Koska lukkoni ei tuntunut aukeavan aiottua merkintää kirjoittaessa, päätin siirtyä eteenpäin seuraavaan tapaukseen, ei enää kronologisessa järjestyksessä. Aiottu merkintä koski aiemmalta kerralta tuttua herraa, joten ette ole missanneet ainakaan ketään uutta tapausta ;) Eli seuraavaan seikkailuun...
Sanoinhan ennen joulua, että olen menossa laivalle yhtenä viikonloppuna. Ja jos siltä reissulta jotain kerrottavaa löytyy, niin tänne sen ehdottomasti kertoisin.
Oijoi. Löytyihän sieltä...
Kuten kaverini kysyi tekstiviestitse: "Saitko uuden aiheen blogias varten?"
Vastaukseni: "Sain! Siis aiheenkin...;) "
Lähdimme siis kolmistaan ystäväni ja hänen sisarensa kanssa laivalle, "me ollaan nuoria, terveitä ja sinkkuja" -asenteella. Sellainen asenne tuottaa kieltämättä tulosta. Itselläni oli se vaihe menossa, että halusin pahemman puoleni pääsevän esiin ennen kuin kiltti tyttö olisi liiaksikin läsnä sen parin viikon ajan, kun jouluvieras oli täällä.
Juttelen selvästikin liikaa Internetin välityksellä, koska keskustelutaitoni ja heittäytymiseni livenä tökkii, kuten huomasin laivan tanssiravintolassa (toim.huom. yökerho ei ollut siinä laivassa kummoinen, tanssiravintolassa tapahtui paljon enemmän). Muutaman siiderin jälkeen sekin tietysti alkaa irrota aina vaan paremmin... Vaikka pidänkin itseäni melkoisen flirttinä, on ne tilanteet olleet sidoksissa palvelutilanteisiin, joissa asiakas on aloittanut ja minä olen vastannut. Monenlaista käsitystä itsestään saa siis uusia vielä nykyäänkin...
Valtasimme nurkkapöydän tupakointialueelta, jotta sisar pääsi savukkeelle. Viereiseen pöytään istui parivaljakko, Pitkätukka ja hänen oma Siipimiehensä - ja tämä kaikella kunnioituksella; mietin nimivaihtoehtoja ja Siipimies on omalla tavallaan kuvaavin, vaikkakin nimityksen huonolla kaiulla ei ole mitään tekemistä Siipimiehen hurmaavan luonteen kanssa - myös tupakoidakseen, mutta Pitkätukalla ei ollutkaan sytkäriä. Hän taputteli suurieleisesti taskujaan ja katsoi meidän pöytäämme, jossa sisar juuri sytytti omaa savukettaan - ja kutsui itsensä ja kaverinsa meidän pöytäämme istumaan.
Tähän väliin pieni välipointti - jotkut naiset on heikkona pitkähiuksisiin miehiin. Meihin kolmeen naiseen tämä pätee sataprosenttisesti. Joten voitte kuvitella ilmeemme, kun Pitkätukka parkkeeraa ystäväni ja sisarensa väliin istumaan. Mutta koska he kaksi jo keskittyivät Pitkätukkaan, minä yritin jututtaa Siipimiestä, koska henkilökohtaisesta kokemuksesta tiedän, ettei syrjään jääminen tunnu mitenkään mukavalta. Mutta kuten sanottua, keskustelutaitoni livetilanteessa ei toimi yhtä hyvin, joten istuin loppujen lopuksi aika hiljaksiin muiden jutellessa, keskityin juomaani, hypistelin ihanaa pitkää koruani ja katselin salin väkeä muuten.
Jossain välissä suoranaisilla ryyppäysreissuilla ystäväni kanssa tilanne on mennyt siihen, että jonkun (tai jopa joidenkin) kanssa päädytään suutelemaan - tuskin on vain 'meidän juttu', oletan että pätee myös muilla nuorilla naisilla. Niin tälläkin kertaa. Pitkätukka oli vetänyt minutkin mukaan keskusteluun aina välillä ja halusi myös testata suutelutaitoni. Hän suuteli ensin sisarta ja sitten minua.
Hän näytti pohtivalta.
"Suutelun pohjalta väittäisin, että sä otat paremmin suihin", hän tokaisi osoittaen sanansa minulle.
Ratkesin railakkaaseen nauruun.
"Siis ihan tosi - jos mun täytyis valita ihan vaan suutelu- ja pusuttelukaveri, jonka kans halailla sohvalla, niin valkkaisin sut," - hän osoitti sisarta ja kohdisti jälleen sanansa minuun - "mutta toi sun kielityöskentely toimii varmasti helvetin hyvin alakerrassa!"
Vilkaisin häntä kulmieni alta virnistäen paheellisesti. "Ehkä on toiminutkin."
Hän katsoi minua yhtä vinkeästi takaisin. "Ai niinkö?"
Vaikenin kieli poskessa ja sisar vieressäni hieman köhähti minua rauhoittumaan, hän kun tietää aikaisemmista seikkailuistani pääkohdat.
Jätimme kaverukset nurkkapöytään ja kävimme kiertämässä tanssilattiaa hieman. Olin jo saanut suuren osan itsevarmuuttani takaisin äskeisestä sanailusta, vaikkakin olin hieman pettynyt, ettei se päässyt heti jatkumaan. Palasimme kuitenkin nurkkapöytään jonkin ajan kuluttua ja kaveruksetkin löysivät tiensä takaisin samaan paikkaan.
Pitkätukka muisti aiemman kommenttini. En muista tarkkaan, mistä keskustelu lähti liikkeelle, mutta tähän se lopulta päätyi:
"Et uskalla lähteä hyttiin mun kanssa."
"Katotaanko? Älä yllytä hullua, jos et ole valmis vastaamaan..."
"Hyvä on sitte. Juodaan nää ja lähdetään sit."
"Selvä homma." Hörppäsin siiderini loppuun ja kaivoin käsilaukkuani.
"Alatko jänistää?" hän ilkkui minulle parin pöydän päästä - hän olikin lähdössä heti, vaikka hänellä oli juomaakin vielä jäljellä.
Hymyilin herttaisesti takaisin.
"Eikä ku tarttee ottaa pari juttua mukaan, varmuuden vuoks." Siipimies tuntui tajuavan tuosta toteamuksestani, että etsin tosiaan kondomipakettia laukusta mukaani ja alkoi hekotella.
"Nyt löyty. Mennään."
Jätin käsilaukkuni ystäväni huomaan (ystävän ja sisarensa lompakot oli porukan ainoassa - eli minun - käsilaukussa mukana) ja kuiskasin heille muistamaan sovitun jutun - jos jonkun matkaan lähdetään ja tunnin-parin jälkeen ei ala kuulua takaisin, niin huolestuminen on enemmän kuin sallittua. Lähdin seuraamaan kevyen hilpein mielin Pitkätukkaa - yllättävän vähän hermostuneena muuten - kun hän johdatti minut pöytien ohi hyttikäytäviin ja niitä pitkin kohti omaa hyttiään.
Tilanne oli molemmille selvä ja selveni entisestään kävelymatkan aikana, kun juttelimme taustastamme. Kumpikin hakee vain hetken helpotusta, ei tosiaankaan mitään vakavaa. Hän siksi, että oli eronnut pitkästä suhteesta vain kuukausi sitten ja minä... no, sinkkuuden ilosta ja kohtalaisesta panetuksesta. Toisaalta - en olisi kai siinä tilassa paljoakaan välittänyt taustasta, miksi hän haki pikaista panoa itselleen tai olisiko hän sinkku vai ei.
