Voi ihastuksen kauhistus

Jelpin eilen Harria kirjoittamaan työhakemusta, hän soitti päivällä ja tuli illalla luokseni.

Hän seurasi sohvalta, kun otsa kurtussa kirjoittelin annetuista tiedoista myyviä työhakemuslauseita koneellani ja totesi:
"Kai mun täytyy sun kanssa mennä naimisiin, että mulla on sitten hakemusten tekijä valmiina."
Keskeytin miettimiseni ja käännyin katsomaan häntä, hänen virnistellessä ilmeelleni.
"Krhm. Ahaa. Ei sitten mitään muuta syytä olis?"
"No ainahan sä mun verotuksenkin voit hoitaa..."
Naureskelin itsekin. "Siitä hommasta kyllä kieltäydyn, saat ihan itse sen puolen tehdä." Tuijotin näyttöä hetken.
"Ja nyt multa katkes ajatus. Perhana."
Harri ratkesi nauruun.

Ostin eilen paremman puhelimen työpuheluitani varten. Nappasin sillä kuvan Harrista ja asetin taustakuvakseni. Kuvassa Harri on kädet puuskassa ja ilme kertoo, ettei hän halua itseään kuvattavan. Taisi myös jupista sen samaisen lauseen kuvanottohetkelläkin.

Nyt olen päivän aikana painellut puhelimen näppäimiä satunnaisin väliajoin vain nähdäkseni sen kuvan.
How cute can that fellow be? ^^

"Oliko se omatunto hyvä sillon?"

Vietimme viikonlopun Harrin kanssa yhdessä.

Harri tuli luokseni perjantai-iltana melko myöhään - oma toiveeni, että sain nukkua perjantain ja lauantain välistä yövuoroa varten sopivasti - ja hän hiipi nukkumaan joskus yhden maissa jättäen minut jatkamaan huohotuksiani aamukuuteen asti.
Herätys olikin sitten jo aamuyhdeksältä - lähdimme pelaamaan air softia. Harri halusi minut mukaansa, että näkisin, minkä parissa hän tosiaan hilluu kerran-pari viikossa, hän oli hommannut minullekin varusteet lainaan siksi päiväksi.

Herätys itsessään oli kyllä Harrin taholta erinomainen - havahduin jossain välissä, että Harri nousi ylös viereltäni ja nukahdin heti uudestaan. Sitten säikähdänkin säpsähtäen hereille, kun kännykkäni soi - sama kännykkä, johon yleensä tulee työpuhelutkin. Hamuan äkkiä puhelimen yöpöydältä käteeni ja katson näytöstä, että Harri soittaa. Käännyn ympäri vain nähdäkseni Harrin hekottamassa puhelin kädessään vieressäni ja kiroan häntä oikein kunnolla. Hän ei ollut varma, että olinko laittanut meille herätyksen soimaan, vaan oli itse herännyt jollain sisäisen kellonsa tarkkuudella ennen yhdeksää ja päätti toteuttaa minulle tällaisen herätyksen. En voinut olla hänelle kylläkään ärtynyt kovin kauaa, koska huumorintajuni oli myös hereillä. Ja totesin, että herätystapa oli minulle täysin oikea - minut saa parhaiten hereille suorastaan säikyttämällä; jos Harri olisi hiljaksiin halaillen ja maanitellen alkanut herätellä, en olisi ollut illallakaan vielä virkeänä.

Päivä pelatessa oli mainio. Tosin omalta osaltani pelaamiset jäi yhteen erään - hukkasin nimittäin ensimmäisessä erässä kiväärini ammuslippaan (go blondi, tosin Harri lohdutti, että niin käy monelle) enkä sitten alkanut kerjätä keneltäkään vara-asetta. Harmitti vain, kun en itse saanut ammuttua ketään, sain osuman reiteeni samalla kun aloin etsiä lipastani. Seurasin sitten muiden pelaamista offgame-alueella ja makoilin auringossa tyytyväisenä. Ja tietysti, kun seuraa pariakymmentä poikaa ja miestä armeijahenkiset varusteet päällä, todella innostuneena siitä mitä tekevät, niin eihän siinä tullut edes tylsää.

