esittää olevansa hieman enemmän pöhnässä, kuin oikeasti onkaan ja vielä antaa sen vaikutelman, ettei muistaisi keskustelusta mitään. Sain siis uusia tiedonmuruja irti Mikon selvitysajatuksesta, jota hän ei halunnut kertoa kuitenkaan muuten kuin kasvotusten.
[Ai niin, luitte kyllä oikein - hänellä on muutaman vuoden ikäinen lapsi, vuoroviikoin hänen luonaan. En ole aiemmin maininnut asiasta, mutta tällä kertaa lapsen mainitseminen tuo lisänäkökulman ja melkoisen mutkan matkaankin suhteen kehityksestä puhuttaessa. Joten siksikään koko tilanne ei ole missään vaiheessa ollut eikä varmaan tule olemaankaan aina niin kovin helppo.]
Yhden puhelun aikana ennen pääsiäistä heitimme ajatuksen vapun viettämisestä kimpassa. Toin tämän sitten esille uudestaan pöhnäpäissäni ja kutsuinkin hänet tänne käymään vappuviikonloppuna. Mikko oli yllättynyt, kun en ollutkaan tehnyt muita suunnitelmia, viitaten siis tähän toiseen mieheen. Ja oli suorastaan tyytyväinen, kun muita suunnitelmia tämän toisen miehen varalle ei tosiaankaan ollut. Ajatus jäi siis hautumaan.
Ja hautumaan...
Ja hautumaan...
Lopulta menetin (taas) hermoni PMS-oireissani ja lähetin hänelle mesessä offline-viestin, kun hän jo oli lähtenyt nukkumaan. Tylytin viestissäni, että mitä jos skipataan koko tapaaminen. Kun kerran selvitys, jonka hän halusi kuitenkin tehdä, ei vaikuttanut olevan niin tärkeää, että voisi tosiaan suunnitelmia tehdä vapun osalta, niin soittakoon ja kertokoon asiansa puhelimitse. Ilmoitin, mihin aikaan pääsisin töistä seuraavana iltana ja että sen jälkeen tavoittaisi hyvin puhelimesta.
Hän soitti minulle jo aamulla kahdeksan jälkeen, herättäen minut unistani. Hän selitti, miksei suunnitelmien lukkoon lyöminen onnistu, koska siihen mennessä ajatus vapun vietosta oli jo vaihtunut pariin otteeseen. Ja viimeisin tieto oli se, että lapsi olisi hänen luonaan silloin. Minä olin tyytyväinen, että hän selitti edes tämän. Ja kiusasin sitten poloista ajatuksella, että loikoilen pienessä yöpaidassa sängyssäni, venytellen ja huokaillen puhelimeen...
Ehdotin hänelle sen puhelun aikana, jos tehtäisiinkin sitten niin päin, että minä menisin hänen luokseen vappuviikonloppuna töiden jälkeen, niin saataisiin asioiden selvitys lähtemään käyntiin. Minut toivotettiin tervetulleeksi :)
Ja mielialani kohosi uusiin lukemiinsa seuraaviksi päiviksi...
***
Jatkan aiheesta lisää seuraavaan merkintään, ettei tule niin pitkää tekstiä luettavaksi. Seuraava merkintä siis parin-kolmen päivän sisällä tulossa...
Yrittäkää saada selkoa tästä - kirjoitin tämän kuta kuinkin yhdeltä istumalta ja iltamyöhällä, tosiaan väsynyt, mutta halusin purkaa tämän alun jo pois mielestäni. Seuraavaksi nukkumaan.
I'll be back with the end of the story... ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)