Ja hei - pakkohan minun on miehelle todistaa oikeaksi hänen epäilyksensä, ettei vaan jäisi kalvamaan... ;) Annoin hänelle varsinaisen näytteen siitä, mistä suudellessani olin jo antanut esimakua, en tosin loppuun asti - täytyihän minunkin jotain kovaa saada sisälleni, kun olin sitä tänne asti tullut hakemaan... Ja sainkin. ;)
Koska kyseessä oli tosiaan hetken helpotus, palasimme melko pian takaisin tanssiravintolaan, etteivät kummankaan ystävät huolestuisi. Ja virnuilimme aamuyön aikana toisillemme liittolaisina aina kun katseemme kohtasivat, vaikka eipähän poissaolomme kummoinen salaisuus tekemisensä puolesta ollutkaan seurueellemme...
Lopulta melkein vasta aamusta päädyin yksin omaan hyttiini nukkumaan. Toinen joukostamme myös päätyi joksikin aikaa Pitkätukan hyttiin - no hard feelings about that :D - ja kolmas hetkeksi aikaa Siipimiehen luokse. Kaikki siis saivat kirjaimellisesti jalkansa irti maasta joksikin aikaa, ennen kuin palautuivat kaikki omaan hyttiin nukkumaan muutaman tunnin uniakin. Ennen unia tosin vaihdettiin kuulumiset hihitellen hytin pimeydessä.
Että sellainen laivareissu... :)
torstai 19. maaliskuuta 2009
torstai 5. maaliskuuta 2009
Writer's block
Kärsin inspiraation puutteesta. Ja sisäisen sensuurini liiallisesta toiminnasta. Mieleni tekee kirjoittaa uudesta kohtaamisesta - muistelen eri vivahteita ja hykertelen mielessäni huulenheittoa sen herran kanssa, eri tilanteissa, eri asennoissa... Mutta tämä mielihalu kirjoittamiselle iskee aina väärään aikaan, kun täytyisi keskittyä töihin tai muuhun tärkeään.
Näin, kun olisi aikaa, ei tekstiä tahdo syntyä. Ja jos syntyykin, se näyttääkin jo pakotetulta. Tai sitten luen vain hyvin kriittisesti, mikä on sekin mahdollista...
Huomasin myös tänään, että olen unohtanut. Ne kohtaamiset, joista olen jo tänne kirjoittanut, olen unohtanut yksityiskohdat. Kirjoitin niistä osan pois mielestäni tähän blogiin enkä saa enää yhtä tarkasti tilanteita mieleeni niistä. Johtuuko tämänhetkinen kirjoittajan lukkoni siis siitä, etten halua unohtaa seuraavaa kohtaamista, josta kirjoitan?
No, saa nähdä miten siinä käy, unohdanko. Vai palautuuko kyseinen herra tilanteineen mieleeni yhä uudestaan ja uudestaan... ;)
Uutta kirjoituspuuskaa odotellessa...
-Mou Rire
Näin, kun olisi aikaa, ei tekstiä tahdo syntyä. Ja jos syntyykin, se näyttääkin jo pakotetulta. Tai sitten luen vain hyvin kriittisesti, mikä on sekin mahdollista...
Huomasin myös tänään, että olen unohtanut. Ne kohtaamiset, joista olen jo tänne kirjoittanut, olen unohtanut yksityiskohdat. Kirjoitin niistä osan pois mielestäni tähän blogiin enkä saa enää yhtä tarkasti tilanteita mieleeni niistä. Johtuuko tämänhetkinen kirjoittajan lukkoni siis siitä, etten halua unohtaa seuraavaa kohtaamista, josta kirjoitan?
No, saa nähdä miten siinä käy, unohdanko. Vai palautuuko kyseinen herra tilanteineen mieleeni yhä uudestaan ja uudestaan... ;)
Uutta kirjoituspuuskaa odotellessa...
-Mou Rire
maanantai 9. helmikuuta 2009
Kipinääkö kaipasit?
Olen ajatellut pienessä mielessäni, että sitten joskus kun rakastun johonkuhun, niin sen täytyy tuntua oikealta heti, eikä vasta monen kuukauden kuluttua. Monen asian täytyy synkata yhteen - huumorin- ja tilannekomiikan tajun, täytyy olla älyä riittävästi haastamaan sanallisesti, täytyy onnistua ensin ärsyttämään suuttumisen partaalle ja sen jälkeen vielä saada nauramaan vedet silmissä. Olen aina ihastunut nopeasti ja tulisesti uusiin tuttavuuksiin, jotka tuntuvat oikealta, mutta jos en saa muutaman päivän sisällä sopivaa vastakaikua, niin jatkan kohti seuraavaa valloitusta. It's so simple.
Tällä kertaa kerron teille herrasta numero kahdeksan. Hän kommentoi kuvaani eräällä nettisivustolla ja aloimme sanailla keskenämme. Hän kiehtoi minua, käänsi sanojani, aiheutti ärtymystä ja hervotonta hekotusta kommenteillaan. Koska en ollut vielä ehtinyt hankkia tietokonetta uuteen asuntooni, pääsin vain noin kerran viikossa lukemaan ja vastaamaan hänen viesteihinsä, kun kävin vanhempieni luona. Ja hänen viestejään tosiaan odotin. Lopulta annoin hänelle sivuston kautta yksityisviestinä puhelinnumeroni. Ja hän soittikin heti seuraavana päivänä.
Sen jälkeen alkoikin tapahtua. Tekstailimme seuraavien päivien aikana ja kävi ilmi, että hän oli tulossa kaverinsa luokse lähelle kyläilemään. Että mitä jos hän kävisi kahvilla minunkin luonani samalla reissulla kun kerran oli jo nurkissa, hän kun asuu parinsadan kilometrin päässä täältä. Toivotin hänet tervetulleeksi ja tapasimme kaupungilla alkuillasta, esittelin hänelle autoillessamme hieman kaupunkia ennen kuin päädyimme asunnolleni. Ja niin - puhelinnumeron antamisesta ei ollut kulunut vielä kokonaista viikkoakaan.
Juttelimme, joimme kahvit pariinkin otteeseen ja luimme sarjakuvia (hän kiinnostui yhdestä kirjasta, joka minulla on kirjahyllyssäni) pitkälle yöhön ennen kuin hänen piti lähteä takaisin kaverinsa luokse. Tai siis, kaveri ehti soittaa jo perään, että missä hän oikein luuraa, joten oli pakkotilanne lähteä, olihan kellokin jo kolme yöllä... Hän lähti luvaten tulla takaisin lukemaan vielä ne pari muuta kirjaa samasta sarjakuvasta. Sain toki muutaman suudelmankin, ettei nyt ihan platonista yhdessäoloa sentään... ;)
Seuraava tapaaminen olikin jo viikko tästä. Hän lähetti edellisenä iltana tekstiviestin, että koska vapaata on, niin voiko hän tulla seuraavana päivänä käymään ja jäädä oikein yökylään. Minähän suorastaan hyppäsin kattoon moisesta kysymyksestä ja toivotin ilomielin tervetulleeksi. Hän oli jo aamupäivästä täällä, tuli työpaikalleni odottamaan, että pääsen aamuvuorostani pois. Työkaverini päästi minut jopa vähän etuajassa, koska seuraavana aamuna tulisin vielä vähän aikaisempaan töihin. Eikä hän varmaankaan jaksanut katsella minua yhtään kauempaa niin levottomana kuin olin :p
Saavuimme asunnolleni. Kinastelu ja sanailu jatkui samanlaisena ja hän tosiaan otti uuden sarjakuvakirjan luettavakseen, kuten oli luvannut. Iltapäivä meni kuin siivillä, eikä platonisuudesta ollut tietoakaan. Kävimme alkuillasta kävelyllä, jonka jälkeen hän teki meille ruokaa. Ja sen jälkeen tosiaan unohdimme sanan 'platoninen' merkityksen täydellisesti... ;) Oli kuin koko päivä olisi ollut yhtä pitkää esileikkiä ennen varsinaista kohtaamista. Ja pakko sanoa: se oli upeaa, kiireettömän eroottista, ihanaa. Ah. Ja se peräänkuuluttamani kipinä? Suorastaan polttava...