Ilta meni kotonani sitten jutellessa ja ollessa, pari ystävääni tulivat käymään pikaisesti myös. Härnäsin Harria ajatuksella, että menisimme käymään vanhempieni luona sunnuntaina. Tästä sitten keskustelu siirtyi aiheeseen, josta olimme jo aiemmin puhuneet...
Lopputulos: ei, emme vieläkään varsinaisesti seurustele. Tämä on tosin enemmän kuin tapailua, koska olisimme voineet tuon pelin järjestää niinkin, että olisimme vain käyneet pelaamassa ja kumpikin mennyt omilla kyydeillä kotiinsa. (Nyt itse asiassa Harrin kämpällä käydessämme Harri totesi, että lähdetään kohta kotiin, tarkoittaen siis minun asuntoani. Hetken aikaa hänellä meni, ennen kuin korjasi sanamuodon. Virnuilin hänelle, että hänpä on äkkiä asettunut taloksi luokseni.)

Syy tähän löytyy yhdestä raudasta, joka vielä hehkuu Harrin niskassa. Asia, jonka olisi pitänyt jo hoitua alkuviikosta, mutta siirtyi ensi viikkoon Harrista riippumattomista syistä. Se aiheuttaa hänelle miettimistä, oikein urakalla ja täysin ymmärrettävästä syystä - ei, en vieläkään erittele sen tarkemmin mistä kyse. Ja hänellä muutenkin ajatukset hieman sekaisin, joten tänään hän lähti aamupäivällä jo takaisin kotiinsa, miettimään asioita läpi. Sanoin hänelle eilen illalla (kolmen tunnin unien ja ulkona vietetyn päivän jälkeen olin hyvin herkällä päällä), että pidän hänestä ja välitän hänestä ja jos hän kaipaa aikaa, niin haluan sitä hänelle myös antaa. Harri sanoi tietävänsä sen ja totesi, että me selviämme tästä kyllä.

Sängyssä sitten, ennen kuin maltoimme alkaa nukkua:
"Oliko omatunto silloin hyvä?" Suukko. Suukko.
"Olihan se." Suukko. "Todella hyvä." Virnistys ja suukko.
"Oletko katunut?" Pidempi suukko.
"En todellakaan." Suukko ja pehmeä naurahdus. "Suorastaan kiitellyt."
Suukko. "Hyvä."
Ja suukottelu ja suutelu jatkui, muuttuen kevyeksi huulten kosketukseksi, siitä aivan henkäyksen kaltaisiksi hipaisuiksi ja lopulta vain hengitimme hetken huulet aavistuksen erossa toisistaan, katsoen toisiamme silmiin.

Ja voin vaikka vannoa, että sydämeni vavahti.

Suhde etenee

Sisareni kysyi tänään, miten Hartsan kanssa menee. Totesin, että helvetin hyvin.

Ja eteneehän tämä tosiaankin - eilen minua jo käytetiin ystäväpariskunnan luona näytillä.
Harri siis tuli perjantaina luokseni, tein hänen lempiruokaansa (josta sain kehujakin) ja hän jäi yöksi. Lauantaina aamulla minä olin lähdössä töihin ja Harri oli ajatellut lähtevänsä samalla ovenavauksella kotiansa kohden. Mutta hän ei herännytkään herätyskellon soittoon ja vaikutti flunssaa sairasteltuaan muutenkin väsyneeltä, joten kehotin häntä jäämään nukkumaan:
"Jos ei sulla ole mitään erityistä ajateltuna tälle päivälle, ni mä tulen kahden aikaan kotiin jo. Kahvinkeitin on hyvin yksinkertanen käyttää ja aamupalatarpeita löydät kaapeista, sitten kun heräät."
Harri myöntyi, toivotti minulle suukkojen myötä hyvää työpäivää ja jatkoi uniaan. Ja oma työpäiväni sujui suhteellisen vähistä unista huolimatta hyvinkin pirteänä, koska kotona oli mies odottamassa :)

Kun sitten iltapäivällä tulin takaisin töistäni, Harri lueskeli täällä virkeänä, aamukahvinsa ja aamiaisensa nauttineena. Ja ilmoitti minulle, että laittaisin itseni kuntoon, lähtisimme hänen järjestämälleen yllätysretkelle iltapäiväksi. Katsoin häntä nauraen ja ihmetellen, mutta hän ei suostunut heti paljastamaan, mihin olimme menossa - sain toki syödä ennen lähtöä.
Matkalla tosin jo aloin aavistella suunnan perusteella, mihin olemme menossa: Harri oli aiemmin kertonut, että hänen kummilapsensa asui naapuripitäjässä eikä hän ollut käynyt tätä katsomassa vähään aikaan. Ja olipa hän kertonut senkin, että viimeksi kummilapsen vanhempien kanssa jutellessaan - entisestä tyttöystävästään erottuaan - hän oli suorastaan vannonut, ettei enää alkaisi kenenkään naisen kanssa mihinkään juttuun.

