Sanoja sieltä, toisia täältä

"Mun kulta," sanon ja suukotan Isäntääni.
"Niin oletkin," hän vastaa ja suukottaa takaisin, "mun."

***

"En kyllä vielä sano 'rakkaani' etten säikytä..." sanon hänelle. Isäntä avaa jo suunsa vastatakseen tähän, kun jatkan: "Siis itseäni lähinnä."
Hän sulkee suunsa. Mitähän hän halusi sanoa?

***

"Anna mun mennä, anna mun mennä," rimpuilen hänen vieressään laulua esittäessäni radion soidessa.
"En varmasti anna," hän vastaa käsittäen vitsailuni ja esitykseni.
Olen tukehtuvinani: "Mä oven avaan, en henkeä saa."
Isäntä pyörittelee silmiään.
"Anna mun mennä!" toistan.
Isäntä pudistelee päätään ja toteaa, ettei onnistu.
"En tänne kuulukaan."
Isäntä huokaisee lievän turhautuneesti.
"Mun koti ei oo täällä."
"Niin, ei vielä," sanomme kuin yhdestä suusta. Hymyilemme toisillemme, suikkaamme suukon ja jatkamme eläinten hoitoa.

***

Olen asettautunut ihme zen-olotilaan.
Mietin perhe-elämää Isännän kanssa, miten tilan asioita hoidetaan, pieniä yksityiskohtia yhteiselosta ja ympäristöstä;
mietin miten hyvin tulen tulevien appivanhempieni kanssa toimeen, miten minut on kuin imaistu mukaan heidän perheeseensä, on hyväksytty;
mietin vain, miten ihmeessä onnistuin löytämään jotain näin hyvää itselleni.

Mietin, että se 'rakkaani' taitaa kuitenkin olla ihan oikea nimitys hellitellä Isäntääni.