Oli erikoista lähteä aamuyöstä töihin ja katsoa kun toinen jää nukkumaan sänkyyn. Mukavalla tavalla erikoista. Työpäivä meni vähistä unista huolimatta kevyellä mielellä kunnialla läpi ja sain palata takaisin kotiin ja nauttia toisesta erikoisesta tunteesta, kun joku on siellä odottamassa. Nautimme rauhallisesta iltapäivästä ja toisistamme vielä kun aikaa oli.
Mutta ilta tuli ja hänen täytyi lähteä jatkamaan matkaansa. Hän ei antanut lupauksia siitä, koska näkisimme seuraavan kerran, mutta hän halusi ehdottomasti tulla vielä toistekin.
Mitä tästä eteenpäin - seuraavan kuukauden ajan jatkoimme naljailuamme sivustolla, välillä tekstiviestejä lähettäen. Halusin uskoa, etten ollut ainoa, jolta oli mennyt jalat alta. Karvas totuus paljastui minulle, kun juttelimme mesessä hänen tulevasta syntymäpäivästään ja siitä, järjestääkö hän juhlat. Hän totesi, ettei ole ilmankaan jäämässä seuraavana viikonloppuna. Ja tarkensi asian minulle suoremmin vielä, kun minulla löi hetken aikaa tyhjää ja kysyin, mitä hän tarkoitti. Ja huomautettakoon - minun läsnäolostani ei ollut vielä ollut mitään puhetta, eikä hän minua sinne ollut ajatellutkaan.
Tämän keskustelunpätkän johdosta tuli sitten avauduttua herralle oikein kunnolla, että olin jostain kumman syystä tosissani ihastunut häneen. Ja selvitettyä sekin, ettei hän ollut samoilla linjoilla.
Noh. Tuon jälkeen olemme aina välillä jutelleet kavereina mesessä. Ja ihan fiksustikin keskustelleet aiheesta muutamaan otteeseen. Hän saa edelleen minut ärsytettyä raivon partaalle, mutta enää minua ei naurata. Joskus sovimme mesessä jutellessamme, että voidaan tavata ihan ystävinä vielä, että hän saa tulla käymään täällä tai minä mennä käymään hänen luonaan. Onnistuisikohan se?
Ilmeisesti ei sittenkään: Hän soitti minulle pari viikkoa sitten. Harvinaista sinänsä, hän nimittäin on soittanut minulle tasan kaksi kertaa aikaisemmin. Kysyi, josko saisi tosiaan tulla viikonlopuksi tänne häiritsemään eloani. Kiire hänellä ei ollut mihinkään, pihalle olisin saanut potkaista siinä vaiheessa kun alkaisi ottaa päähän. Puhelun aikana suostuin: "osaat reitin, tule soittelemaan ovikelloa, kun löydät." Mutta puhelun päättyessä olin päätynyt sellaisen tunnekuohun valtaan vapisemisineen kaikkineen, että järkenikin kaivoi itsensä jostain esille ja potki minua päähän (rakkaan ystäväni myötävaikutuksella... kiitos hänelle.) Laitoin herralle lopulta viestin, jossa ilmoitin järjellä ajateltuani tulleeni siihen tulokseen, että suunnatkoon viikonloppureissunsa muualle. Sain vastaukseksi apean hymiön, jonka jälkeen en ole kuullut hänestä mitään...
Mitä kokonaisuudesta voi siis sanoa? Kohtasin tavallaan kaltaiseni, seksuaalisista mahdollisuuksista nauttijan, eräänlaisen pelurin. Tosin pelasimme keskenämme eri säännöillä - siinä missä minä luin merkit vakavammaksi kiinnostukseksi, hän olisi tehnyt samat asiat kenelle tahansa vastaanottavaiselle sielulle.
Nykyään omatkin pelisääntöni ovat minulle selvemmät. Jos olen vakavissani, suoranaisesti pihtaan. Jos taas en ole vakavissani - "Muru, lopeta se pähkäileminen ja mennään sänkyyn ;)"
Tällä kertaa kerron teille herrasta numero kahdeksan. Hän kommentoi kuvaani eräällä nettisivustolla ja aloimme sanailla keskenämme. Hän kiehtoi minua, käänsi sanojani, aiheutti ärtymystä ja hervotonta hekotusta kommenteillaan. Koska en ollut vielä ehtinyt hankkia tietokonetta uuteen asuntooni, pääsin vain noin kerran viikossa lukemaan ja vastaamaan hänen viesteihinsä, kun kävin vanhempieni luona. Ja hänen viestejään tosiaan odotin. Lopulta annoin hänelle sivuston kautta yksityisviestinä puhelinnumeroni. Ja hän soittikin heti seuraavana päivänä.
Sen jälkeen alkoikin tapahtua. Tekstailimme seuraavien päivien aikana ja kävi ilmi, että hän oli tulossa kaverinsa luokse lähelle kyläilemään. Että mitä jos hän kävisi kahvilla minunkin luonani samalla reissulla kun kerran oli jo nurkissa, hän kun asuu parinsadan kilometrin päässä täältä. Toivotin hänet tervetulleeksi ja tapasimme kaupungilla alkuillasta, esittelin hänelle autoillessamme hieman kaupunkia ennen kuin päädyimme asunnolleni. Ja niin - puhelinnumeron antamisesta ei ollut kulunut vielä kokonaista viikkoakaan.
Juttelimme, joimme kahvit pariinkin otteeseen ja luimme sarjakuvia (hän kiinnostui yhdestä kirjasta, joka minulla on kirjahyllyssäni) pitkälle yöhön ennen kuin hänen piti lähteä takaisin kaverinsa luokse. Tai siis, kaveri ehti soittaa jo perään, että missä hän oikein luuraa, joten oli pakkotilanne lähteä, olihan kellokin jo kolme yöllä... Hän lähti luvaten tulla takaisin lukemaan vielä ne pari muuta kirjaa samasta sarjakuvasta. Sain toki muutaman suudelmankin, ettei nyt ihan platonista yhdessäoloa sentään... ;)
Seuraava tapaaminen olikin jo viikko tästä. Hän lähetti edellisenä iltana tekstiviestin, että koska vapaata on, niin voiko hän tulla seuraavana päivänä käymään ja jäädä oikein yökylään. Minähän suorastaan hyppäsin kattoon moisesta kysymyksestä ja toivotin ilomielin tervetulleeksi. Hän oli jo aamupäivästä täällä, tuli työpaikalleni odottamaan, että pääsen aamuvuorostani pois. Työkaverini päästi minut jopa vähän etuajassa, koska seuraavana aamuna tulisin vielä vähän aikaisempaan töihin. Eikä hän varmaankaan jaksanut katsella minua yhtään kauempaa niin levottomana kuin olin :p
Saavuimme asunnolleni. Kinastelu ja sanailu jatkui samanlaisena ja hän tosiaan otti uuden sarjakuvakirjan luettavakseen, kuten oli luvannut. Iltapäivä meni kuin siivillä, eikä platonisuudesta ollut tietoakaan. Kävimme alkuillasta kävelyllä, jonka jälkeen hän teki meille ruokaa. Ja sen jälkeen tosiaan unohdimme sanan 'platoninen' merkityksen täydellisesti... ;) Oli kuin koko päivä olisi ollut yhtä pitkää esileikkiä ennen varsinaista kohtaamista. Ja pakko sanoa: se oli upeaa, kiireettömän eroottista, ihanaa. Ah. Ja se peräänkuuluttamani kipinä? Suorastaan polttava...