Ja niin, sitten hän vie minut sinne mukanaan... ;D

Harri tulee taas huomenna käymään, joten täytyy kysyä minkä tuomion sain. Iltapäiväreissu oli kyllä mukavaa vaihtelua - ja kai herätin kuitenkin luottamusta kun sain hoivailla perheen konttausiässä olevaa vaavia enemmänkin...

Mitä tulee suhteeseen muuten, mitä Roosakin kysyi edellisen merkinnän kommenteissa - onko seurustelusta ollut puhetta?

Tapanamme on ollut jutella kaikenlaisista asioista sängyssä ennen kuin alamme nukkua joka kerralla, kun Harri on täällä ollut - välillä mennyt parikin tuntia höpistessä kaikessa rauhassa ennen kuin toinen on todennut, että olisi kai fiksua ihan nukkuakin jossain välissä. Perjantai-iltana katselin häntä vieressäni ja kysyin häneltä, mitä me ollaan. Harri vastasi, että on miettinyt samaa asiaa itsekin, muttei osaa vielä antaa vastausta. Hänellä on monta muutakin asiaa pohdittavanaan tällä hetkellä - monta rautaa tulessa, kuten hän itse sanoi - joten hän ehdotti, että miettisimme asiaa ensi viikon jälkeen, kun hän palaa lomareissultaan takaisin.
Kysyin häneltä, mitä kaikkia rautoja hänellä sitten on tosiaan tulessa tällä hetkellä. En nyt ala niitä tähän erittelemään erityisemmin, mutta tiesin niistä lähestulkoon kaikki jo ennalta Harrin niitä luetellessa, eli niistä oli kuitenkin jo puhuttu. Kehotin häntä stressaamaan ensin niistä, koska odottaisin kyllä ja tukisin häntä niissä murheissa kykyni mukaan.

Harri sanoi vielä lisäksi, että kyllä hän näkee meistäkin tulevan vielä vaikka mitä, mutta hän haluaa tällä kertaa edetä kuitenkin rauhallisesti, edellisistä suhteistaan oppineena. Hymyilin hänelle lämpimästi ja totesin ymmärtäväni kyllä - kuten hänen aiemmista jutuistaan kuulleena ymmärränkin.

Mikä sitten on oma oloni?
Viimeiset reilu kolme viikkoa, joka ensitapaamisestamme on kulunut, olen ollut mieleltäni tyyni ja rauhallinen; minun ei tarvitse Harrin suhteen hermoilla mistään. Onnellisuuttako?

Webkamerani oli auki vanhalle ystävälleni viikolla, kun juttelin Harrin kanssa puhelimessa. Ystäväni totesi katsellessaan minua kamerasta, että puhelun pituudesta ja ilmeistäni voi jo päätellä paljon. Ihmettelin hänelle puhelun päätyttyä, että mitä hän tarkoitti.
"Sähän suorastaan säteilet."

Joten jep. Kai tämä on sitten sitä onnellisuutta. =)

