Mainitsin joku aika sitten, että kärvistelin tai oikeastaan kärvistelimme molemmat Isännän kanssa pienestä epävarmuudesta. Siitä, että riittääkö toiselle, osaako olla parisuhteessa.
Tämä taisi olla tammikuun alkupuoliskolla:
Hän sanoi eräästä asiasta puhuessamme, että sellaiset asiat pitää ottaa huomioon, nyt kun ollaan pari. Silloin vasta se tuntui kokonaisuudessaan jysähtävän tajuntaani, mehän tosiaan olemme me, pariskunta. Tämä keskustelu käytiin illalla ja seuraavana aamuna kiukuttelin itsekseni vähän kaikelle ja kaikille töissä ja vapaa-ajalla, illemmalla kotosalla vasta aloin myöntää itselleni, mistä kaikki se kiukuttelu johtuikaan - epävarmuudesta. And I hate that feeling.
Olin Isännälle päivän mittaan kertonut kiukutteluistani ja illemmalla sitten mesen ääressä hän uteli, olenko jo rauhoittunut. Avauduin sitten tarkemmin, että koko fiilis juontaa juurensa epävarmuuteen. Hän halusi tarkennuksen.
Selvitin, että hänen edellisiltainen lauseensa vain jysähti tajuntaan, että hei muuten joo, nythän täytyy osata ottaa toinenkin huomioon, sisäistin sen asian vasta parhaiten sillä hetkellä. Että nyt ollaan tosiaankin pari ja se tarkoittaa enemmän kuin koskaan aiemmin on takoittanut.
Helpotti kun sain puhua aiheesta hänelle. Isäntä tosin kysyi varmennuksena, että ei kai tämä keskustelu johda siihen, että hidastetaan tahtia ja mietitään asioita. Kielsin kiivaasti tämän - ennemmin märehtisin näitä juttuja hänen kanssaan kuin yksikseni.
Lopputuloksena totesimme, että kai se on vain normaalia tuntea sellaista pelkoa ja epävarmuutta, ettei kelpaisi tai riittäisi toiselle.
Kerran totesin Isännälle hänen tehdessä lähtöä luotani ja minun jälleen kyynelehtiessä vuolaasti, että vanhoista tavoista on vähän vaikea luopua. Hän ihmetteli mitä tarkoitin.
"En meinaa heti käsittää sitä, että sä tosiaan tulet vielä takasinkin."
Nykyään sujuu lähdön hetketkin paremmin, saan itseni hillittyä pahimmilta itkuilta. Silmäni saattavat vielä kyyneltyä, mutta huokaisen ja totean mielessäni olevani onnellisimmillani juuri hänen kanssaan ja hei, hänhän on MUN!
Mutta voi luoja, kun syksyyn osaa olla vielä pitkä aika, kun muutan häntä lähemmäs. Kaipuu liki ja yhteiseen arkeen on melkoinen.
---
Sekavasti kirjoitettu, mutta nyt en ole ihan parhaimmassa vedossa... Ehkä vielä joku päivä tulee kunnon tekstiä :)
6 kommenttia:
Toivottavasti - varmasti - kaikki menee hyvin!
Jossakin paljon aikaisemmassa postauksessasi kerroit teidän puhuneen jo häistä.
Olen aina ihmetellyt, että miksi tuoreen parin pitää mennä asioiden edelle ja alkaa suunnitella elämää pitkälle eteen päin.
Joskus jo siitä, että haluaa lyödä lukkoon asioita kovin aikaisessa vaiheessa, tulee este suhteen hyvälle kehitykselle.
Miksipä ei nauttia siitä että saa tutustua kumppaniinsa yhä paremmin!
Aika sen näyttää että kannattaako alttarille astella. (Yleensä kai vuotta, kahta pidetään sellaisena tuntemisen aikana jolloin alkaa ihan todella tuntea toista ihmistä omien mielikuviensa takaa.)
Viikonloppuja! :)
Tiina
Tiina
Onhan se kieltättä hieman omituista, että on näin pitkälle jo kaikki ajateltu, mutta olen tässä asiassa kohdannut vertaiseni - Isäntä on siinä mielessä samanlainen kuin minä, että miettii asioita nopeasti ja pitkälle. Esim. ennen kuin oltiin edes tavattukaan, hän jo mietti, mitä hankkisi minulle joululahjaksi. Ja muutama päivä seurustelun aloittamisen jälkeen puhuttiin tosiaan lasten lukumäärät ja vajaa parin viikon päästä jo hääpäiväkin... Nopsaa kyllä, mutta ollaan sentään molemmat samalla panostuksella mukana :)
Päivä päivältä tunteet on kuitenkin syventyneet molemmin puolin. Ja sillä tiellä jatkuu :)
Ei kai se tuoreen parin yhteisen taipaleen mitta kerro vielä suhteen laadusta? :) Olen ollut suhteessa useita vuosia kertaakaan edes ajatellen kihloista. Nykyisessä suhteessa mies nosti kihlautumisen esiin jo ensi tapaamisemme jälkeen. Minä olin heti samoilla linjoilla.
On pareja, jotka onnistuvat ja pareja, jotka eivät. Katson sen niin, että elämä on tehty elettäväksi. Ja juuri tämän ihmisen kanssa minä tahdon kihlautua, mennä naimisiin ja perustaa perheen. Sitä tunnetta ei ole ennen tullut ja nyt tahdon seurata sitä.
Voi olla, että tunteeni ovat vain alkuhuuman tyrskyjä, joka laimenee ajan kanssa tai sitten se on alkaneen matkan aurinkoinen alku, joka jatkuu horisonttiin. Mistä sen tietää tai erottaa? :) On siis vain mentävä eteenpäin, nauttien tunteestaan ja toivottava, rakastettava, tahdottava.
Rakkaus kulkee omia teitään, ei sitä pidä alkaa varomaan. Minä en ainakaan niin ajatellut tehdä. :)
Kaikkea hyvää Mou Rirelle, nauti rakkaudestasi. <3
- Sania
Sania,
Aivan mahtavasti kirjoitettu ja sanottu koko kommentti <3
Ja ihana kuulla, että löysit myös rinnallesi miehen, jonka kanssa asiat sujuu ja tunteet syvenee, jonka kanssa jakaa elämäänsä :)
Nautitaan siis!
No jokos on hääkellojen kuminaa pian odotettavissa? On niin hiljaista ollut blogissa pari kuukautta.
Roosa,
hääkellojen pitäisi soida tuossa reilu puolentoista vuoden päästä vasta. Hyvinhän tää on mennyt, miettinyt että voisi tosiaan jotain onnellista höpinää kirjoittaa tänne, kun kerran on ollut hiljaista.
Lähetä kommentti