Oli erikoista lähteä aamuyöstä töihin ja katsoa kun toinen jää nukkumaan sänkyyn. Mukavalla tavalla erikoista. Työpäivä meni vähistä unista huolimatta kevyellä mielellä kunnialla läpi ja sain palata takaisin kotiin ja nauttia toisesta erikoisesta tunteesta, kun joku on siellä odottamassa. Nautimme rauhallisesta iltapäivästä ja toisistamme vielä kun aikaa oli.
Mutta ilta tuli ja hänen täytyi lähteä jatkamaan matkaansa. Hän ei antanut lupauksia siitä, koska näkisimme seuraavan kerran, mutta hän halusi ehdottomasti tulla vielä toistekin.
Mitä tästä eteenpäin - seuraavan kuukauden ajan jatkoimme naljailuamme sivustolla, välillä tekstiviestejä lähettäen. Halusin uskoa, etten ollut ainoa, jolta oli mennyt jalat alta. Karvas totuus paljastui minulle, kun juttelimme mesessä hänen tulevasta syntymäpäivästään ja siitä, järjestääkö hän juhlat. Hän totesi, ettei ole ilmankaan jäämässä seuraavana viikonloppuna. Ja tarkensi asian minulle suoremmin vielä, kun minulla löi hetken aikaa tyhjää ja kysyin, mitä hän tarkoitti. Ja huomautettakoon - minun läsnäolostani ei ollut vielä ollut mitään puhetta, eikä hän minua sinne ollut ajatellutkaan.
Tämän keskustelunpätkän johdosta tuli sitten avauduttua herralle oikein kunnolla, että olin jostain kumman syystä tosissani ihastunut häneen. Ja selvitettyä sekin, ettei hän ollut samoilla linjoilla.
Noh. Tuon jälkeen olemme aina välillä jutelleet kavereina mesessä. Ja ihan fiksustikin keskustelleet aiheesta muutamaan otteeseen. Hän saa edelleen minut ärsytettyä raivon partaalle, mutta enää minua ei naurata. Joskus sovimme mesessä jutellessamme, että voidaan tavata ihan ystävinä vielä, että hän saa tulla käymään täällä tai minä mennä käymään hänen luonaan. Onnistuisikohan se?
Ilmeisesti ei sittenkään: Hän soitti minulle pari viikkoa sitten. Harvinaista sinänsä, hän nimittäin on soittanut minulle tasan kaksi kertaa aikaisemmin. Kysyi, josko saisi tosiaan tulla viikonlopuksi tänne häiritsemään eloani. Kiire hänellä ei ollut mihinkään, pihalle olisin saanut potkaista siinä vaiheessa kun alkaisi ottaa päähän. Puhelun aikana suostuin: "osaat reitin, tule soittelemaan ovikelloa, kun löydät." Mutta puhelun päättyessä olin päätynyt sellaisen tunnekuohun valtaan vapisemisineen kaikkineen, että järkenikin kaivoi itsensä jostain esille ja potki minua päähän (rakkaan ystäväni myötävaikutuksella... kiitos hänelle.) Laitoin herralle lopulta viestin, jossa ilmoitin järjellä ajateltuani tulleeni siihen tulokseen, että suunnatkoon viikonloppureissunsa muualle. Sain vastaukseksi apean hymiön, jonka jälkeen en ole kuullut hänestä mitään...
Mitä kokonaisuudesta voi siis sanoa? Kohtasin tavallaan kaltaiseni, seksuaalisista mahdollisuuksista nauttijan, eräänlaisen pelurin. Tosin pelasimme keskenämme eri säännöillä - siinä missä minä luin merkit vakavammaksi kiinnostukseksi, hän olisi tehnyt samat asiat kenelle tahansa vastaanottavaiselle sielulle.
Nykyään omatkin pelisääntöni ovat minulle selvemmät. Jos olen vakavissani, suoranaisesti pihtaan. Jos taas en ole vakavissani - "Muru, lopeta se pähkäileminen ja mennään sänkyyn ;)"
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Vakavoitumista - joskus jopa minun kohdallani
Ei näitä vakavoitumisajatuksia nyt ihan harvoin sentään tule. Olen jopa sen verran vakavissanikin joskus liikkeellä ollut, että laitoin suomalaiselle treffipalvelulle profiilin itselleni. Onhan se tuottanutkin tulosta, kavereita on tullut meseenkin paljon lisää ja tietty vähän vakavammissakin merkeissä joihinkin suhtautunut. Hieman ennen juhannusta törmäsin deittipalvelussa vakavissa mielin herraan numero seitsemän. Tilannetta sekoitti hieman toinen vakavammin otettava vaihtoehto - saman palvelun kautta - joka olisi asunut ihan naapurikunnassa, seiska-herran asuessa noin kolmensadan kilometrin päässä itsestäni.
Loppujen lopuksi olen hirvittävän rehellinen ihminen: kerroin molemmille, että kuvioissa on nyt kaksi vakavammin otettavaa, etten osaa päättää. Molemmat totesivat vastaukseksi, että 'sinähän tapaat molemmat ja päätät vasta sitten'. Joten näin teinkin. Kävin kahvilla lähempänä asuvan kanssa, mutta totesimme molemmat sen kahvittelureissun jälkeen, että jotain olennaista puuttuu. Ei siis muuta kuin viikonloppureissua järjestämään heinäkuulle...
Se viikonloppu oli... erilainen. Käytiin tavallaan jopa treffeillä, herranen aika! Verrattuna aikaisempiin herroihin ja kohtaamisiin heidän kanssaan treffeillä käynti tosiaan oli erilaista... Hän esitteli kaupunkia - ja kauhisteli ajotyyliäni pariin otteeseen, koska ajoin jo valmiiksi kuin paikalliset, vaikka ensi kertaa olinkin kaupungissa - ja kävimme syömässä ja kiertämässä kauppoja. Hengailtiin siis, niin kaupungilla kuin myös hänen asunnollaankin.
Mutta - jotain olennaista puuttui. Mietin kotiin palatessani, että taisi jäädä ainoaksi reissuksi sinne suuntaan.
Annoimme kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden koko seurusteluajatukselle, jos vaikka siitä kehkeytyisikin jotain. Muutin omaan asuntooni loppukesästä ja hän tuli minun luokseni viikonlopuksi. Muistan hermoiluni ja odotukseni, kuinka töissä ollessani onnistuin telomaankin itseni, kun jännitin iltaa jolloin näkisimme taas. Kuukaudessa olin ehtinyt unohtaa epäilykseni, mutta jo ajomatkalla juna-asemalta kotiini ne ehtivät palata mieleeni takaisin. Päätin unohtaa moiset epäilyt ja nauttia viikonlopusta ja vieraastani parhaan kykyni mukaan.
Lopulta kuitenkin tuli sunnuntai, lähtöpäivä. Olimme kiertäneet kaupungilla ja toimineet kuskina yhdelle läheiselleni lauantai-iltana (tulipahan testattua herran pokkakin samalla...) ja hengailleet kotona. Hän nukahti lauantai-iltana ennen minua, oli väsynyt kuskausreissusta. Katselin häntä nukkumassa sängyssäni ja menin itse sohvalle miettimään ahdistuneena, mitä oikeasti haluan.
Hän se ei ollut, häntä en halunnutkaan; se olennainen, kipinä, puuttui. Ja sen kerroin hänelle sunnuntaiaamuna. Kyynelten kera ja katkonaisesti, mutta kerroin.