Harri

Tuo suklaasilmäinen, huomioon ottava mies, joka saa ainakin tämän tytön tuntemaan itsensä erityiseksi.
Hän, joka kehuu kauniiksi tilanteessa, jossa sitä en ole ennen kuullut.
Hän, joka kutsuu välillä kullakseen.
Hän, joka toivottaessani hyvää yötä ja kauniita unia nukkumaan mennessämme toteaa vastaan: "Jos niissä unissa eräs Mou Rire kulkee, niin eiköhän ne kauniita tule olemaankin."
Hän, joka on jo reilu puolentoista viikon aikana käynyt ja ollut yötä peräti neljästi (!).
Hän, jonka kanssa olen ollut päivittäin yhteydessä vähintään puhelimitse.
Hän, joka oma-aloitteisesti tarjoutuu avecikseni perhejuhliin, jotka ovat vasta muutaman kuukauden kuluttua.
Hän, joka jää kiltisti odottamaan olohuoneeseen, kun minulle tulee työpuheluita ja menen makuuhuoneeseen juttelemaan - eikä häntä nämä soittelijat häiritse tippaakaan.
Hän, joka kertoo menneisyydestään ja ajatuksistaan avoimesti ja rehellisesti.
Hän, jolla on sopivan kiero huumorintaju minun kanssani olemaan.
Hän, joka Juno -elokuvan katsottuamme kysyy minulta kokeeksi, että mitä jos tehtäisiin lapsi. Ja jolle muistutan, että eikö tästä jo viikko sitten käyty keskustelu, ettei kumpikaan olisi vielä valmis vanhemmaksi. Johon hän toteaa naureskellen, että hän vain halusi nähdä ilmeeni, kun hän moista kysyy.
Hän, joka soittaa minulle eilen alkuillasta ex tempore ja kysyy, voisiko hän tulla käymään. Ja tulikin... :)

Hän, joka eilen sanoi olevansa myös ihastunut minuun.

***

Koska Maggie varmaan on jo kyllästynyt hehkutukseeni Harrista, niin laitanpa tällaisen hehkutusviestin tänne blogiin. Jos hieman rauhoittuisin... tai sitten en. ;D

Vaihtamalla paranee?

Kuten jo edellisen merkinnän kommenteissa totesin, on tapailu minun ja Mikon kanssa päättynyt. Keskustelumme aiheesta kävi kivuttomasti mesessä lauantai-iltana:

Aloitin juttelun, kyselin kuulumiset ja sitten kerroin jälleen miettineeni asioita ja päätyneeni siihen, että meidän on parempi lopettaa tämä tapaileminen. Mikko kysyi syytä tähän ja kerroin minua häiritsevän sen, että koko touhu ei tunnu mitenkään tasapuoliselta, että muistini mukaan minä olen joka kerralla tapaamista ehdottanut ja järjestänyt. Hän myönsi tämän, totesi päälle, että hänellä auto sellaisessa kunnossa, ettei pysty niin helposti edes lähtemään liikkeelle eikä halua maksaa reilusti kalliimpaa hintaa joukkoliikenteestä päästäkseen paikasta toiseen. Sanoi, että teen itse kuitenkin omat päätökseni. Totesin hänelle, että vaikuttaa olevan ihan oikea päätös, kun ei hän tuon enempää vastaankaan laita. Mikko ilmoitti, ettei hän ketään ala kerjäämäänkään tapailemaan kanssaan. Hymähdin, ettei vastalauseen esittämistä lasketa vielä kerjäämiseksi. Mikko ihmetteli, mitä hyötyä siitä vielä olisi - sanoin, ettei jäisi tosiasioita kertomatta.
Mikko sanoi, että tosiasia on, että hän tykkää tapailla kanssani, koska viihtyy seurassani.

Ja tuon jälkeen jatkoimme juttelua täysin normaalisti. Editorini totesi tämän kerrottuani, että melkoisen casual break up.

Ei kyyneleitä, ei sen suurempia tunteenpurkauksia kummaltakaan puolelta. Tosin olin omat itkuni jo itkenyt perjantaina Houkutuksen läsnäollessa ja hänelle koko tarinan kertoessani.

Hmm, täytyy nimetä tämä Houkutus, herra numero 10, jotenkin uudestaan. Harri Houkutus rimmaisi jotenkin, joten olkoon hän Harri tästä eteenpäin. Ja kenties Hartsa jossain välissä, lempinimenä :p

Harri saapui luokseni perjantaina ennen iltaseitsemää - työvuoroni puhelimen ääressä jatkui vielä kahdeksaan asti. Harri tiesi tämän jo ennalta ja osasi siis varautuakin, että häivyn välillä toiseen huoneeseen puhumaan soittajille. Keitin meille kahvit ja juttelimme sohvalla. Vuoroni päättyi ja juttu vain jatkui... Vasta joskus iltakymmenen aikaan Harri rohkaistui suutelemaan minua - sanoi miettineensä sitä jo jonkin aikaa, mutta ei ollut varma, miten reagoisin. Hän suuteli minua uudestaan ja totesi rauhallisesti, että hän on tullut jo siihen johtopäätökseen illan aikana, ettei halua tämän jäävän vain yhteen tapaamiskertaan. Ja jätti minut tupakalle lähtiessään sohvalle miettimään, että kaverina vai muutenkin...