Nykyään olemme hyviä kavereita keskenämme, höpisemme mesessä lähes päivittäin ja välillä tekstailemme. Olen todennut hänelle muutamaan otteeseen - viimeksi eilen - että oli ihan hyvä, ettemme alkaneetkaan seurustella: olisin tähän mennessä menettänyt täydellisesti hermoni hänen kanssaan jo sata kertaa monesta eri syystä. Jospa nämä kaksi viikonloppua keskenämme olivatkin tarkoitettu vain hyvän kaveruuden aluksi... :)
---
Totesin itsestäni, ettei tämän blogin kirjoittaminen luonnistu tällä hetkellä kovin hyvin, siksi uutta tekstiä on täytynyt odottaa. Syy: olen sen verran vakavilla mielin tällä hetkellä uuden herran kohdalla, ettei vanhojen leikkimielistenkin kohtaamisten muistelu sujukaan niin hyvin, kuin olin olettanut. Mutta yritän kirjoittaa kaikesta huolimatta. Kärsivällisyyttä, vakilukijani, kärsivällisyyttä ;)
Loppujen lopuksi olen hirvittävän rehellinen ihminen: kerroin molemmille, että kuvioissa on nyt kaksi vakavammin otettavaa, etten osaa päättää. Molemmat totesivat vastaukseksi, että 'sinähän tapaat molemmat ja päätät vasta sitten'. Joten näin teinkin. Kävin kahvilla lähempänä asuvan kanssa, mutta totesimme molemmat sen kahvittelureissun jälkeen, että jotain olennaista puuttuu. Ei siis muuta kuin viikonloppureissua järjestämään heinäkuulle...
Se viikonloppu oli... erilainen. Käytiin tavallaan jopa treffeillä, herranen aika! Verrattuna aikaisempiin herroihin ja kohtaamisiin heidän kanssaan treffeillä käynti tosiaan oli erilaista... Hän esitteli kaupunkia - ja kauhisteli ajotyyliäni pariin otteeseen, koska ajoin jo valmiiksi kuin paikalliset, vaikka ensi kertaa olinkin kaupungissa - ja kävimme syömässä ja kiertämässä kauppoja. Hengailtiin siis, niin kaupungilla kuin myös hänen asunnollaankin.
Mutta - jotain olennaista puuttui. Mietin kotiin palatessani, että taisi jäädä ainoaksi reissuksi sinne suuntaan.
Annoimme kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden koko seurusteluajatukselle, jos vaikka siitä kehkeytyisikin jotain. Muutin omaan asuntooni loppukesästä ja hän tuli minun luokseni viikonlopuksi. Muistan hermoiluni ja odotukseni, kuinka töissä ollessani onnistuin telomaankin itseni, kun jännitin iltaa jolloin näkisimme taas. Kuukaudessa olin ehtinyt unohtaa epäilykseni, mutta jo ajomatkalla juna-asemalta kotiini ne ehtivät palata mieleeni takaisin. Päätin unohtaa moiset epäilyt ja nauttia viikonlopusta ja vieraastani parhaan kykyni mukaan.
Lopulta kuitenkin tuli sunnuntai, lähtöpäivä. Olimme kiertäneet kaupungilla ja toimineet kuskina yhdelle läheiselleni lauantai-iltana (tulipahan testattua herran pokkakin samalla...) ja hengailleet kotona. Hän nukahti lauantai-iltana ennen minua, oli väsynyt kuskausreissusta. Katselin häntä nukkumassa sängyssäni ja menin itse sohvalle miettimään ahdistuneena, mitä oikeasti haluan.
Hän se ei ollut, häntä en halunnutkaan; se olennainen, kipinä, puuttui. Ja sen kerroin hänelle sunnuntaiaamuna. Kyynelten kera ja katkonaisesti, mutta kerroin.
Nykyään olemme hyviä kavereita keskenämme, höpisemme mesessä lähes päivittäin ja välillä tekstailemme. Olen todennut hänelle muutamaan otteeseen - viimeksi eilen - että oli ihan hyvä, ettemme alkaneetkaan seurustella: olisin tähän mennessä menettänyt täydellisesti hermoni hänen kanssaan jo sata kertaa monesta eri syystä. Jospa nämä kaksi viikonloppua keskenämme olivatkin tarkoitettu vain hyvän kaveruuden aluksi... :)
---
Totesin itsestäni, ettei tämän blogin kirjoittaminen luonnistu tällä hetkellä kovin hyvin, siksi uutta tekstiä on täytynyt odottaa. Syy: olen sen verran vakavilla mielin tällä hetkellä uuden herran kohdalla, ettei vanhojen leikkimielistenkin kohtaamisten muistelu sujukaan niin hyvin, kuin olin olettanut. Mutta yritän kirjoittaa kaikesta huolimatta. Kärsivällisyyttä, vakilukijani, kärsivällisyyttä ;)
maanantai 12. tammikuuta 2009
Kohti uutta vuotta vanhoja muistellen
Vuoden vaihtuminen on aina ollut minulle pohdinnan aikaa, eikä tämäkään vuodenvaihde ole tuonut siihen poikkeusta. Jouluvieraan täällä ollessa minun oli pakko rauhoittua, pitää kiltti tyttö enemmän läsnä kuin yleensä. Se sujui luontevasti, koska en päässyt käyttämään tietokonetta niin paljoa kuin tapanani on enkä näin ollen eksymään näihin omituisiin keskusteluihin, joista sitten olen päätynyt... niin no, olettehan lukeneetkin minkälaisiin tilanteisiin. Ja koska ketään herraa ei asu niin lähellä, että olisi yhtenä satunnaisena vapaailtanaan voinut käydä herättelemässä tuhmempaa puolta esiin, niin ongelmia ei kaidalla tiellä pysyminen tuottanut. Tämä kilttinä tyttönä olo tosin johti siihen, että pohdin vielä entistä enemmän asioita, joita olen tehnyt ja joita en ole aiemmin sen kummemmin ajatellut. Moraali siis nosti meteliä kiltin tytön päässä, eikä se kuiskutellut mitenkään hellästi...
Mutta kadunko? Tavallaan kyllä, tavallaan en. Olen kerrankin osannut antaa vain mennä, enkä jarruttaa mielitekojani toisten mielipiteen ja velvollisuuksien takia ja sitä en osaa katua. Mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, tekemiseni ovat päässeet vaikuttamaan välillisesti myös muihin, eikä aina niin suloisesti. Se taas... no, saa juuri sen nukuksissa olleen moraalin nostamaan meteliä.
Ajattelin ensin, että kirjoittaisin jonkun mukavan kohtaamisen näin uuden vuoden kunniaksi. Mutta koska tapanani on edetä kronologisessa järjestyksessä, tulee tämä kohtaaminen nyt, vaikka en sitä niin hyvällä muistelekaan.
Palataan siis herraan numero viisi. Hänhän löysi silloin sen jonkun, joten sopimuksemme mukaan lopetimme suhteen. Juhannusviikolla hän soitti alkuviikosta ja kyseli kuulumisia, kertoi sukulaisensa kuolemasta ja töistään. Emme olleet paljoa pitäneet yhteyttä toukokuun alun juttumme jälkeen, joten yllätyin todella hänen soitostaan. Hän soitti sunnuntaina uudestaan, kertoili jälleen kuulumisiaan ja kertoi myös, että suhde sen jonkun kanssa oli päättynyt loppuviikosta. Uusi oli jo katsottuna seurustelun varalle, mutta...
"Miten ois, vielä kerta, vanhojen aikojen kunniaks, kun panettaiskin, muttei kehtaa uudelta vielä kysyä... ja kai sunkin ny tekee mieli kuitenkin, jos ei ole vähään aikaan saanut...?"
No, siinä hän oli kieltämättä oikeassa. Vaikkei edelliskerrasta ollutkaan kuin reilu pari viikkoa (tätä en siis hänelle kertonut, ainakaan muistaakseni), niin kestopanetuksen etuna ja haittana on se, että aina tosiaan tekee mieli... Joten suostuin. Oletin sen olevan samanlainen kerta kuin ne pari aiempaakin toukokuussa, yhtä rentoja ja huumorilla höystettyjä.
Täytyy myöntää, että ei ollut. Ja toisaalta, jälkiviisaana, olisihan se pitänyt aavistaakin...
Tällä kertaa minä ajoin lähemmäksi hänen seutuaan, edelliskerroillahan tilanne oli toisinpäin. Oli hikinen päivä, luontoäiti ei oikein osannut päätää, ripottelisiko vettä vai antaisiko auringon paistaa. Kiertelimme aikamme etsien sopivaa paikkaa parkkeerata hetkeksi, kahdeksikin. Vanha tuttu kuvio, takapenkin selkänojat nurin ja sisälle.
Mutta missä rentous, missä huumori? Vähäinen huumori, mitä koko touhussa oli, tuntui sekin väkinäiseltä. Rentoudesta ei tietoakaan. Ja hänen katseensa oli koko ajan kiinnittyneenä jonnekin oikean olkapääni yläpuolelle, hän ei katsonut kertaakaan suoraan silmiin. Jos sattuikin vahingossa vilkaisemaan, niin käänsi äkkiä katseensa pois. Ensimmäistä kertaa tuli itselle sellainen olo, että voisin ottaa rahaa koko touhusta, että olin lähinnä... no, tälle ei ole kaunista muotoa sano - että olin lähinnä reikä, johon mies itsensä tyhjentää.
Ei siis mikään mieltä ylentävä kokemus, vaikken sitä ajatellutkaan heti tilanteen ollessa käsillä, tämä ajatus tuli mieleen vasta kotimatkalla. Kotimatkalla päätin myös, etten enää ryhdy näihin tekemisiin tämän herran kanssa. Eikä näin ole käynyt, nykyään emme ole enää yhteydessäkään toisiimme.
No mutta, menneen kesän tapahtumia, ei niistä enää tarvitse pahemmin välittää. Mutta jos jonkun reissuni voisin jättää näin jälkeenpäin ajatellen tekemättä, niin tuon.
Anyways, uusi vuosi, uudet kujeet ellei jopa vakavoitumistakin havaittavissa...
Ei kai nyt sentään, vitsi vitsi. ;) Ei nyt hetkeen vakavoiduta liiaksi. Tai jos niin teenkin, niin kerron vielä vallattomat tapaukseni tänne ja sitten alan tälläkin puolella enempi vakavoitua.
Mutta niitä aikoja odotellessa...
Mutta kadunko? Tavallaan kyllä, tavallaan en. Olen kerrankin osannut antaa vain mennä, enkä jarruttaa mielitekojani toisten mielipiteen ja velvollisuuksien takia ja sitä en osaa katua. Mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, tekemiseni ovat päässeet vaikuttamaan välillisesti myös muihin, eikä aina niin suloisesti. Se taas... no, saa juuri sen nukuksissa olleen moraalin nostamaan meteliä.
Ajattelin ensin, että kirjoittaisin jonkun mukavan kohtaamisen näin uuden vuoden kunniaksi. Mutta koska tapanani on edetä kronologisessa järjestyksessä, tulee tämä kohtaaminen nyt, vaikka en sitä niin hyvällä muistelekaan.
Palataan siis herraan numero viisi. Hänhän löysi silloin sen jonkun, joten sopimuksemme mukaan lopetimme suhteen. Juhannusviikolla hän soitti alkuviikosta ja kyseli kuulumisia, kertoi sukulaisensa kuolemasta ja töistään. Emme olleet paljoa pitäneet yhteyttä toukokuun alun juttumme jälkeen, joten yllätyin todella hänen soitostaan. Hän soitti sunnuntaina uudestaan, kertoili jälleen kuulumisiaan ja kertoi myös, että suhde sen jonkun kanssa oli päättynyt loppuviikosta. Uusi oli jo katsottuna seurustelun varalle, mutta...
"Miten ois, vielä kerta, vanhojen aikojen kunniaks, kun panettaiskin, muttei kehtaa uudelta vielä kysyä... ja kai sunkin ny tekee mieli kuitenkin, jos ei ole vähään aikaan saanut...?"
No, siinä hän oli kieltämättä oikeassa. Vaikkei edelliskerrasta ollutkaan kuin reilu pari viikkoa (tätä en siis hänelle kertonut, ainakaan muistaakseni), niin kestopanetuksen etuna ja haittana on se, että aina tosiaan tekee mieli... Joten suostuin. Oletin sen olevan samanlainen kerta kuin ne pari aiempaakin toukokuussa, yhtä rentoja ja huumorilla höystettyjä.
Täytyy myöntää, että ei ollut. Ja toisaalta, jälkiviisaana, olisihan se pitänyt aavistaakin...
Tällä kertaa minä ajoin lähemmäksi hänen seutuaan, edelliskerroillahan tilanne oli toisinpäin. Oli hikinen päivä, luontoäiti ei oikein osannut päätää, ripottelisiko vettä vai antaisiko auringon paistaa. Kiertelimme aikamme etsien sopivaa paikkaa parkkeerata hetkeksi, kahdeksikin. Vanha tuttu kuvio, takapenkin selkänojat nurin ja sisälle.
Mutta missä rentous, missä huumori? Vähäinen huumori, mitä koko touhussa oli, tuntui sekin väkinäiseltä. Rentoudesta ei tietoakaan. Ja hänen katseensa oli koko ajan kiinnittyneenä jonnekin oikean olkapääni yläpuolelle, hän ei katsonut kertaakaan suoraan silmiin. Jos sattuikin vahingossa vilkaisemaan, niin käänsi äkkiä katseensa pois. Ensimmäistä kertaa tuli itselle sellainen olo, että voisin ottaa rahaa koko touhusta, että olin lähinnä... no, tälle ei ole kaunista muotoa sano - että olin lähinnä reikä, johon mies itsensä tyhjentää.
Ei siis mikään mieltä ylentävä kokemus, vaikken sitä ajatellutkaan heti tilanteen ollessa käsillä, tämä ajatus tuli mieleen vasta kotimatkalla. Kotimatkalla päätin myös, etten enää ryhdy näihin tekemisiin tämän herran kanssa. Eikä näin ole käynyt, nykyään emme ole enää yhteydessäkään toisiimme.
No mutta, menneen kesän tapahtumia, ei niistä enää tarvitse pahemmin välittää. Mutta jos jonkun reissuni voisin jättää näin jälkeenpäin ajatellen tekemättä, niin tuon.
Anyways, uusi vuosi, uudet kujeet ellei jopa vakavoitumistakin havaittavissa...
Ei kai nyt sentään, vitsi vitsi. ;) Ei nyt hetkeen vakavoiduta liiaksi. Tai jos niin teenkin, niin kerron vielä vallattomat tapaukseni tänne ja sitten alan tälläkin puolella enempi vakavoitua.