Puhuimme pitkään, juttelumme polveili. Harri tuli uudestaan lähemmäs, suuteli varovaisesti, sitten väkevämmin... Minä kuitenkin vihelsin pelin vielä poikki - eteneminen ei vain tuntunut siinä kohtaa oikealta. Harri pyysi minua katsomaan häntä silmiin, kun välttelin hänen katsettaan ja sanoi minulle, jälleen rauhallisesti, että meidän ei tosiaankaan ole mikään pakko edetä yhtään pidemmälle - voisimme jättää tilanteen siihen puoleksi tunniksi, tunniksi tai koko illan osalta ja hän voisi lähteä kotiin, jos minusta siltä tuntuisi. Kävimme molemmat sauhuilla ja takaisin sisälle palattuamme Harri kysyi minulta Mikosta, minkälainen juttumme oikein on ollut. Ja minä kerroin koko tarinan, viime syksystä lähtien.

Siinä, kun tarinaani kerroin ja mietin... totesin ennen loppuun pääsemistä ääneen, että ei tämä kuulosta kyllä hyvältä enää omissa korvissanikaan. Harri sanoi minulle, että vaikken häneen vaihtaisikaan, olisi minun parempi jättää Mikko, koska siitä hommasta ei tulisi sen valmiimpaa. Myönsin vaisusti, että niin se kai on tehtävä.

Menin vielä hänen seurakseen parvekkeelle sauhuille. Harrin lähtiessä takaisin sisään jäin vielä istumaan ja vastasin hänen kysyvään katseeseensa toteamalla, että tulen kohta. Hän tajusi mistä oli kysymys ja kun hän oli saanut oven kiinni perässään, aloin itkeä. Niitä hiljaisia kyyneleitä, joita olen tottunut itkemään. En osaa sanoa tarkalleen mitä itkin: menetettyjä haavekuvia, hitaasti syttynyttä järjen valoa, omien toiveiden ja halujen tietämättömyyttä - ehkä niitä kaikkia.
En kuitenkaan jäänyt parvekkeelle pitkäksi aikaa, tätä kyynelille antautumista kesti ehkä pari minuuttia ennen kuin tulin takaisin sisälle, pää painuksissa, suunnaten keittiöön juomaan lasin vettä ja pyyhkimään poskilta vielä muutaman tipan pois. Hymyilin vaisusti Harrille mennessäni hänen ohitseen ja kun palasin sohvalle, tuntui hyvin luontevalta käpertyä Harrin kainaloon ihan vain olemaan.

Juttelimme rauhalliseen tahtiin tuon jälkeen. Harri kertoili erilaisia hänelle tapahtuneita tilanteita ja sattumuksia, minä nauraa käkätin sohvalla maaten pää hänen sylissään. Olin jo sanonut hänelle, että hän saa jäädä yöksi eikä tarvitse välttämättä sohvallakaan nukkua vaan voi tulla myös viereen - Harri huokaisi helpotuksesta tässä kohtaa, hän kun oli jo ehtinyt henkisesti valmistautumaan nukkumaan myös sohvallani.

Ja lopulta, hänen tarinoitaan kuunneltuani:
"Mä taidan olla jo sen verran rauhoittunut ettei omatuntokaan enää soimaa."
Harri katsoi minua jännittyneenä. "Mitähän tuo tarkalleen ottaen mahtaa tarkoittaa?"
"Vink vink", sanoin ja virnistin.

Siirryimme makuuhuoneen puolelle... ja niin Harrista tuli herra numero 10... ;)

**

Seuraavana päivänä kävin ystäväni luona suuremmassa kaupungissa. Miettiessäni näitä herrojani hymähtelin itsekseni nähdessäni DNA:n mainoksia katukuvassa - "Vaihtamalla paranee."

Niinpä. Mutta miten, niin siitä lisää ensi kerralla.

Houkutus ja omatunto

Houkutus tuli eilen käymään. Lähti tänä aamuna.

Omatunto sammui ennen kuin minä...

;)

Hormoneja, houkutuksia ja hermojen menettämistä - ja miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa

Naisten hormonit ovat sitten mukava asia.

Yeah right. Not always.