Mutta niitä aikoja odotellessa...
keskiviikko 17. joulukuuta 2008
Joulutauolle
Tervehdys lukijani. Tiedän, että teitä kuitenkin on siellä, vaikkette paljoa merkkejä jätäkään itsestänne... (ja tuo oli vihje... :P)
Mou Rire pitää nyt joulutauon kirjoituksissaan. Kiirettä pitää ja kilttiä tyttöä tarvitaan nyt parisen viikkoa - saan vieraan jakamaan asuntoni kanssani paria päivää ennen joulua ja hän viipyy loppiaiseen asti. Sitä ennen ehdin tosin pitää pienen irrottautumisen arjesta - ja kiltimmästä puolestani - ja käydä laivalla parin ystäväni kanssa. Ja jos sillä reissulla tapahtuu jotain mielenkiintoista aiheeni kannalta, saatte varmasti lukea siitä täältä jonkun ajan kuluttua ;)
Toivotan siis kaikille erittäin hyvää, rauhallista ja hauskaa joulua sekä onnellista ja parempaa uutta vuotta 2009. Nauttikaa elämästä ja toisistanne.
Edessä on taas uusi vuosi ja uudet kujeet - ja toivottavasti lisää lukemisen arvoisia blogimerkintöjä ;)
Mou Rire perääntyy nyt varjoihin punomaan juoniaan sekä tarinoitaan... Ja tietysti saalistamaan...
Mou Rire pitää nyt joulutauon kirjoituksissaan. Kiirettä pitää ja kilttiä tyttöä tarvitaan nyt parisen viikkoa - saan vieraan jakamaan asuntoni kanssani paria päivää ennen joulua ja hän viipyy loppiaiseen asti. Sitä ennen ehdin tosin pitää pienen irrottautumisen arjesta - ja kiltimmästä puolestani - ja käydä laivalla parin ystäväni kanssa. Ja jos sillä reissulla tapahtuu jotain mielenkiintoista aiheeni kannalta, saatte varmasti lukea siitä täältä jonkun ajan kuluttua ;)
Toivotan siis kaikille erittäin hyvää, rauhallista ja hauskaa joulua sekä onnellista ja parempaa uutta vuotta 2009. Nauttikaa elämästä ja toisistanne.
Edessä on taas uusi vuosi ja uudet kujeet - ja toivottavasti lisää lukemisen arvoisia blogimerkintöjä ;)
Mou Rire perääntyy nyt varjoihin punomaan juoniaan sekä tarinoitaan... Ja tietysti saalistamaan...
perjantai 12. joulukuuta 2008
Pieni lemmenleikki
-Et kai sä nyt vielä lähde? hän kysyi ja laski käden lantiolleni, vetäen minua lähemmäs.
-Jos et sä kehitä viiden minuutin pikapanoja tähän kohtaan, niin mun on oikeesti jo pakko lähteä, puhahdin haasteen vastaukseksi. Ja toivoin tuntiessani lämpimän käden lanteellani, että hän tosiaan kehittäisi jonkin pikaisen session. Mutta hän mietti liian kauan - enemmän kuin viisi sekuntia ;) - joten pysyin päätöksessäni. Sukulaiseni odotti minua yöksi luokseen, koska seuraavana päivänä olisi valintakoe opiskelupaikkaan.
Oi, pahoitteluni. Lähdin ihan väärästä suunnasta liikkeelle. Palataanpa muutama tunti taaksepäin tuossa päivässä...
Lähdin töistä puolenpäivän jälkeen ajaen parin tunnin matkan kohti päämäärääni. Seuraavana päivänä olisi valintakoe ammattikorkeakoulun opiskelupaikkaa varten ja olin menossa sukulaiselleni yöksi jo edellisenä päivänä. Tosin ennen kuin päädyin yöpymispaikkaani, kerroin sukulaiselleni käyväni ensin kaverini luona ja tulevani illan aikana. Hän ei onnekseni missään vaiheessa kysynyt, minkälaisesta kaverista on kyse, koska hätävalheita en silloin osannut vielä keksiä yhtä helposti ja nopeasti kuin nykyään.
kenenkään ei tarvii tietää tästä
kukaan ei koskaan kuulla saa
kenenkään ei tarvii tietää tästä
näin kun salaa suudellaan
Olin hermostuneempi kuin aikaisempien tapaamisten ollessa kyseessä. En ollut varma, mihin asti tilanne etenisi tai mihin asti antaisin sen edetä. Tällä kertaa kukaan ystävistänikään ei tiennyt, missä olin. Yleensä pelasin varman päälle, että ainakin joku tietää olinpaikkani tai ainakin seurani varmasti. Luotin herraan numero kuusi sen verran paljon, että en tätä tehnyt. Ja koska olen hengissä kirjoittaakseni tätä merkintää, niin luottamus oli perusteltua :)
Löysin lopulta autoillessani oikean paikan parin ylimääräisen mutkan kautta (tähän kohtaan voisi todeta, että nainen ja vieläpä blondi ratissa teettää kummasti ylimääräisiä mutkia puhelinneuvonnasta huolimatta). Hän tuli minua parkkipaikalle vastaan. Tervehdittyämme hän kysyi, haluaisinko tulla sisälle vai lähtisimmekö johonkin muualle kahville. Totesin haluavani ehdottomasti nähdä koiran, jota hän useasti oli ulkoiluttamassa puhelimessa puhuessamme.
Pakko nyt todeta, että koirahan oli oikein hurmaava vanhaherra, joka oli erittäin utelias uudesta ihmisestä, kerjäsi huomiota ja rapsutuksia. Istuimme sohvalle rennosti juttelemaan herran kanssa. Tulimme (ja tulemme) hyvin juttuun hänen kanssaan, höpistessä meni aikaa reilusti yli tunti. Koira kävi välillä kihnuttamassa nenällään jalkaani kerjäten lisää rapsutuksia ja saaden minut kikattamaan, kutian nimittäin hyvin herkästi.
Ja jos jotain olen oppinut miehistä - etenkin heistä, joilla on toisinaan pirullinen pilke silmäkulmassaan - niin sen, että heti kun he saavat tietää jonkun kutiavan helpolla, he haluavat myös testata sen väittämän. Eikä herra numero kuusi poikennut tästä...
kai pieni lemmenleikki meille sallitaan
näin kun kerran kohdataan
on pieni lemmenleikki aina paikallaan
kukaan ei koskaan tietää saa
Alkoi siis armoton kutituspaini sohvalla. Keksin nimittäin äkkiä, että häneltäkin löytyy monta herkkää kohtaa. Väistämättä asento tosin vaihtui siihen, että minä jäin alle... ja hänen kätensä alkoi kulkeutua kohti rintaani enkä vastustellut. Hän nimittäin unohti olla varuillaan saadessaan tilaisuutensa, joten iskin vapautuneen käteni hänen kylkeensä kutittamaan ja nauroin onnistuneeni harhauttamisessa. No, minä jäin kuitenkin lopulta alakynteen omalla tavallani. Paini vaihtui toisenlaiseen kontaktiin, jonkin asteisen hassuttelevan otteen pysyessä mukana kiihkeään loppuunsa asti...
Kehtaako siis joku vielä väittää, että seksin pitäisi olla jollain lailla vakavamielistä touhua? Nauru ja kiusoittelu on enemmän kuin sallittua, etenkin kun se tapahtuu hyvässä hengessä ;) En voi nimittäin sanoa, että toinenkaan kierros olisi ollut yhtään sen vakavahenkisempi tilanne kuin ensimmäinenkään. Mutta varmasti yhtä antoisaa ;)
Mutta kuten alussa mainitsinkin, lähdön aika koitti väistämättä. Sukulaiseni odotti minua illan aikana luokseen, onneksi vain vähän matkan päähän, joten oli jo aika liikahtaa eteenpäin. Herra numero kuusi saattoi minut autolleni ulkoiluttaen samalla koiran, joka esitti haukahtaen vastalauseensa, kun halasimme hyvästiksi. Kurvasin pois pihalta ja yritin hillitä virnettäni, ettei sukulaiseni esittäisi liikaa kysymyksiä päästyäni perille.
yhteinen on salaisuutemme tää
ja jos tahdot niin
se sellaiseksi jää - ei enempää
Seuraava päivä valintakokeessa meni rauhallisesti, erinomaisen kevyellä mielellä. En stressaa paljoa muutenkaan moisista tilanteista, mutta nyt olin suorastaan yli-hyvällä tuulella. Psykologisessa testissä minua hykerrytti. Katselin joitakin kysymyksiä sillä silmällä, mitä olisin aiemmin niihin kiltimpänä tyttönä vastannut ja mitä tosiaan vastasin senhetkisessä olotilassani. Olihan niissä vastauksissa toki hieman eroa... ;)
No mutta, miten kävi moraalisäännöilleni tällä kertaa? Olen jo rikkonut sääntöni numerot kolme ja kaksi. Tärkein, eli sääntö numero yksi on, etten sekaannu varattuihin miehiin.