Olinhan tässä jo muutaman viikon ihan rauhallinen Mikon ja minun suhteen. Että kyllä tämä tästä, annetaan aikaa, hitaasti hyvä tulee etenkin tässä tapauksessa.

Sitten törmään Houkutukseen. Profiilini on edelleen näkyvillä eräässä treffipalvelussa ja sain sitä kautta yhteydenoton. Lisäsin tyypin meseen ja juttelimme. Ja tulemme erinomaisesti juttuun ja molemminpuolista kiinnostusta on ilmassa. Minä mietin jo, miten ihanaa olisi vain antaa mennä ja pyytää Houkutus tänne, nauttia toisistamme, tutustua uuden herran mieltymyksiin makuuhuoneen puolella ja... Hekumoin muistellessani viime vuotta, kun nämä äkkilähdöt ja kohtaamiset olivat mahdollisia.

Kroppani huutaa siis kokeilemaan uutta miestä. Omatuntoni kysyy vastaan:
"Jaajaa, mieli tekee. Mutta mitenkäs Mikko?"
Ah, niin. Mikko. Pääsipä melkein unohtumaan. Mutta vain melkein.

Jatkan jutteluani Houkutuksen kanssa. Hän ehdottaa tapaamista. Minä totean rehellisesti, että asia on nyt niin, että tapailen tällä hetkellä. Ja manaan samaan kirjoituspuuskaan, että tuntuu vain kovin epämääräiseltä tämä tapailu. Hän kysyy syytä ja selitän hänelle ympäripyöreästi tapailuani ja sen epävarmuutta. Hän kommentoi kertomaani saamiensa tietojen ja omien vastaavien kokemustensa perusteella - ja toteaa, että hänen mielestään kahden kuukauden tapailun jälkeen voi jo toiselta kysyä vähän tarkemmin, missä mennään ja onko menossa vakavampaan suuntaan.

Muutaman viikon rauhallinen ajanjakso oli tulossa siis päätökseensä ja aloin menettää hermojani jälleen, miettiessäni tilannetta. Ja kysyin Mikolta, mitä hän minusta tahtoo ja mitä hän tuntee. Pitkästä aikaa oikein hermoja raastava mesekeskustelu (kyllä kyllä, puhelimessa olisi paljon parempi hoitaa nämä, mutta kokemukseni perusteella en vain saa sanoja suustani silloin kun olisi tarve - ja tällä kertaa tarve tosiaan oli.)

Tunteitaanhan hän ei kerro kuin sitten jossain vaiheessa - tyypillinen horoskooppinsa miespuolinen edustaja siis siinä kohdin. Totesi vain, että ei hän tapailisi ketään, joka ei häntä kiinnostaisi. Sanoi, ettei tämänhetkisen työ- ja elämäntilanteensa vuoksi tee kovin kauaskantoisia suunnitelmia muuten kuin juuri sen mahdollisen työn ja koulutuksen sekä muksun suhteen. Sitoutuminen ehkä sitten joskus, kun kysyin siitäkin. Manasin Mikolle, että minua alkaa säännöllisin väliajoin vain rasittamaan, kun ei nähdä mitenkään säännöllisesti. Että tarvitsisin edes jotain, jonka varaan rakentaa ja miettiä asioita eteenpäin.

Vaikkei tuosta ilmaa puhdistaneesta pienestä meseriitelystä selvinnytkään paljoa mitään, minä rauhotuin uudestaan. Rauhoittaako sitten mieltäni se, että saan Mikon menettämään malttinsa myös, kun tenttaan häneltä asioita - silloin hän antaa itse asiassa hieman herkemmin vastauksia, pidempiäkin ja perusteltuja. Ja jotenkin se kiinnostavuusjuttu lämmitti mieltä, edes jotain tunnustusta tunteista.
Nyt sentään suunnitelmissa seuraava tapaamiskerta Mikon kanssa puolentoista viikon päähän, joten ainakin jotain etenemistä havaittavissa, ainakin näkemisen suhteen.

Kirosin ystävälleni tuota pientä riitaa seuraavana päivänä, että kyllä me naiset vaan ollaan outoja. Hän totesi syyttävänsä hormoneja - koskaan ei voi olla täysin tyytyväinen. Näinpä...

Entä Houkutus sitten?
Noh... edelleen olemassa.