Ja kas kummaa, tämäkin sääntö joutaa romukoppaan... Herra numero kuusi on nimittäin vakaasti kihloissa.
Kursivoidut lainaukset Mamban kappaleesta Pieni lemmenleikki.
-Jos et sä kehitä viiden minuutin pikapanoja tähän kohtaan, niin mun on oikeesti jo pakko lähteä, puhahdin haasteen vastaukseksi. Ja toivoin tuntiessani lämpimän käden lanteellani, että hän tosiaan kehittäisi jonkin pikaisen session. Mutta hän mietti liian kauan - enemmän kuin viisi sekuntia ;) - joten pysyin päätöksessäni. Sukulaiseni odotti minua yöksi luokseen, koska seuraavana päivänä olisi valintakoe opiskelupaikkaan.
Oi, pahoitteluni. Lähdin ihan väärästä suunnasta liikkeelle. Palataanpa muutama tunti taaksepäin tuossa päivässä...
Lähdin töistä puolenpäivän jälkeen ajaen parin tunnin matkan kohti päämäärääni. Seuraavana päivänä olisi valintakoe ammattikorkeakoulun opiskelupaikkaa varten ja olin menossa sukulaiselleni yöksi jo edellisenä päivänä. Tosin ennen kuin päädyin yöpymispaikkaani, kerroin sukulaiselleni käyväni ensin kaverini luona ja tulevani illan aikana. Hän ei onnekseni missään vaiheessa kysynyt, minkälaisesta kaverista on kyse, koska hätävalheita en silloin osannut vielä keksiä yhtä helposti ja nopeasti kuin nykyään.
kenenkään ei tarvii tietää tästä
kukaan ei koskaan kuulla saa
kenenkään ei tarvii tietää tästä
näin kun salaa suudellaan
Olin hermostuneempi kuin aikaisempien tapaamisten ollessa kyseessä. En ollut varma, mihin asti tilanne etenisi tai mihin asti antaisin sen edetä. Tällä kertaa kukaan ystävistänikään ei tiennyt, missä olin. Yleensä pelasin varman päälle, että ainakin joku tietää olinpaikkani tai ainakin seurani varmasti. Luotin herraan numero kuusi sen verran paljon, että en tätä tehnyt. Ja koska olen hengissä kirjoittaakseni tätä merkintää, niin luottamus oli perusteltua :)
Löysin lopulta autoillessani oikean paikan parin ylimääräisen mutkan kautta (tähän kohtaan voisi todeta, että nainen ja vieläpä blondi ratissa teettää kummasti ylimääräisiä mutkia puhelinneuvonnasta huolimatta). Hän tuli minua parkkipaikalle vastaan. Tervehdittyämme hän kysyi, haluaisinko tulla sisälle vai lähtisimmekö johonkin muualle kahville. Totesin haluavani ehdottomasti nähdä koiran, jota hän useasti oli ulkoiluttamassa puhelimessa puhuessamme.
Pakko nyt todeta, että koirahan oli oikein hurmaava vanhaherra, joka oli erittäin utelias uudesta ihmisestä, kerjäsi huomiota ja rapsutuksia. Istuimme sohvalle rennosti juttelemaan herran kanssa. Tulimme (ja tulemme) hyvin juttuun hänen kanssaan, höpistessä meni aikaa reilusti yli tunti. Koira kävi välillä kihnuttamassa nenällään jalkaani kerjäten lisää rapsutuksia ja saaden minut kikattamaan, kutian nimittäin hyvin herkästi.
Ja jos jotain olen oppinut miehistä - etenkin heistä, joilla on toisinaan pirullinen pilke silmäkulmassaan - niin sen, että heti kun he saavat tietää jonkun kutiavan helpolla, he haluavat myös testata sen väittämän. Eikä herra numero kuusi poikennut tästä...
kai pieni lemmenleikki meille sallitaan
näin kun kerran kohdataan
on pieni lemmenleikki aina paikallaan
kukaan ei koskaan tietää saa
Alkoi siis armoton kutituspaini sohvalla. Keksin nimittäin äkkiä, että häneltäkin löytyy monta herkkää kohtaa. Väistämättä asento tosin vaihtui siihen, että minä jäin alle... ja hänen kätensä alkoi kulkeutua kohti rintaani enkä vastustellut. Hän nimittäin unohti olla varuillaan saadessaan tilaisuutensa, joten iskin vapautuneen käteni hänen kylkeensä kutittamaan ja nauroin onnistuneeni harhauttamisessa. No, minä jäin kuitenkin lopulta alakynteen omalla tavallani. Paini vaihtui toisenlaiseen kontaktiin, jonkin asteisen hassuttelevan otteen pysyessä mukana kiihkeään loppuunsa asti...
Kehtaako siis joku vielä väittää, että seksin pitäisi olla jollain lailla vakavamielistä touhua? Nauru ja kiusoittelu on enemmän kuin sallittua, etenkin kun se tapahtuu hyvässä hengessä ;) En voi nimittäin sanoa, että toinenkaan kierros olisi ollut yhtään sen vakavahenkisempi tilanne kuin ensimmäinenkään. Mutta varmasti yhtä antoisaa ;)
Mutta kuten alussa mainitsinkin, lähdön aika koitti väistämättä. Sukulaiseni odotti minua illan aikana luokseen, onneksi vain vähän matkan päähän, joten oli jo aika liikahtaa eteenpäin. Herra numero kuusi saattoi minut autolleni ulkoiluttaen samalla koiran, joka esitti haukahtaen vastalauseensa, kun halasimme hyvästiksi. Kurvasin pois pihalta ja yritin hillitä virnettäni, ettei sukulaiseni esittäisi liikaa kysymyksiä päästyäni perille.
yhteinen on salaisuutemme tää
ja jos tahdot niin
se sellaiseksi jää - ei enempää
Seuraava päivä valintakokeessa meni rauhallisesti, erinomaisen kevyellä mielellä. En stressaa paljoa muutenkaan moisista tilanteista, mutta nyt olin suorastaan yli-hyvällä tuulella. Psykologisessa testissä minua hykerrytti. Katselin joitakin kysymyksiä sillä silmällä, mitä olisin aiemmin niihin kiltimpänä tyttönä vastannut ja mitä tosiaan vastasin senhetkisessä olotilassani. Olihan niissä vastauksissa toki hieman eroa... ;)
No mutta, miten kävi moraalisäännöilleni tällä kertaa? Olen jo rikkonut sääntöni numerot kolme ja kaksi. Tärkein, eli sääntö numero yksi on, etten sekaannu varattuihin miehiin.
Ja kas kummaa, tämäkin sääntö joutaa romukoppaan... Herra numero kuusi on nimittäin vakaasti kihloissa.
Kursivoidut lainaukset Mamban kappaleesta Pieni lemmenleikki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)